Kylä eli. Minä en. Huokaisin ja nostin katseeni taivaalle. Aurinko paistoi. Niin kuin aina Konohassa. Pieni hymynväre kävi kasvoillani. Sinulla oli tapana seistä aukealla ja katsella taivaalle kädet selän takana. Olit niin kaunis. Sinulla oli aina keskittynyt ilme kasvoillasi, mutta ikinä en kyennyt tulemaan lähellesi ilman että huomaisit. Sanoit, että sydämeni laulaa, kun näin sinut. Sanoit kuulevasi sen. Ehkä sinä kuulitkin. Olit ainoa, joka koskaan kykeni pääsemään sisälleni: näkemään lävitseni, ja rakastamaan juuri minua. Ei ulkokuvaa, ei taitoja, ei sukua – vain juuri minua itseäni.
  
Painoin pääni alas ja lähdin kävelemään kohti Konohan kylää. Eilen me kävelimme tämän saman matkan yhdessä. Kävimme muistokivellä. Vielä silloin siinä oli vain yhden ystäväni nimi. Tänään kävelen yksin ja muistokivessä on kahden rakkaimpani nimi - ja koko sydämeni.
  
Hiekka rapisi kenkieni alla, kun kävelin päättäväisesti eteenpäin. Kukaan ei nähnyt, kuinka tyhjyys asettui sisälleni. Hiljalleen se laajensi itseään, kunnes pian olisin kokonaan turtunut, kuollut. Oikea ninja…
Päätös alkoi hiljalleen muotoutua päässäni. Tiesin sen oikeaksi, vaikka arvatenkin sinä katselit minua juuri ja kirosit päätöstäni. Mutta minä toimin kuin oikea ninja. Niin isäni halusi minun toimivan sekä opettajani ja sinä. Mehän olimme lopulta vain kaksi ninjaa, joita oli kohdannut kirous. Olimme rakastuneet.

Tiimityö. Sinä aina hoit sitä. Rakastit opettajamme viisauksia tiimityöskentelystä. Minä vain olin aina niin itsepäinen. Ehkä nyt vasta olen oppinut sen merkityksen. En ole enää kaikkein alinta roskaa. Tiimityön takia minun pitää erota. Jättää eliittikerho taakseni ja olla tavallinen ninja. Huokaisin syvään. Koska sinä kuolit tehtävän aikana, kuoli minun oma rakkauteni tehtäviä kohtaan. Vain velvollisuus jäi. Silloin, kun minulla oli kaikki, olin valmis syöksymään surmansuuhun ja nyt, kun minulla ei ole enää mitään, haluan pysyä erossa ongelmista. Ehkä me yllytimme toisiamme liikaa.

Ei. Olen väärässä. En kestä olla ANBU:ssa, koska kaikki siinä muistuttaa liikaa sinusta. Niin typerältä kuin se kuulostaakin, se on totuus. Surullisen katkera totuus. Ei mitään hienoja syitä, vain ylipääsemätön ikävä. Eikö sekin ole tarpeeksi?
      
Pysähdyin hetkeksi ja katsoin eteenpäin. Kylä aukeni suoraan edessäni. Se sisälsi mahdollisuuksia uuteen elämään. Enkö minä saisi lupaa jatkaa menneisyydessä? Tekisin vain velvollisuuteni ja lopun aikaa kulkisin sisältä kuolleena. Piiloutuisin kirjojen taakse, jotta minun ei tarvitsisi jatkaa elämää. Suljin silmäni hetkeksi. Musta peitto uhkasi peittää turtumukseni. Tunsin kuinka kyyneleet tunkivat suljettujen silmäluomieni läpi.

Sinulla oli musta peitto sängyssäsi. Meillä oli tapana maata sen alla ja kuiskailla toistemme korviin salaisuuksia itsestämme. Tosin se oli vain leikkiä. Meillä ei ollut salaisuuksia. Tunsimme toisemme täydellisesti. Yleensä vain makasimme sylikkäin sanomatta sanaakaan. Joskus vaarallisten tehtävien jälkeen emme kyenneet olemaan erossa toisistamme. Hyökkäsimme toistemme kimppuun ja suutelimme nälkäisinä toisiamme. Olimme nähneet kuoleman ja palanneet takaisin elämään. Halusimme juhlia sitä palvomalla toistemme ruumiita.

Rakastin sitä kuinka sinä tutkit ruumistani hellillä parantajan käsilläsi. Jokaista uutta arpea sivelit mietteissäsi, kunnes silmiisi syttyi ilkikurinen hymy ja aloit liikuttaa käsiäsi ympäri vartaloani. Tiukensin otettani sinusta ja puraisin sinua hellästi kaulaan. Rakastin äännähdystä, jonka aina päästit. Rakastin pehmoista, mutta silti jäntevää vartaloasi. Rakastin kasvojasi, kun ne vääntyivät nautinnosta. Rakastin sivellä vartaloasi ja suudella ihoasi. Rakastin joka kohtaa sinussa. En olisi ollut vielä valmis päästämään sinua luotani. Miksi? Miksi niin piti käydä? Tosin se oli sinun kohtalosi. Kumpikin tiesimme miten tiemme tulee loppumaan. Sinun loppui vain aikaisemmin. Koit normaalin ninjan kohtalon. Joku päivä se olisi myös minun kohtaloni.

Avasin silmäni ja huokaisin syvään. Kylä velvollisuuksineen kutsui minua. Minulle ei ollut suotu sitä ylellisyyttä, että olisin voinut uppoutua muistoihin koko päiväksi. Mutta silti olisit aina mielessäni – yhdessä Obiton kanssa. Kaivoin oranssin kirjan esille. Olit ostanut sen minulle syntymäpäivä lahjaksi. En ollut vielä ehtinyt lukemaan sitä. Avasin ensimmäisen sivun ja tunsin kuinka leveä virne levisi kasvoilleni. Olit kirjoittanut minulle viestin etusivulle. Tästä lähin olisit aina mukanani.
"Kiitos Rin", kuiskasin ja käänsin sivua. Katse kirjassa suuntasin kulkuni kylään.