Daybreak osa 13, "Hengähdys"

Kiertuetta lyhennettiin yhteisestä päätöksestä, ja päätöskeikka vedettiin heti seuraavana aamuna. Se ei sujunut erityisen huonosti, mutta oltiinhan me parempiakin vedetty. Edellisen aamun ”palaverista” lähteneen riidan (mä en rehellisesti ollut koskaan pelännyt Irukaa niin paljon) seuraksena me jouduttiin liftaamaan kyyti paikalliselta rekkakuskilta keikkapaikalle. Lavalta löytyi Kiballe rumpusetti ja yksi ainoa pari rumpukapuloita, joista toisen se onnistui hajottamaan kesken viimeisen kappaleen. Loppujen lopuksi keikalta jäi kuitenkin käteen ihan hyvä fiilis. En mä ollut odottanut kiertueelta paljon, ja ehkä juuri sen ansiosta en osannut olla pettynytkään.
 
Tietenkin paljon oli muuttunut.
Ehkä ei sillä tavalla kuin mä olin odottanut, mutta kun me seisottiin tiensivussa savuavan bussinrämämme kanssa ja Shikamaru huusi puhelimeen ajo-ohjeita Irukalle Kiban heitellessä pikkukiviä auton takaikkunoihin, Gaara tuli mun viereen ja kietoi kätensä vaivihkaa mun sormieni ympärille ja silloin mä tiesin, että kaikki oli hyvin. Kaikki oli pitkästä aikaa ihan hyvin.
 
Me istuttiin huoltoasemalla viidensadan kilometrin päässä kodista Irukan jutellessa puhelimessa meidän yhtiön johtajan kanssa. Meidän oli ollut tarkoitus pitää yhteinen palaveri ”kiertueen aikana käydyistä muutoksista” (lue: siitä miten me kustiin koko homma), mutta auton sammuttua me käytiin keskustelu niin että Iruka yritti yhtäaikaa rauhoitella johtajaa ja mulkoilla meitä murhaavasti samaan aikaan, kun me juotiin vaitonaisina kitkeriä take away –kahveja ja kerättiin kummastuneita katseita hienhajuisilta rekkakuskeilta.
 
Me tultiin kotiin aamukolmelta juuri sopivasti rankan taifuunin aikaan. Iruka jätti meidät omalla autollaan mun ja Gaaran kerrostalon eteen ja me juostiin sisälle pidellen toisistamme kiinni, ettei oltaisi kaaduttu tai lennetty tuulen mukana taivaalle. Kiba ja Shikamaru oli meillä sen yön, kun Iruka ei kehdannut kuskata niitä toiselle puolelle kaupunkia. Asuntoon palaaminen ei tuntunut mitenkään erityisen kotoisalta tai sydäntälämmittävältä; muistot tunnelmista ennen kiertueelle lähtöä odottivat meitä kuin vaanivat aaveet. Gaara parvekkeen varjoissa, lattialla viinapullon kanssa, lukittautuneena omaan huoneeseensa. Mä makaamassa kyyneleiden tahrimalla lattialla.
                     
Sinä iltana Shikamaru ja Kiba sammui nopeasti olohuoneen lattialle ja me vetäydyttiin vaitonaisina omiin huoneisiimme. Kun en ollut vielä aamun sarastaessakaan saanut unta, mä hiivin Gaaran huoneeseen koittaen olla herättämättä sitä. Nostaessani sen peittoa se kuitenkin avasi silmänsä, jotka näyttivät pimeässä huoneessa syviltä ja tummilta kuin avaruus. Me ei kumpikaan sanottu sanaakaan – Gaara teki mulle tilaa ja mä vedin sen arasti syliini. Me herättiin, kun ulko-ovi sulkeutui hiljaa tömähtäen. Mä käännyin katsomaan yöpöydälle jätettyä viestiä, joka kertoi yksinkertaisesti: ”me mentiin harjoittelemaan”. Sinä päivänä me ei menty mukaan, sillä mua nolotti liikaa että Kiba oli nähnyt meidän nukkuvan sillä tavalla. Se oli uutta mullekin, ja niistä oli varmasti outoa nähdä meidät niin läheisinä. Tai niin mä ainakin ajattelin.
 
Niin meni viikko. Me käytiin Gaaran kanssa harjoituksissa laiskasti: kiertueen tuoma uupumus painoi silti kaikkien mieltä eikä musiikinteosta tullut yhtään mitään. Neji kävi soittamassa välillä meidän kanssa vanhoja biisejämme ja Gaara kirjoitti muutamia kappaleita, mutta säveliä sanoille ei tuntunut löytyvän. Lopulta me päätettiin pitää toinen viikko vapaata. Kiertueen tapahtumista ei puhunut kukaan sanaakaan. Mä tiesin, että joskus niistä pitäisi vielä puhua, mutta kai meillä kaikilla oli oikeus ottaa vähän happea. Miettiä asioita läpi ihan rauhassa.
 
Niin me edettiin Gaarankin kanssa. Mä hylkäsin oman huoneeni ja aloin nukkumaan Gaaran kanssa, mutta me todellakin vain nukuttiin – musta tuntui ettei kumpikaan meistä ollut valmis mihinkään siitä eteenpäin. Joskus elokuvia katsoessamme meidän kädet hakeutui toistensa luokse ja kun Gaara lähti jonnekin pidemmäksi aikaa mä saatoin halata sitä nopeasti, mutta se jäi hyvin pitkälti siihen. Mua jännitti, sitä jännitti, eikä me osattu löytää täysin tietä ulos siitä kovasta kuoresta, jonka vuosien ystävyys oli meidän välillemme luonut. Mä en ollut huolissani. Me oltiin oltu niin pitkään tärkeitä toisillemme, mutta niin eri tavalla. Kai asiat menisi oikein aikanaan. Juuri nyt mulle oli tärkeintä että se oli täällä – terveenä, hyvävointisena. Mun kanssa.
 
Mä mietin sitä sinä sateisena aamuna, kun pysäköin autoni asfaltoidun parkkipaikan reunaan. Autoja ei ollut meidän lisäksi montaa, ja paikka vaikutti siihen aikaan melkein hylätyltä. Katulamput loi maahan aamuhämärässä helmeileviä valoja. Mä katsoin Gaaraa, joka tuijotti meidän edessä varjon tavoin levittäytyvää rakennusta. Se oli ympäröity korkein piikkilanka-aidoin, ja sen jokaisella nurkalla kohosi tumma vartiotorni. Jo kaukaa saattoi arvata, minä paikkaa käytettiin. Gaaralle se tosin oli enemmän kuin paikallinen vankila. Gaaran maailmassa siellä asui painajainen. Painajainen, josta mun oli pian määrä tulla osalliseksi
 
Mä tutkin sen kasvoja, mutta tulkitsematon ilme niillä ei värähtänytkään. ”Oot sä nyt ihan oikeasti varma, et sä haluut mennä sinne?” mä kysyin täysin tietoisena siitä, että olin esittänyt kysymyksen jo niin monta kertaa, että Gaaraa oli varmasti jo pakostakin alkanut ärsyttää. Halusin kuitenkin varmistaa vielä kerran - vielä kerran ennen kuin tilanteesta ei enää olisi mitään pakokeinoa.
 
Gaara laski katseensa jalkatilaan ja nyökkäsi. ”Tänne asti ollaan tultu”, se mutisi ja vetäisi laukkunsa olalleen. Mä huokaisin hiljaa, sammutin auton ja astuin ulos kylmään ilmaan. Myrskyt olivat riepotelleet kaupunkia ja viikkojen ajan, mutta tänään sade oli laantunut apaattiseksi ropinaksi joka tahditti meidän askeleita läpi värittömän pihan. Läheiseltä moottoritieltä kantautui autojonojen hiljainen moottorisinfonia, mutta muuten oli hiljaista. Hiljaista ja hämärää.
 
Saavuimme ensimmäiselle portille, jonka edustalla seisoi pieni tarkastuskoppi. Ikkunasta työntyi esiin virka-asuisen, muhkeat viikset omistavan miehen pää. Se ojensi kätensä ja kertoi tarvitsevansa kulkuluvan, ja Gaara ojensi nyrkissä puristamansa paperilappusen miehelle. Tämä tutki sitä hetken, vilkaisi sitten meitä kumpaakin ja nyökkäsi. Portti meidän edessä aukesi hiljaa natisten ja me astuttiin sisään.
 
Jouduimme näyttämään kulkulupaamme vielä kerran, ja sitten meidät ohjattiin yksinkertaisesti kalustettuun konttoriin. Reiällisen lasi-ikkunan takaa meidät otti vastaan lihava, sänkensä huolimattomasti ajanut mies, joka piteli toisessa kädessään sanomalehteä ja toisessa kahvikuppia. Sen kahvintahrimassa kyljessä luki ”Don’t worry, be happy” isoin, kirkkaankeltaisin kirjaimin. ”Mitäs sukua te olette keskenänne?” mies kysyi laiskasti kun Gaara oli esitellyt itsensä ja kertonut, kenet haluaisi tavata.
 
”Hän on isäni”, Gaara sanoi neutraalilla äänellä, josta ei kuulunut selvästi, yrittikö se pitää äänensä vakaana vai oliko se tosiaan täysin rauhallinen.
 
Asia kävi selväksi puolessavälin käytävää, kun Gaaran sormet kiertyi mun peukalon  ympärille – se käveli edelleen katse meitä johdattavan vartijan selässä, mutta koko sen olemus vaikutti jännittyneeltä ja mä huomasin että se puri huultaan kipeän näköisesti. Puristin sen kättä hellästi välittämättä siitä, oliko meidän takana ketään näkemässä. Jotenkin musta tuntui, että tämä oli yksi vaikeimmista tilanteista, jotka Gaara tulisi koskaan elämässään käymään läpi. Kylmissä aalloissa käyty keskustelu palasi jatkuvasti mun mieleen. Mitä sen isä oli tehnyt, miten hirveän teon Gaara oli joutunut tekemään sekä äitinsä että isänsä takia… Miten sellaisesta ylipäätään selvittiin järjissään?
 
Lopulta käytävä päättyi ja vartija johdatti meidät pitkään, kylmän harmaalla valaistuun huoneeseen. Näky oli tuttu elokuvista: lasi-ikkunoin varusteltujen tiskien eteen oli asetettu likaisenpunaisia tuoleja ja yksityisyyttä oli luotu pienillä seinillä, joista jokaisessa roikkui vanhanaikainen puhelin. Toisella puolella näky oli luultavasti samanlainen, tosin vartijoita oli runsaasti enemmän. Aikaisen kellonajan takia tila oli melkein tyhjä: meidän lisäksemme huoneessa oli vain kaksi vierailijaa. Gaara istutettiin perimmäiseen tuoliin ja mä seurasin perässä. Mulle ei löytynyt tuolia, joten mä jäin seisomaan Gaaran taakse niin, etten ollut liian lähellä mutta kuitenkin tiesin Gaaran olevan tietoinen siitä, että mä olin paikalla. Gaara oli itse toivonut mun tulevan mukaan, mutta mä en silti halunnut olla liian tungetteleva.
 
Noin kymmenen minuutin hiljaisen odottelun jälkeen Gaara kääntyi katsomaan mua. ”Entä jos hän ei vaikka halua nähdä minua?” Gaaran äänestä kuului harvoin epäröintiä, mutta nyt se suorastaan paistoi sen kasvoilta. Ehkä vähän pelkoa myös. Jännitystä. Pieniä ikkunoita joita se ei ollut avannut vuosikausiin.
 
Ennen kuin mä ehdin vastata, sama vartija joka oli johdattanut meidät huoneeseen, tuli Gaaran vierelle ja kertoi heidän olevan valmiita. Hetken kuluttua lasi-ikkunoiden takaa kuului vaimea pamaus kun ovi paiskattiin kiinni. Seuraavaksi mä näin, kun kaksi vartijaa saattoi vankilapukuun pukeutunutta miestä – vilaukselta huomioin vain tummanvioletit hiukset – meidän luokse. Se istutettiin tuoliin Gaaraa vastapäätä, ja kaksi vartijaa jäi seisomaan hiukan kauemmas sen selän taakse. Toisella oli käsi asevyöllä pampun lähettyvillä. Mä mietin, oliko se normaali toiminto vai oliko Gaaran isä aiheuttanut jotain ongelmia vankilassa. Veikkasin viimeistä.
 
Se nosti katseensa Gaaraan, ja mä jotenkin aistin ilman huoneessa kiristyvän. Gaaran hartiat jännittyi aavistuksen verran; näytti siltä kuin se olisi valmistautunut juoksemaan huoneesta ulos. Mutta se pysyi paikallaan. Se pysyi paikallaan vielä sen isän nostaessa luurin käteensä ja Gaaran tarttuessa omaansa. Jotenkin siinä vaiheessa mä aavistin, ettei se aikoisi paeta.
 
Mä seisoin sen verran lähellä – lähempänä kuin vartijat ikkunan takana – että kuulin koko keskustelun. Se meni suurinpiirtein näin:
 
”Hei poika.”
”Hei.”
”Päätit sitten vihdoin tulla katsomaan vanhaa isäukkoasi.”
”Niin.”
”Tuliko ikävä?”
”Ei.”
Naurahdus. Hetken hiljaisuus.
”Missäs Kankurou ja Temari?”
”En kertonut että olen tulossa.”
”Ei ole heitäkään näkynyt.”
Hiljaisuus.
”Kuka tuo tyyppi sinun takanasi on?”
”Naruto.”
Hymähdys. ”Henkivartija?”
”Jos haluat sen niin sanoa.”


Sitten oli pitkään hiljaista. Ne tuijotti toisiaan kuin kaksi villieläintä, valmiina hyökkämään, toisen aloitetta odottaen. Gaarasta huomasi, miten vaikea koko tilanne sille oli. Ehkä ulkopuolinen ei olisi tajunnut eroa, mutta mä olin tuntenut sen kauan ja pystyin sanomaan, ettei se ollut oma itsensä. Mutta kaikki oli vielä hyvin. Mä antaisin tämän jatkua. Jossain vaiheessa Gaaran olisi kuitenkin kohdattava tuo mies. Ja mä aioin seisoa sen takana. Rehellisesti sanottuna mun olisi tehnyt mieli tarttua Gaaraa hartioista ja raahata se ulos huoneesta ja vankilasta eikä koskaan tulla takaisin koska jokin tuossa miehessä sai mun alkukantaisen vaaranvaiston heräämään, mutta mä aioin seisoa sen takana. Mä olin luvannut.  
 
Lopulta Gaara puhui.
 
”Minä olen miettinyt, mitä sinä teit minulle. Äidille. Meidän perheellemme.”
Hiljaisuus toisessa päässä luuria. Gaara jatkoi.
”Koska pitkään minä luulin olevani sairas. Tai hullu. Murhaaja. Jossain vaiheessa annoin sinulle jopa anteeksi, koska sinä istutit minuun sen ajatuksen, että minä tapoin äidin.”
Kylmä hymy. ”Mutta enhän minä koskenutkaan siihen veitseen. Sinä tapoit hänet. Kai sinä sen muistat?” hymynkare huulilla kuoli. ”Sehän olit sinä, Gaara.”
 
Gaara nousi pystyyn niin nopeasti, että tuoli sen alla lensi taaksepäin ja kolahti lattialle. Muut asiakkaat vilkaisivat meidän suuntaamme hermostuneina ja vartija meidän takana hätkähti, muttei kuitenkaan puuttunut tilanteeseen.
 
”Sinä tapoit äidin. Minä ehkä pitelin veitsestä kiinni, mutta sinä tapoit hänet. Vetelit veistä hänen rinnassaan vuosikausia ja lopulta hän kuoli –  koska sinä tulit hänen elämäänsä, meidän elämäämme. Sinä tapoit meidät kaikki. Sinä olit se, joka teki elämästämme jokapäiväistä helvettiä! Se en ole minä, se en ole koskaan ollut minä!”
 
Gaara horjahti askeleen taaksepäin ja mä kurottauduin tarttumaan sitä hartioista. En ollut osannut varautua äskeiseen purkaukseen mitenkään, ja mun sydän hakkasi rintaa vasten epätasaista tahtia. Mä puristin Gaaran hartioita siltä varalta että se aikoisi kaatua maahan, mutta se tuntui pysyvän pystyssä omin jaloin. Mä en silti irrottanut otettani.
 
Sen isän huulet kääntyivät ilkeään hymyyn. ”Poikaystäväsi?”
 
”Jotain sen suuntaista”, Gaara vastasi. Mikään sen äänessä ei värähtänytkään. Mä ymmärsin, ettei Gaara ollut siinä tilassa että se romahtaisi lattialle tai sopertaisi sanoissaan. Se oli tullut selvittämään välinsä isänsä kanssa. Ja se aikoi näyttää tuolle miehelle jotain itsestään. Jotain mihin se ei ollut aiemmin kyennyt.
 
Hymy miehen kasvoilla jäätyi ja ilme muuttui uhkaavaksi. ”Yläkerran munapäät ovat keksineet hauskan vitsin lähettäessä tuollaisen äpärän pilaamaan sukumme maine. Vaan eipä kai sille mitään voi kun äiti oli mitä oli. Huora ja sen homorunkkari pikku vahinko.” Sitten hymy palasi taas, ja muuttui hekottavaksi nauruksi.
 
”Isä. Minulle on aivan sama, miten paljon vihaat minua tai äitiä tai ylipäätään ketään. Sinä olet sillä, ja minä tällä puolen lasia. Saat elää omassa pikku fantasiamaailmassasi, jossa kaikki palvovat sinua jonain uuden sukupolven marttyyrijumalana, mutta se ei liikuta minua pätkän vertaa. Minulle sinä olet pelkästään murhaaja, joka tappoi äitini.” Gaaran ääni oli vakaa. Mä irrotin otteeni sen hartioista ja puristin sen sijaan sen kättä hellästi. Gaara vastasi puristukseen.
 
Vartijat toisella puolen lasia toimivat niin nopeasti ettei mun silmät ehtineet heti tajuta kaikkea tapahtunutta. Ennen kuin Gaaran isä oli ehtinyt lyödä lasia meidän välissä, vahvarakenteiset miehet olivat lukinneet hänen kätensä napakalla otteella ja vetäneet hänet tuoliltaan. Muovinen selkänoja kalahti vasten lattiaa ja puhelimen luuri putosi tiskille.
 
Katse, mikä sen miehen silmissä paloi, tulisi varmaan ikuisesti pysymään mun muistissa. Se tyyppi ei näyttänyt ollenkaan loukkaantuneelta, ei surulliselta, ei ärtyneeltä. Sen katseessa oli pelkkää hullua raivoa, ja mä ymmärsin, että jos huonetta ei olisi jakanut lasiseinä, se olisi hyökännyt poikansa kimppuun ja tappanut sen siihen paikkaan. Mun ote Gaaran kädestä tiukentui kuin itsestään. Se oli painautunut mua vasten varmaan huomaamattaan.
 
Vartija meidän takana huikkasi työtovereilleen lasin takana nopean käsimerkin ja kääntyi sitten meidän puoleemme. ”Eiköhän tämä vierailu ollut tässä”, se sanoi, ja mä nyökkäsin vaitonaisena.
 
Tultuamme takaisin konttorin puolelle Gaaraa pyydettiin keskustelemaan kahdestaan vastaanottovirkailijan kanssa. Mä näin lasi-ikkunan takaa, miten se johdatettiin jonnekin toiseen huoneeseen konttorista, jossa me oltiin aikaisemmin käyty. Jäin katsomaan sulkeutunutta ovea.
 
Lopulta nopeasti pintaan noussut uupumus sai mut lysähtämään odotushuoneen sohvalle. Koko puhelinhuoneessa vietetyn ajan mun sydän oli hakannut kuin mielipuoli ja nyt se varmaan otti osansa takaisin. Mä jäin tuijottamaan kelloa, joka tuntui tänä iltapäivänä kulkevan taaksepäin.
 
Viimein Gaara päästettiin pois. Se nyökkäsi päätään ulko-ovien suuntaan ja mä seurasin sitä ulos vankilan tunkkaisesta sisäilmasta koleaan aamunsarastukseen. Sen punaiset hiukset näytti tummanpunaiselta kynttilänliekiltä keskellä apaattisen harmaata pihamaata.
 
Me noustiin vaitonaisina autoon ja mä kaivoin auton avaimet esiin mutten käynnistänyt moottoria, vaan käännyin Gaaran puoleen. ”Mitä ne halusi?”
 
Gaara lopetti huuliensa pureskelemisen ja kääntyi mun puoleen. Tajusin, etten ollut kohdannut sen katsetta sitten tapaamisen alun jälkeen. Sen katse oli uupunut, mutta musta tuntui ettei se ollut ainakaan itkenyt.
 
”He siirtävät sen jonnekin toiseen vankilaan, sellaiseen jossa toimii mielisairaala samassa yhteydessä. Ei sillä mitään vikaa päässä ole paitsi vihanhallintaongelmia, mutta siellä kuulemma osataan käsitellä tällaisia tapauksia paremmin.”
 
Yleensä Gaara puhui kohteliaasti, mutta nyt hänen isänsä oli ”se”. Viimeisen tunnin tapahtumien jälkeen mä ymmärsin hyvin. Mä laskin käteni sen polvelle ja hymyilin.
 
”Sehän on hyvä uutinen. Saadaan se kauemmas susta.”
 
Gaara tönäisi käteni hellästi mutta määrätietoisesti pois. ”En minä sitä pelkää.”
 
Mä olin hetken hiljaa, mutta ojensin sitten käteni ja käänsin Gaaran kasvot mun puoleen. Kohotin toisenkin käteni ja vein sen varovasti punaisten hiusten sekaan. Mä katsoin sitä syvälle silmiin ja koitin parhaani mukaan osoittaa, että mä olin tässä.
 
Mun edessä se saisi mennä rikki. Mä hajoaisin sen kanssa.
 
Gaara tutki hetken mun silmiä. Päättäväinen ilme sen kasvoilla rapisi pois ja se hautasi kasvonsa mun niskaan.
 
Auto seisoi autiolla parkkipaikalla auringonnousuun asti, eikä sade ottanut loppuakseen.
 
--
 
Sasuke ja Sakura pyysi meitä baariin, mutta me päätettiin linnoittautua sohvalle ja maratoonata Marvelin elokuvia. Avengersin puolivälissä mä rohkaisin itseni vetämään Gaaran syliini, ja lopulta mun huomio televisioruudusta kääntyi kokonaan Gaaran silmiin, joista mä en vaan saanut – en tulisi koskaan saamaankaan - tarpeekseni. Mustat kajaalit oli levinneet hiukan ja sen otsahiukset lepäsivät sekavana viuhkana sen kasvoilla, mutta se oli ehkä kuitenkin kauneinta ikinä. Se oli kauneinta mulle. Mä en ollut vielä varma mitä meidän suhde oli tai tulisiko siitä koskaan mitään, mutta nyt se oli siinä – juuri nyt meidän välissä ei kasvanut enää yhtään mustaa möykkyä, ei menneisyydestä eikä tulevaisuudesta.
 
”Mitä sinä mietit?” Gaara puhui hiljaisuuteen.
”Suuria asioita”, mä vastasin ja virnistin. Se tuhahti huvittuneena.
”Olisin ehkä halunnut tietää tuliko tuolla takanasi maailmanloppu vai päädyimmekö onnelliseen disney-lopetukseen.”
”Amerikka pelastui ja sitä rataa. Lopputekstien jälkeen ne meni hampparille.”
”Oikeasti? Minä haluan nähdä”, Gaara sanoi ja kurottautui noustakseen. Se ehti kuitenkin huomata virnistyksen mun naamalla. Mä nousin sen mukana ja painoin sen ranteet vasten sohvan selkänojaa.
”Edestä nyt sen selkäsi kanssa”, Gaara ärähti mutta epäonnistui yrittäessään kuulostaa vihaiselta. Mä painoin pääni sen solisluita vasten ja heitin meidät toiselle puolelle sohvaa.
”Mikä hiton ongelma sinulla on aina alkaa painia kun minä haluan viettää leffailtaa!?” Gaara huusi mun käsien välistä ja yritti vääntää itseään ylös.
”Tylsäähän tää sun kanssas on, kun sä et koskaan voita”, mä sanoin ja tunsin samassa maan katoavan altani. Gaara heitti silmänräpäyksessä asetelman päinvastaiseksi ja kippasi mut sohvalle vahvalla liikkeellä. Mä huomasin miten se yritti parhaansa mukaan olla hymyilemättä voitonriemuisesti. Sen koittaessa nousta viimein mun päälle, mä kuitenkin kamppasin sen jaloista ja sen kaatuessa lattialle mä syöksyin perässä.
 
Gaaran onnistui tukea pudotuksensa käsillään, mutta mä painoin sen kiinni lattiaan nauraen taukoamatta.
Mun nauru hyytyi vasta kun huomasin ilmeen Gaaran kasvoilla muuttuneen.
 
Totta.
Me ei oltu enää vain kavereita. Me voitiin yhä katsoa leffoja ja leikkiä kuin pikkupennut, mutta jokin oli muuttunut. Mitään ei oltu menetetty, mutta jokin oli muuttunut. Miten me katsottiin toisiamme. Mitä toisen koskettaminen merkitsi. Jotain syvempää.
 
Mä nuolaisin huuliani hermostuneesti. Gaara näytti yhtäkkiä epävarmalta ja valmiilta perääntymään tilanteest. Mä meinasin nousta ja päästää sen menemään, mutta samassa yksinkertainen kysymys nousi mun päähän.
 
Miksi?
 
Mä olin rakastunut siihen. Kaiken tämän keskellä. Mä kuitenkin olin rakastunut toiseen ihmiseen, ja se ihminen sattui makaamaan mun alla näyttäen yhtä aikaa kauniimmalta ja komeammalta kuin koskaan.
 
”Naruto?” Gaara kysyi varovasti. Mun huulille kasvoi hymy.
 
Mä rakastan sua. ”Voitin”, mä sanoin ja kumarruin sitten suutelemaan sen huulia.
 
Gaara tarrasi kiinni mun paidan pehmeästä kankaasta ja syvensi suudelmaa. Mä vein käteni sen hiuksiin. Me maattiin siinä lopputekstien ja hampurilaiskohtauksen ajan ja vielä elokuvan loputtua ja televisioruudun mentyä pimeäksi. Lopulta mä nostin sen pystyyn ja katsoessani Gaaraa seuraavan kerran silmiin, mä huomasin niiden takana helmeilevän pilkkeen. Mun sydän otti hetken takapakkia ja alkoi hakkaamaan mun rinnassa kivuliaasti. Mutta ei ikävällä tavalla. Ei niin kuin päivällä. Vankilan tapahtumista tuntui kuluneen ainakin vuosisata. Mä toivoin, että se tuntui samalta Gaarallekin.
 
Ainoa valo hämärässä makuuhuoneessa hiipi lattiaa pitkin avonaisesta ikkunasta. Sen mukana kantautui vaimeita kaupunginääniä ja tuulenhuminaa. Lattia tuntui kylmältä mun paljaiden jalkojen alla, kun mä katsoin kuinka Gaara riisui t-paitansa yltään, puristi sen sitten nyrkkiin kädessään ja nosti katseensa mun silmiin. Se ei suoranaisesti hymyillyt. Mä purin huultani hermostuneesti ja kipristelin kohmeisia varpaitani.
 
Yön hämärässä mä katsoin allani makaavaa ihmistä koittaen käsitellä sitä kuin varpusenpoikasta kämmenellä. Paljas iho toista vasten tuntui kuumalta. Meidän sormet kietoutui kiinni toisiinsa ja mä pyyhkäisin yhden ainoan kyyneleen Gaaran posliininvalkoiselta iholta.
 
Kun me maattiin hiljaisuudessa ja odotettiin lähellä hiipivää unta, mä mietin viimeisiä kuluneita kuukausia. Mä vilkaisin sängyn vieressä olevaa työpöytää ja muistin itseni istumassa sen ääressä lukiessani Gaaran kirjoituksia. Mä muistin kuinka seinät oli tuntuneet kaatuvan mun niskaan, kuin missään ei olisi enää ollut mitää järkeä. Pakokauhu. Kauhu, jolle olin vasta myöhemmin keksinyt syyn. Mä olin pelännyt menettäneeni rakkaimman ystäväni.
 
Parhaiten mä muistan hetken, kun musta tuntui että olisin halunnut kuolla. Kun mun sormet oli painautuneet valkoisina lattiaa vasten ja Gaara oli seisonut mun edessä tyynenä kuin patsas, kyyneleet valuen leuasta kaulalle ja lattialle. Ja se oli kertonut olevansa ihan okei.
 
Lapsena mä ajattelin että rakkaudessa ei ollut kysymys muusta kuin nätin tytön löytämisestä ja perheen perustamisesta. Punainen lato ja perunamaa, ja niin edelleen. Kaikki olisi voinut käydä helpoimman kautta ja mä olisin voinut jäädä jonkun luokse pidemmäksi aikaa kuin yhdeksi yöksi. Ja mä olisin tosiaan voinut luopua Gaarasta, mulla oli monta tilaisuutta.
 
Ensimmäistä kertaa elämässäni mä kiitin itseäni siitä, että olin niin huono tekemään päätöksiä.
 
--
 
Seuraava aamu ei tuonut mukanaan hempeän lämmintä elokuvahetkeä, jossa heräisin rakkaimman ihmiseni viereltä ja me katsoisimme toisiamme ja hymyilisimme ja joisimme kahvia sängyssä emmekä nousisi ylös ennen puoltapäivää. Aukaistessani silmäni mä olin yksin ja sänky mun ympärillä tuntui kylmältä. Olohuoneesta kuului puhetta, ja pian tunnistin kaksi hyvin tuttua ääntä. Nousin ylös silmiäni hieroen ja etsin vaatteitani lattialta. Vasta ovenkahvaan tarttuessani mä tajusin, etten ollut omassa huoneessani ja vieraani huomaisivat sen. Tunsin kuinka punastus levisi mun poskilta aina korviin asti ja mun sydän alkoi jälleen takomaan tuhatta ja sataa. Mä olin kuitenkin jo tarttunut ovenkahvaan ja ne oli luultavasti kuulleet sen. Mulla ei ollut enää mitään pakoreittiä.
 
Mä tallustelin olohuoneeseen niin luontevasti kuin kykenin ja koitin pitää naamani peruslukemilla Sasuken ja Sakuran kääntäessä yhtäaikaa katseensa muhun. Mä kyllä tiesin heti niiden katseista, että ne oli huomannut minkä oven mä olin takanani sulkenut
 
”Huomenta”, Gaara toivotti sohvanreunalta. Sillä oli yllään vain bokserit ja löysä hihaton jossa komeili jonkun korisjoukkueen logo. Sen hiukset oli sekaisin ja märät suihkun jäljiltä, mutta se oli kuitenkin ehtinyt jo meikkaamaan. Mua harmitti, etten voinut jäädä tuijottamaan sitä pidemmäksi aikaa, koska se oli juuri nyt ihan hiton hyvännäköinen (toisin kuin mä joka näytin varmaan – kuten yleensä aamuisin - kidutetulta harakalta).
Mun kaverit katsoi mua intensiivisesti (okei no ehkä lähinnä Sakura, Sasuke sen sijaan näpräsi kynsiään vino hymy huulillaan) odottaen selvästi jonkinnäköistä selitystä. Sen sijaan että olisin antanut sellaista, mä jatkoin matkaani keittiöön.
 
”Mikä teidät tänne asti ajoi?” mä huikkasin kahvinkeittimen luota, helpottuneena siitä että olin päässyt hetkeksi niiden katseita karkuun.
”Ajateltiin tulla käymään kun ei ole teistäkään ihan hetkeen kuulunut”, Sakura ilmoitti. ”Gaara kertoi just teidän kiertueesta. Eli meni vissiin ihan hyvin. Harmi että sairastuit sillä tavalla.”
Mä otin askeleen taaksepäin nähdäkseni Gaaran kasvot jääkaapin takaa. Se muodosti huomaamattomasti äänettömän sanan huulillaan: sori. Mä olin kuitenkin enemmän kuin onnellinen että se oli valehdellut. Musta ei välttämättä olisi ollut siihen, eikä todellakaan olisi kiinnostanut vuodattaa niille kaikkia viime viikkojen tapahtumia. Enkä mä halunnutkaan. Suurin osa kun oli mun ja Gaaran välisiä.
 
Mä täytin kuppini tummalla kahvilla ja palasin vastahakoisena muiden luokse. Istuuduin nojatuoliin parvekkeen viereen ja vedin kasvoilleni kestohymyn. ”No, mites teillä menee?”
 
”Ihan hyvin. Tenten järjesti viime viikonloppuna bileet ja Suigetsu piti viedä sairaalaan paikattavaksi. Ja mä sain vihdoinkin oman kämpän!” Sakura sanoi ja hymyili innoissaan. ”Ja Sasuke pääsi sinne yliopistoon opiskelemaan”, se jatkoi edelleen hymyssä suin. Sasuke katsoi sitä närkästyneenä. ”Hei olisin mä voinut siitä itekin kertoa.”
 
Meidän katseet kohtasi Sasuken kanssa, ja vaikka mä olin onnellinen sen puolesta, mun hymy notkahti hiukan. ”Eiks se oo kamalan kaukana täältä?”
 
”Tunti junalla, parikyt minuuttia lentokoneella. Ja pakkohan mun on täällä käydä usein, kun velikin punkkaa vielä täällä opiskelujen takia. Että ette te musta vielä eroon pääse”, Sasuke sanoi vino hymy huulillaan. Mä tunsin pienen lämpimän läikähdyksen vatsani pohjalla. Me oltiin aina asuttu melkein toistemme naapureina, ja tuntui oudolta että se muuttaisi jonnekin kauemmas.
 
Huoneeseen laskeutui hetken hiljaisuus, ja mua alkoi taas jännittämään että keskustelu ohjautuisi muhun ja Gaaraan. Silloin Sakura kuitenkin vilkaisi kännykkäänsä ja nousi pystyyn kuin sähköiskusta. ”Ei hiton perkele mun pitää olla kaupungissa ihan just! Lupasin nähdä Inoa ja Hinataa.” Se katsoi meitä molempia ja näytti siltä kuin olisi halunnut sanoa jotain, mutta vetäytyi kuitenkin sanoistaan viime hetkellä. ”Nähdään hei joskus ihan kunnolla. Tule säkin Gaara mukaan. Tehdään pitkästä aikaa jotain kivaa yhdessä.”
 
Mä nyökkäsin ja nousin ylös saattaakseni ne ulko-ovelle. Sakura oli jo rappukäytävässä, kun Sasuke veti nahkatakkinsa vetoketjun kiinni ja kääntyi meidän puoleen. ”Ootteks te niinku...?” se osoitti meitä vuorotellen kysyvä katse silmissään. Gaara käänsi katseensa nopeasti ikkunaan ja mä tunsin taas punastuksen kulkevan poskiani pitkin. Sakura, joka ei ollut kuullut Sasuken kysymystä, hoputti sitä kärsimättömänä ja Sasuke kääntyi lähteäkseen.
 
Mä kiristelin hetken hampaitani yhteen, mutta sitten jokin mussa naksahti ja mä huusin avoimelle rappukäytävälle:
 
”Ollaan! Me ollaan yhdessä! Hiton stalkkerit.”
 
Mä paiskasin oven meidän välissä kiinni, mutta ehdin nähdä vilaukselta Sasuken voitonriemuisen hymyn ja Sakuran yllättyneen ilmeen. Mä käännyin ja kirosin hiljaa kaikkia maailman jumalia siitä että ne ei olleet jaksaneet lahjoittaa Sasukelle aivoja.
 
Gaara katsoi mua vähintään yhtä yllättyneenä kuin Sakura muutama hetki sitten. Mä painoin kädet poskilleni ja koitin saada päähäni jotain tolkkua. ”Sori. Sä et välttämättä halunnut niiden tietävän... Sori.” Mä katsoin Gaaraa varovasti.
 
Sen kasvoilla kävi epäröivä hymy. ”Naruto... Ollaanko me?” Sitten, hetken hiljaisuuden myötä: ”Siis... Yhdessä?”
 
Vasta silloin mulle valkeni, ettei tätä keskustelua oltu edes käyty ollenkaan. Gaara oli tunnustanut tunteensa mua kohtaan ja muutaman viikon ajan mä olin taistellut itseni kanssa täydellisessä tunteiden sekamelskassa ja lopulta mun todelliset tunteet oli tullut mulle itsellenikin yllätyksenä. Ja jotenkin me oltiin ajauduttu tähän. Eilisiltaan... Tähän keskusteluun.

Nyt mua hävetti entistä enemmän. Entä jos se oli hätiköity päätös? Entä jos Gaara ei halunnut sitä? Tai että se ei ollut olettanut että meistä tulisi mitään... Sellaista. Virallista. Tarvitsiko meistä tulla? Eikö ollut tärkeintä että me välitettiin toisistamme? Tarvitisko tällaisia asioita ylipäätään miettiä? Kysymykset poukkoili mun päässä ristiin rastiin ja mä seisoin keskellä olohuonetta tuntien itseni maailman suurimmaksi ääliöksi.
 
Yhtäkkiä mä tunsin Gaaran kosketuksen, kun se tarttui hellästi mun käsiin ja laski ne poskilta alas kylkien viereen. ”Mitä ihmettä sinä panikoit siinä? Ei täällä ole muita kuin me.” Sen huulilla oli vino hymy.
 
Jotenkin mäkin onnistuin hymyilemään. ”Kun mä en... Mä en tiedä. Tai siis kun, haluutko sä ylipäätään sitä”, mä aloitin enkä oikein tiennyt miten olisi tullut jatkaa mutta jatkoin kuitenkin. ”Haluut sä... Olla niinkun... Yhdessä.”
 
Gaara naurahti. ”Kaiken jälkeen sinä kysyt tuota? Voi helvetti sinä olet yksi urpo.” Mä laskin katseeni maahan.
 
Äkkiä se kietoi kätensä mun ympärille. Hiukan epävarmasti, niin kuin se aina teki, mutta sen käsivarret mun ympärillä oli vahvat. ”Ollaan yhdessä”, se sanoi hiljaa.
 
Ja se riitti mulle.