Henkilöt ovat jo aikuisia. Olen yrittänyt välttää liikaa tyttö ja poika sanoja, jotka hämäävät teitä, mutta mies ja nainen kuulostavat niin paljon huonommalta, (mielestäni) joten heti toisessa lauseessa esiintyy sana poika. (Olen pahoillani^^')

Valkoiset lumihiutaleet laskeutuivat märälle ja synkälle tielle. Kohta lumi olisi vallannut kaikki paikat Konohan kylässä ja saanut erään ruskeahiuksisen pojan ja hänen pirteän koiransa vielä paremmalle tuulelle. Harvoin ensilumi sataa joulukuun 24. päivä, mutta Konoholaiset saavat, kuin saavatkin valkean joulun.
Kiba rakasti lunta ja pakkasta. Salaisuus, jota hän ei aikonut kertoa kenellekään, oli jokavuotinen perinne. Hän ja Akamaru rakensivat ensilumesta yhdessä lumiukon ja hajottivat sen aivan yhtä tyylikkäästi, kuin koiralta ja joulumielen vallanneelta hieman hupsulta mieheltä voi odottaa. Tämän perinteen toteuttamisessa oli tällä hetkellä kaksi hyvin pientä ongelmaa. 1) Ensilumi oli vasta satamassa. Se siis ei ollut vielä ehtinyt maahan, eli siitä ei voisi rakentaa lumiukkoa. 2) Tällä hetkellä hänen piti etsiä lahja. Eikä se lahja saanut olla mikään tyhmä pila vaan sen piti olla jotain. Jotain tärkeää ja hienoa, joka sanoisi: Minä välitän sinusta. Ei siinä vielä kaikki. Sen lahjan pitäisi tulla tytölle.
Ainut lahja, jonka Kiba oli ikinä ostanut, oli Akamarulle ja käsitti pussillisen koirankeksejä. Loppujen lopuksi oli myös käynyt niin surkeasti, että Kiba oli syönyt puolet maukkaista kekseistä. Kaikki eivät osanneet arvostaa rapeiden koirankeksien herkullista aromia, mutta Kiba ei kuulunut näihin onnettomiin tunareihin.
Nuori mies nosti jo vanhaksi tulleen koiran, josta tosin ei löytynyt pienintäkään merkkiä vanhentumisesta, päänsä päälle. Kuitenkin Akamaru oli halunnut muistuttaa Kibaa, että ei olisi täällä enää kauan ja oli karannut pariksi viikoksi. Mies oli ollut huolesta suunniltaan ja hyvin masentunut, mutta yhtenä päivänä hänen ovelleen oli tullut vihainen nainen Akamarun kanssa. Hän oli huutanut Kiballe pitkään, koska hänen pikku ystävänsä oli tehnyt hieman harmillisen retken naisen tyttökoiran kanssa. Siksi Kiban pään päällä olevan koiran lisäksi hänen jaloissaan pyöri pieni koiranpentu, Kiseki. Se oli Kiballe jo melkein yhtä rakas, kuin Akamaru ja vanhempi koira oli tehnyt selväksi, että tässä oli hänen seuraajansa.
Nyt kuitenkin Kiban oli jatkettava raskasta ja hermostuttavaa taisteluaan ostosten kanssa.
”Kuitenkin ostosten teko voi olla hauskaa hyvässä seurassa.” Kiba ajatteli ja kosketti ystävänsä pehmeää turkkia, saaden nuoremmalta ystävältään vinkaisun, joka osoitti suurta mustasukkaisuutta.

Samanlaisella kadulla tosin täysin eri mielentilassa asteli eräs toinenkin mies. Hänen mustat hiuksensa olivat tiukalla pompulalla ja mies oli kääriytynyt tiukasti takkiinsa ja kiroili syvästi jokaisen joululaulun takaisin sinne mistä ne olivat tulleetkin. Ihmisten pirteät äänet ja alituinen hymy oli niin rasittavaa. Kaikki odottivat, että hänen olisi oltava aivan yhtä pirteä ja laulella jotain naurettavia lauluja vain, koska oli se aika vuodesta. Mikä pahinta, hänen tyttöystävänsä halusi hänen ostavan joululahjan.
– Kuinka vaivalloista. Shikamaru huokaisi. Eikö joulusta voitaisi tehdä helppoa juttua? Miksi piti olla kaikki lahjat, valot ja kaikki turhanpäiväinen hössötys? Se oli niitä kysymyksiä, joita aina kysyttiin, mutta koskaan niihin ei saanut kunnollista vastausta.
Shikamaru oli Kiban tavoin joutunut rankalle matkalle tyttöystävän takia. Toisin kuin Kiba, hänen ei tarvinnut osoittaa lahjallaan tunteitaan. Se vaihe oli ollut jo pari vuotta sitten. Nyt hänen pitäisi todistaa omalle kullalleen, että hän muisti kaikkina pieninä pyhinä rakasta tyttöystäväänsä.
Shikamaru puuskahti hiljaa ja sanoi täydestä sydämestään sanat, jotka monen monituiset pojat ja mikseivät tytötkin olisi huokaisseet monia kertoja.
– Seurustelu on vaikea juttu.

Viimeinen tästä onnettomasta lahjanhankinta triosta oli Rock Lee. Valitettavasti hän oli tästä porukasta luultavasti säälittävin. Ettekö tekin säälisi ihmistä, joka on tehnyt sopimuksen tyttöystävänsä kanssa. No oikeastaan se itse sopimus on säälittävämpi, mutta jokainen tietää, että sopimukset naisten kanssa eivät tiedä hyvää.
He kummatkin tekevät lahjansa itse ja valitettavasti Lee muisti koko asian vasta saman päivän aamuna. Hyvin säälittävä tilanne, jota pahentaa kaiken lisäksi se, että Lee tietää Sakuran olleen puuhastellut lahjan kimpussa jo viikkokausia. Naisen kanssa ei koskaan pitäisi tehdä sopimuksia, sillä heidän raivonsa sopimuksen rikkomisen jälkeen on oleva hirmuinen.

Tunnit kuluivat ja lumi valtasi kaikkien ennusteiden mukaisesti jokaisen kolkan Konohassa. Useissa taloissa väki oli joutunut oudon sairauden uhriksi. Monet nimeävät tämän sairauden joulumieleksi. Lapset tanssivat ympäri taloa tonttulakit päässään ja yhä useammin kellon madellessa eteenpäin kävivät ravistelemassa pakettejaan. Vanhemmat lauloivat mitä typerimpiä lauluja, joita kuului laulaa jouluna. Jotkut jopa nauttivat laulamisesta punakuonoisista poroista ja kuusesta joka on täynnä kaikenlaista roinaa aina naruista palloihin.
Kuitenkin useissa taloissa oltiin huolesta suunniltaan. Varsinkin kolmessa pienessä huoneessa mietittiin, kuinka rakkaimmat pärjäävät.

Nuori nainen puhdisti ties monennen kerran takan päällystän. Hänellä oli löysät ja kotoisat verkkarit, sekä heleän ruskea villapusero. Siivoaminen oli aina auttanut Hinataa. Siisti pieni koti sopi hyvin nuorelle ja ujolle naiselle, varsinkin hermorauniona olevalle naiselle.
Joulu oli aikaa jolloin piti osoittaa tunteensa. Ystävänpäivänä, toisen syntymäpäivänä ja kaikkina mahdollisina juhlapäivinä hän oli tyrinyt. Mennyt pakokauhuun eikä puhunut pitkäaikaiselle ihastukselleen. Nyt hän oli valmistautunut. Hän oli ostanut itselleen juhlapuvun, jota ei voinut palauttaa. Nyt pitäisi vain pukeutua ja toivoa, että löytäisi nuoren miehen jostakin.
Kuitenkin pieni kilahdus keskeytti Hinatan ajatukset.
– Ovikello. Kuka se voisi olla??

Vaaleahiuksinen nainen harjasi hitailla vedoilla pitkiä hiuksiaan. Kaikki sujui vanhan tutun kaavan mukaan. Pian Shikamaru tulisi tympeä ilme kasvoillaan ja pakottaisi pienen hymyn vain hänen takiaan sieville kasvoilleen, tosin hyvin teennäisen ja kärsivän hymyn, mutta hymyn kuitenkin. Näissä hieman itserakkaissa ajatuksissa Ino liihotti vakuuttavassa vihreässä iltapuvussaan makuuhuoneeseen ja suihkautti hieman hajuvettä joutsenkaulalleen ja alkoi laskea sekunteja.      
– 5, 4, 3, 2, 1 ja 0. Ovikello pirahti, kuin käskystä Inon sanoessa viimeisen sanan. Hän kyllä tunsi poikaystävänsä.

– Miksi tämä ei onnistu?? Sakura huusi kärsivänä pienen makaronin itsepäiselle taistelulle. Ei ollut tytön syy, että hän oli kuvitellut olevansa hyvä askartelussa ja siksi jättänyt lahjanteon viimeiseen päivään. Kyllähän tässä tehdessä muistui mieleen tarha aikojen askartelutunnit, joissa oli vuodatettu sekä verta että kyyneliä. Valitettavasti nämä ajat eivät tulleet mieleen vähän aikaisemmin ja siksi Sakura oli nyt enemmän kuin ongelmissa. Pinkkihiuksinen tyttö huokaisi ja painoi päänsä masentuneena pöytään. Tosin yksi ongelma lisää oli se, että joskus pöydällä sattuu olemaan papereita joissa on liimaa.
– Minä luovutan. Sakura huokaisi hiljaa, mutta jatkoi silti sinnikkäästi mestariteoksensa kanssa. Elämä ei aina ole helppoa, mutta sen kanssa on elettävä. Onneksi Lee oli aina myöhässä.

Hinata avasi oven ja kurkkasi pienesti ovesta. Ulkona lumisateessa seisoi läpimärkä ja hytisevä Kiba.
– Kiba?? Mitä sinä täällä teet? Hinata kysyi ujosti ja päästi pojan punastellen sisään.
– No ajattelin toivottaa hyvää joulua ja antaa tämän. Kiba sanoi omasta mielestään vahvalla äänellä verrattuna siihen miten lujasti hänen sydämensä tykytti. Tai miten hermostunut hän todellisuudessa oli myös siitä, että huoneessa oli vain ihmisiä. Hän oli jättänyt Akamarun ja Kisekin kotiin jouluna seuranaan vain toisensa ja se tuntui hirveältä.
Vasta parin sekunnin sanojensa jälkeen hän tajusi antaa pienen paketin Hinatalle. Kiballe oli ollut iso helpotus, että tyttö oli pukeutunut kotivaatteisiinsa. Silloin hänkään ei näyttänyt niin surkealta normaaleissa farkuissa ja nuhjuisessa harmaassa paidassa.
Hinata meni istumaan pienelle punaiselle sohvalle ja alkoi vapisevin käsin avata pakettia. Sisältä paljastui posliininen koriste esine, joka esitti pientä mustaa koiraa, jonka tassu oli painettu kevyesti valkoisen kissan korvien väliin. Kissan ja koiran hellä hetki oli ikuistettu pieneksi esineeksi. Hinata tiesi, että ei kestäisi kauan ennen kuin tuollainen hellä hetki tapahtuisi myös heille.
Nostaessaan päätään, jotta saisi sanottua kiitoksen, hän tunsi huulillaan hellän suudelman. Hinata toivoi, että se hetki kestäisi ikuisesti.

Ino avasi oven leveästi hymyillen ja katsoi kärsivän näköistä poikaystäväänsä, joka oli mutisemassa lempisanontaansa.
– Kuinka vaikeata… joulua sinulle!! Siis no, samapa tuo. Shikamaru puuskahti ja tyrkkäsi Inon käteen riutuneen näköisen kukkapuskan ja pienen rasiallisen suklaata, jonka nainen huomasi olevan kauan sitten vanhentunutta.
Hän kiipesi keittiössä vanhalle tuolille ja otti ylähyllyltä samanlaisen (mutta uuden) paketin suklaata, sekä paremmin voivan kukkakimpun. Totta kai Ino oli tiennyt, mitä Shikamaru aikoi ostaa.
Naisen kävellessä olohuoneeseen ja laskiessa maljakossa olevat kukat ja avonaisen suklaarasian pöydälle hänellä kävi mielessä ajatus.
Luultavasti seurustelun jännittävin hetki on silloin kun on näin läheinen. Silloin on jo enemmän kuin pari. On vain yksi kokonainen persoona.

Lee soitti ovikelloa masentuneena. Hän ei ollut löytänyt kadulla ollessaan mitään upeaa ideaa saatika lahjaa. Nähdessään Sakuran hänen paha olonsa lisääntyi. Tyttö oli todella rehkineen näköinen. Kasvot olivat punaiset ja hikiset. Tämän hiukset olivat sotkuiset ja niissä oli liimaantuneena joku paperilappunen.
– Ai hei Lee. Tule sisään. Sakura sanoi ja hymyili pienesti päästäessään Leen omaan valtakuntaansa. Leen tullessa olohuoneeseen, miehen ensimmäinen mieleen painuva ajatus oli se, että Sakuran kauniilla sohvapöydällä oli maailman rumin taulu.
Siinä oli kaksi porsaan näköistä läiskää, joista toinen oli puoliksi vihreä ja toinen punainen. Vihreällä olennolla oli mustaa villalankaa pään päällä ja punaisella pinkkiä. Koko hökötys oli tehty ihmeellisellä mosaiikki tyylillä. Pienet posliinipalaset oli vain korvattu kaikella mahdollisella. Taulusta löytyi niin makaroneja kuin silkkipaperia.
– Hyvää joulua Lee!! Mitä pidät? Sakura huudahti innostuneena ja yritti etsiä pojan kasvoilta merkkiä siitä mitä mieltä tämä oli tauluista, jotain muuta merkkiä, kuin järkyttynyttä katsetta ja irvistävää suuta. Pojan pysyessä hiljaa Sakura päätti jatkaa.
– Tein sen sinulle joululahjaksi. Mitä pidät? Sakura toisti hermostuneena kysymyksensä.
Lee katsoi hetken aikaa taulua ja tajutessaan, kuinka paljon Sakura oli vaivaa siihen nähnyt, ruman teoksen kauneus tuntui kasvavan hänen silmissään.
– Se on upea!! Sinä olet todella taitava Sakura! Lee huudahti innoissaan. Hänen tyttöystävässään asui piilevä taiteilija, joka oli luonut uuden luomuksen. (Ei väliä vaikka se näyttikin hetki sitten kahdelta porsaalta.)
– Kiitos! Mielestäni sinun kulmakarvasi onnistuivat hyvin. Mitä sinä teit minulle?? Sakura kysyi innoissaan.
Lee päätti jättää kertomatta, että oli vasta nyt tajunnut teoksen esittävän heitä kahta ja kiinnitti huomionsa taskujensa penkomiseen. Hän veti taskustaan pois vanhoja purkkapapereita, muita roskia ja lopuksi avaimensa. Hän jätti kätensä, jossa avain vielä roikkui, ilmaan epätoivoisena. Hänen taskussaan ei ollut pelastavaa esinettä, kuten kaikissa tarinoissa ja elokuvissa. Kuitenkin Sakura tuijotti hänen kättään, kuin siinä olisi suurikin aarre.
– Oletko tosissasi Lee?? Olemmeko mielestäsi valmiita muuttamaan yhteen? Sakura kysyi pienesti ja hyvin toiveikkaasti. Hän ymmärsi täysin väärin Leen kädessä roikuttavan avaimen ja itse tehdyn pinkin avaimenperän tarkoituksen. Kuitenkin Leen miettiessä hetken ajatusta hän tajusi ettei se voisi olla niin kamalaa. Hän rakasti Sakuraa ylitse kaiken ja jollei tänään niin joku toinen päivä he olisivat muuttaneet yhteen.
– Totta kai, mutta sillä ehdolla, että tuo taulu ripustetaan olohuoneeseen kaikkien nähtäväksi. Lee sanoi reippaasti ja katsoi taulua, jonka oli nimennyt kaksi minuuttia sitten maailman kauneimmiksi rakastuneiksi porsaiksi.
Sakura astui pari askelta lähemmäs ja kietoi kätensä Leen kaulaan ja painautui tämän rintaa vasten.
– Se sopii mainiosti. Tyttö sanoi hieman unisesti ja haaveilevasti. Tämä oli hänen paras joulunsa koskaan ja varmasti paras joulu minkä Sakura koskaan kokisi.  

Tässä vaiheessa perinteisesti pidennän ficciä kirjoittamalla muutaman sanan. Olen suhteellisen tyytyväinen Shikamaru Ino kohtiin, mutta haluaisin omistaa tämän kahdelle Sakura <3 Lee fanille.
Hayalle, joka on tullut hyväksi ystäväkseni täällä. Kiitos, että toivotit minut tervetulleeksi ^^ ja  hi_namidalle, joka jaksaa aina lukea ja kommentoida ficcejäni. Kiitos siitä. Ficcien teko tuntuu paljon mukavammalta, kun tietää, että joku lukee ja odottaa niitä.
Haluaisin myös toivottaa kaikille hyvää joulua ja joulun odotusta. Laulakaa päänne pyörälle joululauluja ja syökää suklaata niin että napa raikuu!!!