Illan laskiessa Gaara astui ulos kylpylästä, erittäin leveä hymy huulillaan. Jotenkin vain tämä  päivä oli mennyt täydellisesti, vaikka ilman kuumuus hämäsi häntä hyvin paljon.

”Gaara!”

Säikähtäen Gaara kääntyi, katsoen tyhjyyttä hohkaavaa kylätietä. Ihmiset olivat jo kadonneet omiin kotiinsa, eikä kaupungilla ollut paljonkaan ihmisiä.
Gaara katseli nopeasti ympärilleen. Jokin oli tulossa, hän tunsi sen.

”Gaara!”

Huuto ei kuulunut kadulta, vaan hänen omasta päästään. Vanhat muistot valtasivat hänen mielensä.

”Hirviö! Mene pois!”
”Olen pahoillani, että valehtelin sinulle Gaara-sama. Todellisuudessa vihaan sinua koko sydämestäni.”
”Aavikon Gaara!! Juoskaa!!”

Kyyneleet kohosivat Gaaran silmäkulmiin tämän pudistellessa päätään rajusti.

”EI! Älä sotke menneisyyttäni tulevaisuuteen!”

Gaara huusi lujalla äänellä. Tämän saman tunteen hän oli tuntenut kahdesti ennenkin, silloin kun hän taisteli Sasukea vastaan ja toisella kertaa taistellessaan Naruton kanssa. Ei, se ei ollut demoni, joka hänen sisällään oli. Se oli jotain aivan muuta. Viha kohosi Gaaran tunteista päällimmäiseksi, saaden Gaaran mielen raivon valtaan.

”Ei, se on mennyttä!”

Gaara miltei kiljui nuo sanat suustaan. Jokin kutsui demonia hänen sisällään.

”Päästä irti Gaara, sinun ei kannata enää taistella. Se on turhaa.”

Gaara kuuli pojan äänen, tutun pojan äänen ja kohotti katseensa Shikamaruun, joka seisoi hänen edessään hymyillen puoliksi ivallisesta ja puoliksi hellää hymyä. Ensimmäistä kertaa todellinen pelko valtasi Gaaran mielen. Tämä ei ollut oikea Shikamaru.

”Gaara, rakas. Päästä irti. Minä varmistan ettet satuta ketään. Haaskaat vain voimiasi.”

Shikamaru kohotti kätensä laskeakseen sen Gaaran poskelle.

”Sinä et ole Shikamaru! Tunnen sinut.”

Shikamaru naurahti ivallisesti sulkien mustan silmänsä.

”Vain puoliksi oikein Gaara-sama. Puolet minusta on silti Shikamarua.”

”Sama?”

Gaara kuiskasi hiljaa, kääntäen katseen kuuhun, joka täytenä loisti taivaalla. Ainoastaan Yasha oli käyttänyt tuota sanaa.

”Sinun ei kannattaisi antaa mielesi vaellella pitkin taivaita kesken kaiken. Se saattaisi koitua kohtaloksesi!”

Shikamaru kohotti kätensä ja ikään kuin riuhtaisi ilmaa, saaden valtavan kivun aikaan Gaaran mielessä. Hän se oli, hän oli kutsunut demonia.

”Mitä aiot?”

Gaara kysyi laittaen kätensä vatsalleen, oksettava olo oli vallannut hänet. Shikamaru naurahti ja sanoi tunteettomasti, heilauttaen samalla kättään, kuin osoittaen Konohan kylää.

”Eikö se ole selvää. Laitan demonisi tuhoamaan tämän kylä pahasen ja sitten sen tuhoamaan sinut.
ah, niin kauan olen tätä päivää odottanut.”

Shikamaru nauroi, omaa ivallista nauruaan. Pian nauru muuttui, koko ajan tutummaksi ja tutummaksi. Viimein Shikamarun ääni kuulosti vain nuoren miehen naurulta, naurulta, jonka Gaara oli kuullut viimeksi noin kahdeksan vuotta sitten.

”Y- yasha.?”

Gaara katsoi Shikamarua kuun valossa, puolet hänestä näytti olevan Shikamarua itseään, mutta se toinen puoli, hiukset vaaleammat ja huonompi kuntoisemmat, silmä punainen, mutta silti hyvin tuttu. Täynnä vihaa.

”Minä.”

Shikamaru sanoi ilkeä hymy kasvoillaan.

”Etpä uskonut enää törmääväsi minuun sen jälkeen kun olit tappanut minut.”

Gaara ei osannut kuin tuijottaa, demonin velloessa hänen sisällään, yrittäen yhä etsiä tietä ulos.

”En minä- minulla ei- ei ollut muuta vaihtoehtoa! Sinä olit tappamassa minua!”

Shikamarun kasvoilta katosi hymy.

”Luulitko todella, että se olin minä? Mistä tiedät, ettei vaikka isäsi vallannut mieltäni ja yrittänyt tappaa sinua sitä kautta?”

Gaara pudisti päätään ja puri huultaan, kunnes maistoi veren suussaan.

”Ei, se olit sinä. Tiedän sen!”

Shikamaru pudisti päätään ilkeästi.

”No, saattoi ollakin, mutta nyt minulla ei ole aikaa tähän. TUHOAMINEN ALKAA!”