Hinata katseli surullisena ulos huoneensa ikkunasta.
Sade piiskasi lähellä olevaa kirsikkapuuta,
saaden vastapuhjenneet kukkaset lentämään pois puun oksilta.
Näytti siltä kuin puu olisi huutanut aina kukan repeytyessä irti sen oksilta.
Hinata painoi kätensä huuruistuneen ikkunan kahvaan ja avasi ikkunan myrskyiseen ulkoilmaan.
Hän tunsi kylmän sateen kasvoillaan, ja tunsi kuinka tuuli riuhtoi hänen hiuksiaan edestakaisin. Hinata kurotti kättään eteenpäin, kuin haluaisi ottaa kiinni kirsikankukasta tuulessa.
Kyynel kohosi Hinatan silmäkulmaan tämän kurottaessa ja kurottaessa.
Kirsikankukat yksi toisensa jälkeen lensivät hänen kätensä ohi.
Kyynel vierähti Hinatan poskelle, kirsikankukat olivat kuin muita ihmisiä hänen elämässään.
Kaikki vain menivät ohi, kukaan ei pysähtynyt hänen luoksensa.
Kukaan ei välittänyt hänestä.
Ne muistot, joissa joku oli häntä joskus moittinut, vilisivät hänen silmiensä ohitse.
Ne muistot, joissa joku oli jättänyt hänet huomioimatta, vilisivät hänen silmiensä ohi.
Huutoa,
Hinata huusi.
Huusi niin kovaa kuin vain hänen äänensä antoi periksi.
Yllättäen hän tunsi sen.
Yksi kirsikankukka oli lentänyt suoraan hänen käteensä.
Hinata puristi kätensä nyrkkiin vetäen kätensä pois sateesta ja tuulesta.
Hymyillen ja samalla kyynelehtien hän avasi nyrkkiin puristetun kätensä, katsoen kuollutta kirsikankukkaan, joka makasi pienesti heiluen hänen kämmenellään.
Yksi asia johtaa aina toiseen.
Hinata siirsi kättään paremmin ikkunalaudalle.
Ikkunalauta oli kuitenkin märkä sateesta,
jolloin Hinatan helmenvalkea käsi luiskahti irti,
liukuen kohti ulkona odottavaa rajuilmaa.
Salama löi lähellä maahan Hinatan kiljaistessa samalla menettäen tasapainonsa, kaatuen.
Kaatuen ulospäin.
Nyt Hinata tunsi sateen ja tuulen koko kehossaan,
hänen tippuessaan alemmas ja alemmas,
kohti kokoajan lähestyvää maata.
Hinata kiljui,
puristaen kätensä tiukasti kirsikankukan ympärille.
Yö tuuli sai hänen ihonsa kananlihalle,
putoaminen tuntui ikuisuudelta,
mutta hetki hetkeltä maa tuntui tulevan lähemmäs.
Viimeisen kerran Hinata avasi silmänsä.

Enää oli turhaa kiljua,
sitä ei kukaan taaskaan kuulisi.

Enää oli turha hengittää,
hän tiesi ettei selviäisi hengissä pudotuksesta.

Hinata näki koko elämänsä kiiruhtavan silmiensä ohi.
Ensi tapaamisen Naruton kanssa,
kaikki ne surut, itkut ja yksinäiset yöt,
Hinata näki ne kaikki,
mutta hän näki myös ne kaikki naurut ja ilot,
jotka hän oli saanut yhdessä ystäviensä kanssa.
Hinatan kasvoille kohosi viimeinen hymy.
Ehkei hän ollutkaan ollut niin yksin kuin oli aina luullut olevansa.
Vaikka hän olikin vain yksi kirsikankukka suuressa puussa,
ei hän silti ollut ollut yksin.
Olihan hänellä ollut ystävänsä.
Maa,
räsähtäen Hinata iskeytyi maahan.
Viimeinen hengenveto tapahtui samaan aikaan kuin suuri salama iski.
Kyynel vierähti Hinatan hymyileville poskille.
Kirsikankukka oli silti puristuneena Hinatan käteen.

Myöhemmin, seuraavana päivänä Hinata löydettiin kuolleena pihamaaltaan.
Poliisit epäilivät ensin itsemurhaa, ikkunan, jonka alta Hinata löydettiin,
lasi oli mennyt öisessä myrskyssä rikki,
mutta myöhemmissä tutkimuksissa selvisi Hinatan tippuneen ikkunasta.
Yhtä asiaa poliisit eivät ymmärtäneet, he eivät ymmärtäneet syytä,
miksi kaikki pihalla kasvavan kirsikkapuun kukkaset olivat tippuneet Hinatan ruumiin ympärille.
He eivät myöskään ymmärtäneet miksi Hinatan kasvot olivat pienoisessa hymyssä.
Mutta he eivät tienneetkään,
että Hinata oli ystäviensä kanssa,
vaikkeivät he häntä voisikaan enää nähdä.