Minä rakastin sinua. Todella.
Mutta nyt…
Miksi sinun piti lähteä? Etkö voinut leikkiä sankaria toisella tavalla? Tai ei. Sinä et leiki sankaria. Sinä olet. Olet – olit – erikoislaatuinen henkilö. Aina ystävällinen. Olit aina valmis auttamaan ja uhraamaan itsesi muiden takia. Ja nyt, sinä olet mennyt ja jättänyt minut yksin.
Miksi?

Loppuuko tämä koskaan? Tämä raatava tuska juuri täällä, rinnassa, juuri tuossa kohdassa johon sinä aina painot kätesi, kun suutelit minua. Juuri se kohta, josta aina silitit kun halusit hellyyttä. Ja minä aina annoin, koska rakastin sinua niin paljon. Loppuuko tämä turtumus, joka kamppailee tuskan kanssa. Turtumus joka estää minua itkemästä, vaikka sinä sanoit, että itkeminen puhdistaa. No se ei puhdista minua. Ei nyt. Ei enää, kun sinä olet poissa. Se kuulostaa niin hirveältä.

Miten joku jota rakastaa niin paljon on tässä, ja sitten yhtäkkiä poissa. Vielä eilen minä vedin sinut syliini ja makasimme sängyllä. Kuuntelimme toistemme hengitystä ja annoimme toisillemme luvan olla onnellisia. Vielä eilen sinä kutitit minua ja nauroit, kun irvistin sinulle. Vielä eilen kiskoit minut ylös ja teit minulle ruokaa. Vielä eilen kaikki oli hyvin. Tänään…
Tänään minä istun yksin. Kuuntelen tuulta ja yritän olla hengittämättä. Tänään minä en anna itselleni lupaa olla onnellinen. Kykenenkö siihen enää ikinä? Tänään minä irvistän vain surusta. Minuun sattuu niin paljon, etkä sinä ole parantamassa minua. Miksi? Miksi juuri sinä? Kaikista maailman ihmisistä juuri sinä?

Voisinko matkustaa menneisyyteen? Pakottaisin sinut jäämään syliini. En päästäisi sinua tehtävälle. En lähtisi itsekään. Makaisimme vain sängyssä, koska mikään paha ei koskaan pääsisi sänkyyn. Vain sinä ja minä. Turvassa.
Eilinen ei tule enää takaisin. Totuus on niin katkeraa. Tämä päivä venyy ja ulottaa lonkeronsa ikuisuuteen. Tulevaisuus on pelkkää sumua. Ei sitä voi olla. On vain eilinen ja tämä päivä.

Mitä jos sitä luovuttaisi? Tulisin mukaasi? Pääsisinkö samaan paikkaan kuin sinä? Ilmottaituisin vaaralliselle tehtävälle ja syöksyisin päin taisteluja vain nimesi mielessäni. Vain hymysi. Vain suudelmasi, ja ei mikään muu. Vain sinä mielessäni minä kuolisin ja ehkä sitten voisin taas olla onnellinen.

Ei…

Sinä sanoit, että shinobi ei saa ikinä antaa periksi. Se tekee ninjoista erilaisia. Ninjat eivät ikinä luovuta. Sinä et ikinä luovuttanut. Et ikinä. Rakastin sitä piirrettä sinussa. Siksi minäkään en luovuta. En nyt. En tulevaisuudessa. En tänään.

Minä jatkan, koska jatkamalla minä kunnioitan muistoasi. Ehkä joskus käy niin, että minäkin koen lopun samalla tavalla ja minun nimeni kaiverretaan tuohon kylmään kiveen. Sinun nimesi viereen. Ehkä silloin tuo kylmä kivi lämpenee, koska se todistaa kahden ihmisen – kahden ninjan – todellista rakkautta. Vaikka eilinen ei tule takaisin meidän rakkautemme pysyy – tänään, tulevaisuudessa, ikuisuudessa.