Nimimerkillä Izumo & Kotetsu

Joskus sitä huomaa, että elämä on ihanampaa kuin edes ansaitsisi, oma kulta kainalossa, turvattu toimeentulo ja luotettavia ystäviä. Silti kaipaa aina jotain uutta, tai haluaisi palata menneisyyteen. Mikä meitä oikein vaivaa, kun emme tyydy siihen mitä meillä on?

”Izumo, sinulla on taas se ilme..” Kotetsu huokaisi huvittuneena. ”Oletko taas valvonut yösi mietiskellen?” Hän jatkoi venytellessään auringon paisteessa. Katselin hänen lihaksikasta kroppaansa ja sillä kiiltäviä hikipisaroita. Olin taas vaipumassa ajatuksiini, kun tunsin kädet olkapäilläni.
”Sä tiedät, että voit luottaa minuun. Jos sinulla on ongelmia Ankon kanssa niin kerro, voidaan pohtia yhdessä.” Kotetsun ääni oli huoleton, kuten aina.

Hän tiesi aina kaiken ennen muita, tai ainakin kaiken mikä koski minua. Olimme taistelleet monesti yhdessä, olimme voittaneet ja olimme me saaneet jopa reilusti turpaankin, mutta se ei ollut lannistanut meitä, me oltiin tiimi. Katsoin silmiisi, samalla kun avasin suuni sanoakseni sen, mikä minua oli jo pitkään mietityttänyt.
”Kotetsu mä.. jätin Ankon.” En voinut sanoa sinulle mitä ajattelin, minua oksetti heikkouteni.

Sinä päivänä emme enää treenanneet, vaan puhuimme minusta ja Ankosta.

-------------------------------------------------------------------------------

Heidän palatessaan treenausmatkalta Kotetsu meni mietteliäänä kotiinsa. Ei ollut hänen tapaistaan murehtia, mutta Izumo oli selvästi normaaliakin vaitonaisempi, mikä yleensä tarkoitti sitä, että jokin oli pahasti pielessä. Izumo saattoi olla monen mielestä kylmä ja etäinen, mutta he eivät ymmärtäneet hänen todellista luonnettaan, sillä eivät koskaan jaksaneet olla tarpeeksi kärsivällisiä voittaakseen hänen pintakuortaan. Kotetsu taas oli avoin, usein häntä kuvattiin Izumon vastakohdaksi, mutta hänen itsensä mielestä he olivat lähes samanlaisia, veljekset.

Hän havahtui mietteistään, kun ovelta kuului hiljainen koputus. Ulkona satoi kaatamalla, eikä Kotetsulla ollut aavistustakaan kuka se voisi olla, joten hän avasi ovensa ensin varoen. Anko seisoi oven takana vettä valuvana. Mitä asiaa hänellä voisi olla? Kotetsu ehti ajatella, ennen kuin hän tunsi kädet kaulansa ympärillä ja posken omaansa vasten. Anko itki hänen olkaansa vasten, eikä hän ensin osannut tehdä mitään, sitten hän työnsi naisen kauemmas.
”Kotetsu kiltti, puhu Izumolle järkeä. Mä haluun sen takasin.” Anko nyyhkytti lähes sydäntä särkevällä äänellä.
”Me puhuttiin teidän erosta, ja olen sitä mieltä, että Izumo ajatteli teidän molempien parasta.” Kotetsu yritti lohduttaa. Anko tuli uudelleen hänen kaulaansa, Kotetsu luovutti ja antoi naisen itkeä olkaansa vasten.
”Mä en… en tiedä kuinka selviän ilman sitä.” Anko sanoi hetken kuluttua, nyt selvästi rauhoittuneempana.
”Kyllä sä jotain keksit, olethan sä ennenkin pärjännyt. Sitä paitsi moni mies on kiinnostunut sinusta, eli kyllä sä uuden löydät, olen siitä varma.” Kotetsu rauhoitteli, samalla miettien Gaita, joka oli juossut Ankon perässä vuosi tolkulla.

-------------------------------------------------------------------------------

Anko, nainen, joka oli innokas esiintymään, hän piti aina hirveän haloon itsestään. En ollut koskaan ymmärtänyt, mitä Izumo näki Ankossa. Ei sen ulkonäköä voinut kauheasti kehua, luonteesta puhumattakaan. Anko otti Izumon vaan koristeeksi vierelleen. Minä tiesin sen heti alusta lähtien. Ei hän osannut arvostaa Izumoa, ei ainakaan niin kuin mä arvostin. Se ei pystynyt iloitsemaan muutamasti hiljaisesta sanasta, ei tuntemaan onnea pienestä hymystä. Ei, se ei ollut koskaan todella rakastanut Izumoa.


Kotetsu jähmettyi tuntiessaan huulet omillaan, hänen ajatuksensa löivät tyhjää.
”Izumo?” Kotetsu kuiskasi. Sitten hän laskeutui ajatuksistaan ja tunnisti Ankon suljetut silmät.
”Mitä sä oikein luulet tekeväs!?” Kotetsu karjaisi, samalla kun työnsi naisen mahdollisimman kauas itsestään. ”Sä satutat Izumoa, tulet sitten tänne itkemään ja yrität vielä lähennellä minuakin!” Kotetsu kiehui raivosta. ”Sä oot sairas! Ja nyt ulos täältä! Ulos!”
Anko ei ehtinyt kuin avata suunsa, kun oli jo lentänyt pihalle ja ovi oli paiskautunut äänekkäästi kolahtaen hänen edessään kiinni. Ensi säikähdyksestä toivuttuaan, hän lähti kotiinsa mutisten varsin kiukkuisesti.

-------------------------------------------------------------------------------

Kotetsu makasi sängyllään, katsellen katon valkoista pintaa. Väri oli ruvennut jo haalistumaan ja osa laastista oli irronnut. Miksi Anko oli tehnyt sen? Luuliko hän, että Kotetsu olisi Izumon korvike, että Kotetsu olisi niin huono ystävä, että veisi ystävänsä naisen. Luuliko Anko häntä tyhmäksi? Ankohan satuttaisi silloin hänen kanssaan vain lisää Izumoa. Kotetsu makasi liikkumatta, hiljalleen hän vajosi uneen, toivoen että tuntisi tutun tuoksun vierellään, tuntien Izumon tarkkaavaiset silmät kehollaan ja kädet ihollaan.

-------------------------------------------------------------------------------

Aamulla Kotetsu heräsi aikaisin. Hänen katsoessaan kelloon, tämä ’aikaisin’ tarkoitti 8.15, kun Hokagen luona pitäisi olla puolelta. Vaatteet niskaan ja pieni vilkaisu peiliin, tukka pörhölleen, ja sitten menoksi.

Kotetsu tapasi minut Hokagen oven takana.
”Mitähän Tsunade on nyt keksinyt?” Kotetsu sanoi pirteästi. ”Hän kuulosti eilen melko vihaiselta.”
”Niin, toivottavasti se ei ole mitään vakavaa.” Murahdin takaisin. Kotetsu hymyili suloisesti, minua oli aina ihmetyttänyt, kuinka hän aina onnistui pelkällä hymyllä saamaan maailman tuntumaan paremmalta paikalta. Aurinko tuikki hänen silmistään, tuo ilme tiesi aina jotain omaperäistä. Kotetsu otti askeleen kohti minua, niin että pystyin melkein tuntemaan hänen hengityksensä kasvoillani.
”Mietin tässä, että kutiatko edelleen kainaloista..?” Hän virnisti.
”Älä edes yritä.” Rupesin etsimään katseellani suuntaa johon paeta, mutta takanani oli vain ovi Tsunaden huoneeseen.
”En olekaan kuullut sinun nauravan pitkään aikaan.” Hän virnisti uudelleen, sillä tiesi että minulla ei ollut paikkaa mihin paeta.

Tunsin jo kädet kyljilläni, kun äkkiä blondi juoksi ohitsemme.
”Latua!” Naruto karjui, juostessaan karkuun raivostunutta Sakuraa. Vahinkoa ei voinut enää estää.
Tunsin kuinka Kotetsu paiskautui päin minua, takanamme ovi antoi periksi, ja äkkiä makasin selälläni Hokagen työhuoneen lattialla. Kotetsu päälläni, hänen huulensa huulillani.
Aika tuntui pysähtyvän.

-------------------------------------------------------------------------------

Kuinka niin ristiriitainen tunne edes on mahdollinen?
Ruumiini huusi Kotetsun kosketusta, kiihkeää suudelmaa, käsiään vartalollani, mutta järki halusi pois, kauas näin kummallisesta ja melko nolosta tilanteesta, joka edetessään saattaisi pilata ystävyytemme lopullisesti.

-------------------------------------------------------------------------------

Tämä ajatusten tulva kulki Izumon aivojen läpi sekunnissa, hän oli niin sekaisin, että ei tajunnut liikkua suuntaan eikä toiseen. Kaikkien kolmen silmät olivat laajentuneet järkytyksestä. Viimein Kotetsu sai reagointi kykynsä takaisin ja pomppasi pystyyn, pois Izumon päältä.
”Öh.. anteeksi, tarkoituksemme ei ollut hyökätä huoneeseenne(tai sen lattialle) näin… näin… tuttavallisesti, arvon Hokage.” Kotetsu ensin änkytti, mutta sitten virnisti omalla suloisella tavallaan. Tsunaden kasvot sulivat hymyyn.
”Ei se mitään, ilmestymisenne tuo piristystä päivääni.” Hän lähes naurahti.
Izumo nousi ylös, peittäen kasvonsa niin, että hentoinen punastus ei näkynyt.


-------------------------------------------------------------------------------



Ok, eliks toivottavasti tuo minä kertojasta hän kertojaksi muuttuminen ei häirinnyt kamalasti. Auttaako osiin jakaminen vai haittaako se enemmän?
Ps. elän kommenteista ;)