*************************************************************
No niin, elikkäs Hylätyn kakkososa on nyt täällä! Pyydän nöyrimmästi anteeksi viivästystä, olen surkea asettamaan deadlineja ja vielä surkeampi pitämään niitä ^^'' eli tässä osassa päästään taas himpun verran lähemmäksi paritusta, mutta jätin kuitenkin sen vielä paljastamatta >:D tiedän, olen ilkeä. mutta nyt jätän teidät lukemaan rauhassa : D
*************************************************************
"puhetta"
'ajatusta'
Gaara otti käteensä ainoan lyijykynänsä, muutaman sentin pituisen pätkän, ja tuijotti silmiensä edessä lepäävää valkoista paperiarkkia ilmeettömin silmin, odottaen, että hänen nuoreksi kovin kokenut mielensä alkaisi suoltaa ideoita johonkin uuteen luomukseen. Mutta kuitenkin, syystä tai toisesta, hänen päänsä tuntui täysin tyhjältä, kuin kaikki mahdollinen ahdistus, maailman kovuus, henkinen tuska ja nuoren elämän rankat vaiheet olisi jo pään sisällä läpikäyty ja purettu taideteoksina, runoina ja novelleina viattoman valkoisille paperiarkeille. Punatukkainen nuorukainen alkoi turhautua, ja painoi voimalla kynänpätkää paperia vasten, saaden terän katkeamaan hiljaa napsahtaen. Ajatus ei vaan yksinkertaisesti tuntunut kulkevan mihinkään suuntaan, ja se sai Gaaran rutistamaan viimeisen paperiarkkinsa pieneksi palloksi ja nakkaamaan sen ulos ikkunasta.

’Täytynee hankkia lisää paperia ja uusi kynä’ Gaara tuumi ja kyyristyi sänkynsä alle. Siellä, turvassa katseilta, oli hänen oma, lukittu laatikkonsa. Ruostunut metallilaatikko, jonka avainta poika piti aina mukanaan. Gaara veti hitaasti laatikon sängyn alta, kohotti sitä hieman ja avasi sen. Päällimmäisenä lepäsi pinkka kirjoituksia ja piirroksia, jotka poika tahtoi säilyttää muistona siitä, ettei maailma milloinkaan muuttuisi häntä kohtaan yhtään sen hyväksyvämmäksi, kuin se nyt oli. Niiden alta, kaiken muun roinan seasta Gaara kaivoi kankaisen lompakon.

’Perhana. En muistanutkaan, et oon näin persaukinen.’, poika hämmästeli katsoessaan lompakkonsa sisältöä. Rahat olivat tosiaankin kuluneet äkkiä. Pari viikkoa sitten hankituista parista kympistä oli enää jäljellä vain pari euroa, eikä Gaara uskonut sen riittävän enää paperin ja kynän hankintaan. ’Työ kutsuu’ poika tokaisi mielessään. ’Räkiksellä on melkein aina hommia, pitänee painella sinne.’ hän päätti ja sulki laatikkonsa, sujauttaen lompakon mustien, nuhjuisten housujensa takataskuun. Hiljaa huokaisten poika nousi seisomaan ja käveli pois kolmen sisaruksen yhteisestä makuuhuoneesta, suunnaten sitten kulkunsa naulakolle.

Puettuaan päälle mustan, hieman viittamaisen takkinsa ja kiedottuaan kaulaliinan kaulaansa, Gaara tarkisti vielä, että kaikki tarpeellinen oli mukana. Vakuututtuaan siitä, että lompakko oli takataskussa ja pieni avainnippu etutaskussa, hän lähti asunnosta ja sulki oven perässään, sanomatta Temarille sanaakaan siitä, minne oli menossa, tai että ylipäätään oli menossa jonnekin. Se ei ollut kenenkään muun asia, ei varsinkaan siskon, joka ei kuitenkaan edes näyttänyt huomaavan veljensä lähtöä omalta ahdistukseltaan.

Rappukäytävä oli pimeä. Valot eivät olleet toimineet koko sinä aikana, jonka Gaara sisaruksineen oli talossa asunut. ’Korjausmiehetkin varmaan karttelee tätä paikkaa’ punatukkainen mietti, huokaisten syvään ja kohdistaen katseensa kattoon, josta roikkuvat hämähäkinseitit kutojineen päivineen putoilivat hänen kalpeille kasvoilleen.
Poika oli juuri avaamassa raskasta ulko-ovea, kun tunsi jonkun tarttuvan kiinni hänen nilkastaan.
”H-hei!” joku örvelsi Gaaran jalkojen juuressa. Hän katsahti alas, ja huomasi nilkkaansa tarttuneen örveltäjän olevan se samainen pultsari, joka oli aiemmin maannut sammuneena rappukäytävässä.
”Ootshäh jhoku hhuorrah?” puliukko sammalsi. Gaara tiesi, ettei mies tuossa kunnossa voisi tehdä hänelle mitään, mutta päätti silti potkaista tätä vapaalla jalallaan kasvoihin päästäkseen jatkamaan matkaansa.

Avattuaan ulko-oven, Gaara huomasi tumman, huppupäisen hahmon tulevan häntä kohti.
”Kankuro”, hän kuiskasi hiljaa tunnistettuaan hahmon veljekseen. Gaara nopeutti askeliaan, vaikka tiesikin vanhemman pojan olevan mitä luultavimmin hirveässä krapulassa ja välittävän vain siitä, että pääsisi pian omaan sänkyyn potemaan päänsärkyä.
”Gaara!”
Punatukkainen poika kääntyi ympäri silkasta hämmästyneisyydestä. Kun otti huomioon sen seikan, että Kankuro oli todennäköisesti viettänyt koko viikon Räkiksen takana huonossa seurassa ja räkäkännissä, oli lähes mahdoton uskoa, että tämä tunnisti ensi näkemältä pikkuveljensä ja muisti vielä tämän nimenkin.
”Minne sä meet?” huppupäinen 16-vuotias nuorimies kysyi väsyneellä äänellä, saaden vastaukseksi vain jäisen katseen. Sanaakaan sanomatta, Gaara kääntyi ja jatkoi matkaansa kohti Rättävuoren(tai Räkävuoren, niin kuin paikalliset tapasivat sanoa) hylättyä kaatopaikkaa.

Gaara oli tavalliseen tapaansa vaipunut syvälle ajatuksiinsa kävellessään huonokuntoisten katulamppujen valaisemaa tietä pitkin kaatopaikalle. Tuon punatukkaisen pään sisäiset ajatukset kattoivat välillä kaiken ajateltavissa olevan, senkin, mitä kukaan muu ei koskaan ennen ollut ajatellut, ja usein juuri nuo ajatukset päätyivät vaikeatajuisiksi kuviksi ja teksteiksi pojan sängynalaiseen laatikkoon. Mutta ääneen hän ei niitä sanonut, ei koskaan eikä kenellekään...

”Kas kas! Kukas se täällä on? Taitaa olla se meidän luokan oma pikku homopoika!”, ilkkuva ääni julisti vain metrin parin päässä Gaarasta. Ääni kuului eräälle vaalealle, sinisilmäiselle pojalle, joka oli äänensävystä päätellen pari huikkaa ottaneena menossa viettämään perjantai-iltaa Räkiksen taakse.
’Naruto’, Gaara ajatteli. ’Sitä mä viimeks nyt kaipasinki.’
”Kattokaa ny jätkät tota lettiä! Ja sil on noin tummat silmänaluset, varmasti jotai meikkii! Oikee megahintti!” Naruto ilkkui. Gaara tuijotti poikaa kylmästi silmiin, ja se yllytti tämän vain jatkamaan pilkkaamista.
”Kattokaa, taitaa olla ihastunu meikäläiseen kun ei koskaan väitä vastaan! Ai nii, eihän se muutenkaa koskaan mitää puhu, varmaa joku helvetin mykkä paska...”
Gaara ei kuunnellut enää, vaan oli keskittynyt katsomaan Naruton seuralaisia. Kaiken kaikkiaan viisi humalaista nuorukaista, joista kaksi Gaara tunnisti oman luokkansa pojiksi; Choji ja Shikamaru, jotka molemmat seurasivat Narutoa kuin hai laivaa ja tanssivat tämän pillin mukaan kuin aivottomat marionetit, välittämättä siitä, oliko tämä huonoa seuraa vai ei. Tuskin raukat tiesivätkään, mitä ”huono seura” tarkoitti. Muita kolmea poikaa Gaara ei muistanut koskaan nähneensäkään.

Gaara havahtui ajatuksistaan tuntiessaan nyrkiniskun palleassaan. ’Typerys’, hän soimasi itseään, ’päästit sit huomios herpaantumaan..’ hän katsoi vaivalloisesti ylöspäin, kohdaten Chojin pienet silmät, joista paistoi humalatilan lisäksi raivo, jonka Naruto oli tähän istuttanut.
”No nii, hakataan se sellaseen kuntoon et se muistaa sen viel pyörätuolissa!” Naruto yllytti, suunnaten itse seuraavan iskun suoraan Gaaran kasvoihin. Punatukkainen poika tunsi, kuinka ainakin yksi hammas irtosi paikoiltaan ja veri alkoi maistua hänen suussaan. Mutta hän ei huutanut. Hän ei soisi Narutolle ja tämän jengille sitä iloa. Nyrkiniskuja ja potkuja tuli koko ajan vain enemmän ja enemmän, ja Gaara tunsi ruumiinsa joka kolkassa suurta kipua. Hän olisi halunnut huutaa apua. Mutta hänellä ei ollut ketään, ketä huutaa, ei ketään, joka tulisi auttamaan. Hän tunsi tajuntansa hämärtyvän...

”Hei. Lopettakaa, ihan oman turvallisuutenne vuoksi.”

*************************************************************************************
muhahah, olinpas ilkeä ja jätin kertomatta, kenelle tuo viimeinen repliikki kuuluu >:D   kommentoimaan, kommentoimaan =^^= huomauttakaa kirjoitusvirheistä, liian nopeasta tarinan kulusta, mistä vain, Semetsu kuuntelee korvat höröllä varsinkin rakentavaa kommenttia ^_^