Voisi kuvitella, että kylänsä pettäneen viimeisen Uchihan elämä olisi ollut jotenkin vaikeaa. Siinä vaiheessa, kun lakkaa välittämästä, se ei ole. Silloin kun Sasukella oli ollut elämässään jokin päämäärä ja tavoite, hän oli joutunut tekemään töitä ja jopa taistelemaan sen eteen. Enään niin ei ollut ollut pitkään aikaan. Sodan jälkeen hän oli pelännyt, että Konoha ei pystyisi antamaan Uchihoille ikinä kunniaa, joka heille kuului. Samoin hän oli ymmärtänyt, ettei hän ikinä voisi antaa anteeksi tekoa, joka oli tuhonnut koko hänen elämänsä.

Naruto oli kuitenkin tehnyt kuten aina. Hän oli vannonut oikeutta ja kunniaa niille, joille se kuului. Sasuke myös tiesi, ettei poika luovuttaisi ennen kuin olisi saanut haluamansa. Hän uskalsi jättää veljensä rakastaman Konohan Naruton käsiin. Hän pitäisi kylästä ja Uchihoiden muistosta hyvää huolta. Kuitenkaan ei ollut mitään syytä, miksi Sasuken kuuluisi palata kylään. Sodan jälkeen hänen elämänsä oli muuttunut tyhjäksi. Hän oli vahva soturi, Uchihoiden mahdin viimeinen muisto ja täysin eksyksissä. Maailmassa ei ollut mitään mikä olisi vienyt häntä eteenpäin. Mies ilman unelmia oli kuin mies ilman sielua. Se Sasuke oli ollut jo pitkään.

Sasuke ei tahtonut jatkaa Uchihoiden sukua. Heidän menneisyytensä oli niin kirottu, että olisi uhkarohkeaa kuvitella, että tulevaisuus toisi mitään parempaa. Hän ei halunnut palata kotiinsa, siellä ei ollut hänelle mitään. Lopulta Sasuke jäi asumaan pieneen kylään ja hankki sieltä oman asunnon. Se oli yhtä hyvä paikka kuin mikä tahansa muukin. Jos hän ei näyttäisi sharinganejaan tai hankkisi ystäviä, olisi hyvin mahdollista, että kukaan ei koskaan saisi edes tietää hänen olevan Uchiha. Sasuke siis jäi, koska ei ollut suurestikaan syytä lähteä. Hänen tavoitteekseen tuli aina nähdä huominen päivä ja kerätä itsestään edes pieni murunen halua jatkaa elämäänsä.

Vuodet vierivät ja aina Sasuke näki uuden päivän. Se oli lakannut  innostamasta häntä kauan sitten.

---

Benjiro ymmärsi, että hänellä oli käsissään nyt ainoa parannuskeino, jota he pystyisivät käyttämään. Luultavasti koko Konoha oli tajunnut sen jo vuosia sitten. Kukaan vain ei tiennyt, missä Sasuke oli eivätkä he edes välittäneet. Mies oli pettänyt heidän luottamuksensa niin monesti, että tämän panosta ei edes viitsitty harkita. Kaiken tämän poika tiesi ehdottaessaan Uchihan etsimistä äidilleen. Tämän ilmeen muuttuminen, häpeä ja väsymys kertoivat kaikki samaa tarinaa. Keksintö ei ollut uusi. Ongelma oli se, että se ei tuonut ratkaisuja.

---

Kurama alkoi käydä hermostuneeksi. Hän oli jättänyt Naruton taakseen ja jollain tasolla hän halusi olla edes ajattelematta miestä. Tämä oli uhrannut kaiken rakkaidensa eteen ja mitä hän oli saanut palkinnoksi? Elämän, joka sai kadehtimaan kuolleita. Naruto oli uhrannut paljon Kuraman vuoksi. Demoni oli tullut vanhaksi, kun hän alkoi potea syyllisyyttä.

Hän tiesi Uchihoiden olevan ratkaisu. Naruto itsekin oli tietänyt sen sairautensa alkuvaiheessa. Silloin hän lakkasi etsimästä Sasukea. Hän halusi Sasuken palaavan Konohaan,koska se oli koti. Konoha ei saanut olla pelkkä säälin tai velvollisuudentunnon tyyssija. Todellisuudessa Naruto oli pelännyt, että Sasuke olisi silti kieltäytynyt palaamasta. Se olisi ollut viimeinen petturuudenosoitus, joka olisi lopullisesti tuhonnut miehen uskon ystäväänsä.

Demoni oli silloin kunnioittanut toisen päätöstä. Nyt Kuraman katsoessa entisen hokagen ja ainoan oikean ystävänsä hiljaista katoamista, hän ei voinut olla ajattelematta, että he olivat tehneet hirvittävän virheen.Olisi ollut eri asia, jos Kurama olisi ollut voimakkaan ninjan sisällä eikä pelkän siviilin. Jos hän houkuttelisi toisen kyläpetturiksi, tämä olisi kuollut ja Kuramasta tulisi jälleen vanki. Mutta hänen piti tehdä jotain. Siispä hän jätti pieniä vihjeitä ja jätti pojan valitsemaan oman kohtalonsa. Päivästä toiseen Benjiro toisteli olevansa Kiban poika. Pelkkää roskaa, hän oli puhdas Uzumaki.

Sillä ei ole edes väliä onnistutko, pentu. Teet joka tapauksessa hänelle suunnattoman palveluksen. Kurama olisi halunnut kertoa sen Benjirolle. Hän ei uskaltanut. Poika ei vielä ymmärtänyt, mitä Sasuken löytäminen merkitsisi Narutolle.

Keskipäivällä Konohamarulle tuotiin viesti, että kuudes hokage ja demonin jinchuuriki olivat kadonneet. Anbut eivät voineet käsittää, miten. Kyseessähän ei edes ollut ninja. Heidät oli pakko olla siepattu. Konohamarulle tai Sakuralle katoaminen ei ollut yllätys. He olivat vuosia sitten ymmärtäneet, että Uzumakit eivät koskaan luovuttaneet. Konohamaru lähetti joukot etsimään kadonneita kyläläisiään.

Sakura uskalsi ensimmäisen kerran vuosiin katsoa kuvaa entisestä tiimi seitsemästä. Oli selvää, että menneisyys ei ikinä jättäisi Narutoa rauhaan. Miksi se ei kuitenkaan voinut jättää muuta Konohaa? Se aika oli ollut niin onnellista. Sakura oli jo niin väsynyt kaipaamaan menneisyyttään. Kunpa vain Benjiro, Kurama ja Naruto antaisivat heidän unohtaa.
___

A/N: Hihii, minä sain edelliseen osaan kommentin. Kiitos Haruna. Oikeasti olisi voinut muuten jäädä siihen, sillä tämä osa oli vaikea kirjoittaa. Jokaisessa ficissä on se kohta, jolloin tuntee olevansa vähän kujalla, mihin suuntaan ollaan menossa ja teksti tuntuu tervassa kävelyltä. No tämä osa oli se, että tästä lähtien toivottavasti helpottaa. Tässä osassa keskityttiin aika vähän Narutoon, mutta lupaan palata tarkemmin alzhaimeriin ja sankariimme. Toivottavasti piditte ja palaamme asiaan neljännessä osassa...Uskotteko, että tämän oli aluksi tarkoitus olla max kaksi osaa?