Pistin kännykkäni päälle vasta saman päivän iltana, sillä olin ollut liian ahdistunut tekemään yhtään mitään eilisen jälkeen. En voisi koskaan kertoa tapahtuneesta kenellekään, koska se oli minun syytäni. Jos en olisi koskaan ollut niin typerä, sitä ei olisi tapahtunut. Ja en pistänyt vastaan, joten heillä oli oikeus koskea minuun. Ainakin luulin niin.
Saatuani puhelimen päälle viestejä alkoi sadella. Tadashilta, Cass-tädiltä. Eilen tulleita, toissapäivänä... Tänään. 

"Hiro, for god's sake, ANSWER ME! It's been an emergency!" Cass-tädiltä saapunut viesti noin tunti sitten, eikä aikaakaan kun puhelimeni alkoi soida. Tätini soitti minulle ja mietin hetken uskaltaisinko vastata, mutta painoin vihreää ja asetin puhelimen korvalleni. "Hiro... I... I don't know how to tell you this.." Ihmettelin Cass-tädin rauhallista äänensävyä - olin odottanut hirveää huutoa ja vaahtoamista, mutta nainen vain melkein piipitti puhelimessa. 
"Aren't you worried about me or anything?" En saanut kysymykseeni minkäänlaista vastausta, vaan Cass purskahti lohduttomaan itkuun puhelimen lävitse.

"I can't tell you!" Hän itki ja sai rintakehääni todella epämukavan tunteen. Aloin epäillä, mitä hemmettiä oli tapahtunut. "Just...tell me. What happened?" Tuli hiljaista lukuunottamatta tätini lohdutonta itkua. Meni hetki, ennen kuin vanhempi sai pidettyä hengityksensä aisoissa. Odotin suu rutikuivana vastausta kysymykseeni. 

"Tadashi..."

Ba-----dum

Sydämeni tuntui pysähtyvän täysin. En uskonut korviani, kuuntelin etäisesti Cass-tädin itkuista selitystä jotain sairaalasta ja heitin lopulta puhelimeni maahan. Se särkyi tuhansiksi sirpaleiksi sydämeni mukana ottaessani jalat alleni. Juoksin henkeni edestä ja sitäkin nopeammin kohti sairaalaa, tulin sinne niin nopeasti kuin pystyin. Näin Cass-tädin vastassa aulassa ja hän otti juoksuaskeleeni vastaan halauksella, kun yritin juosta hänen ohitseen päättömästi jonnekin. Halusin nähdä veljeni.
Cass johdatti minut huoneen ovelle. Ovelle, jonka takana veljeni makasi vielä hetken pois menneenä sängyllä, levollinen ilme kasvoillaan. Näin hänet ovessa olevan ympyrän mallisen lasin lävitse. 
"Hiro, it's too late..." 

"No.. NO!! I know he's alive, I can wake him up! I can!" Yritin mennä ovesta sisään, mutta ennen kuin pääsin veljeni ruumiin luokse hoitajat takertuivat käsistäni tiukasti kiinni, eivät päästäneet minua lähemmäs. Tuijotin hänen elottomia, rauhallisia kasvojaan silmieni kostuessa huomaamattani. Ei se voinut olla totta, ei hän voinut olla kuollut. Ei voinut...

"Tadashi! TADASHIII!" En voinut kuin huutaa veljeni nimeä, ihan kuin hän olisi muka herännyt huutoihini. Mutta niin ei tulisi käymään enää koskaan ja se oli minun syytäni. Hetki tuntui etäiseltä, hyvin hitaalta. 

.
.
.

Sain myöhemmin tietää, että karattuani kotoa Tadashi oli huolestunut niin pahasti, ettei voinut antaa poliisin vain etsiä minua. Hän oli itse lähtenyt etsimään hätäpäisesti ja siksi oli jäänyt skootterillaan rekka-auton alle. Isoveljeni menehtyi sairaalapedille, vaikka häntä yritettiin elvyttää. Se oli kuulema toivotonta, eikä häntä voitu pelastaa. 

Hautajaisissa olin niin shokissa ja syyllistin itseäni niin paljon, etten uskaltanut edes kävellä hänen arkkunsa luokse, joten seisoin vain kaikkien muiden ihmisten takana aivan perällä. En ollut valmis näkemään veljeäni kuolleena, sillä tiesin sen olevan minun syytäni. 
Lopulta Cass sai minut muuttamaan mielipiteeni, vetäisin syvään henkeä ja kävelimme arkun luokse ja silloin näin ensimmäistä kertaa elämässäni, kuinka täydellinen Tadashi olikaan. Oli aina ollut. 
Tarkoitan, hän näytti aivan taivaasta laskeutuneelta enkeliltä. 

Aloin täristä ja tunsin silmiäni kuumottavan raottaessani huuliani. "Tadashi, I am so sorry...!" Henkäisin parin kyyneleen valuessa kasvoiltani veljeni poskelle. "Everything I am, everything I ever hoped to be was because of you... You were the only one who never gave up on me..." Ääneni värisi voimakkaammin kuin koskaan ennen sanojeni myötä. Toivoin, että ne tavottaisivat veljeni ihan kuolemaan asti. Laskeuduin lähemmäs ja painoin hellän suudelman Tadashin kylmälle otsalle hyvästiksi, suljin silmäni kyynelten valahtaessa poskilleni.

Hiro katselee naisystävänsä kasvoja kyynelien vallassa. Niitä vain sattuu valumaan silmistä runsaammin kuin nainen on ikinä tässä suhteessa vielä nähnyt. Yleensä Hamada ei koskaan itkenyt, joten tilanne on aivan uusi. "Hey, sweetie... It's okay now. I know he's very proud of what you have become." Nainen nousee seisomaan mennen kumartumaan halatakseen Hiroa tiukasti, painaa rakkaansa pään rintakehälleen. 
"I never did any drugs after that. Or alcohol, or cigarettes... And you were the first one I've loved since." Tummatukkainen kuiskaa ääni väreillen - aihe on hänelle selvästi ollut aina todella hankala ja siksi nainen ymmärtääkin, ettei Hiro ollut halunnut puhua siitä. 

"Mom, dad... I can't sleep." Kuuluu pojan uninen ääni ja vanhemmat kääntyvät heti poikansa puoleen. Hiro ei voi kuin hymyillä lempeästi naisen käydessä istumaan takaisin sohvatuoliin. 

"Come here and I'll sing a lullaby for you, Tadashi."