Osa 2
Kops. Askel. Askel. Kops. Askel. Askel. Mistä lähtien kivien potkiminen oli ollut näin hauskaa? Kankuro huokaisi pitkään. Hän vihasi jalkapalloa. Isot pojat pinkovat pienen pallon perässä. Mitä järkeä? Miksi hän edes harrasti koko typerää lajia? Shikamarukin oli kerran sanonut, että jalkapallo on golfia idiooteille. Kankuro kyllä tiesi itsekin, miksi oli aloittanut koko typerän lajin. Ettei hänen tarvitsisi olla kotona. Nykyään mikä tahansa tekosyy kelpasi kotoa poistumiseen. Kankuro tunsi itsensä pelkuriksi pakenemalla kotona odottavia ongelmia. Hänelle ei ollut kotona mitään, mitä voisi odottaa. Isä oli aina poissa, samoin Temari. Kankuro tiesi, että hänen siskonsa lintsaili koulusta, mutta ei ollut ottanut asiaa puheeksi. Omapahan oli asiansa. Gaarakin tuntui välttelevän kotia, joten useimmiten Kankuron ollessa kotona, siellä ei ollut ketään.
”Kankuro! Varo!”

Kankuro käännähti äkkiä ympäri juuri nähdäkseen valtavan, valkoisen koiran joka hyppäsi pojan päälle. Kankuro älähti ja kaatui taaksepäin koiran nuolleessa innokkaasti hänen kasvojaan.
”Akamaru! Paikka!” joku huusi lähettyvillä ja veti valkoisen karvakasan pois Kankuron päältä. Kankuro pyyhki koiran kuolaa hihaansa.
”Yäk”, hän mutisi edessään seisovalle pojalle ja tämän valkoiselle koiralle. ”Pitäisit parempaa huolta lemmikeistäsi, Kiba”, hän nurisi pojan auttaessa Kankuron ylös. Kiba virnisti.
”Sori. Mistäs oot muuten tulossa?” hän kysyi.
”Jalkapallosta. Pitäisi varmaan mennä kotiin imuroimaan, lupasin tehdä sen Gaaran puolesta”, Kankuro sanoi ja pojat lähtivät kävelemään.
”Hei! Siitä tulin mieleen, että me nähtiin Tentenin, Naruton ja Shikamarun kanssa sun siskos bussissa tänään!” Kiba yhtäkkiä sanoi. Kankuro päästi suustaan oudon, ihmetyksen ja kauhistuksen sekaisen äänen.

”Temarin..?” hän kysyi epävarmana.
”Joo. Pyydettiin sitä mukaan sinne Sakuran bileisiin. Sähän oot ainakin tulossa, eikö?” Kiba selitti.
”Joo… Gaarakin tulee kai…” Kankuro sanoi. ’Toivottavasti hän ei tehnyt mitään tyhmää’, Kankuro ajatteli.
”Oli muuten vissiin menossa mukaan niiden teidän kadulla asuvien jengiläisten juttuihin”, Kiba jatkoi.
”Turha toivo”, Kankuro mutisi ja päätti vaihtaa puheenaihetta.
”Mites sä ja Hinata?” Kankuro kysyi.
”Hyvinhän meillä…”, Kiba sanoi ja alkoi kertoa heidän treffeistään eilen illalla. Kankuro kuunteli kiinnostuneena vaikka oikeasti häntä mietittykin, mitä Temari oli bussissa puuhannut. Mutta kuten aina ennenkin, hän työnsi liian vaikeat ja hankalat ajatukset aivojensa nurkkaan, ja keskittyi kuuntelemaan jotain hauskaa ja iloista, kuten vaikka sitä, että miten Kiba oli kaatanut jätskiannoksensa syliinsä. Siinä naureskellessaan ja kävellessään pojat tulivat pian Kankuron kodin kohdalle.

”Mä taidan tästä mennä. Nähdään huomenna koulussa!” Kankuro sanoi ja avasi kotiportin. Kiba heilautti kättään ja lähti jatkamaan matkaa koiransa kera hilpeästi vihellellen. Kankuro huomasi Gaaran pyörän pihassa. ’Ehkä en ole tänään sittenkään yksin kotona’, hän ajatteli ja meni sisälle taloon. Eteisessä hän näki Temarin mustat tennarit.
”Oho.” Poika ei voinut olla ihmettelemättä ääneen. Tämä oli ensimmäinen kerta varmaan viikkoon, kun kaikki perheen lapset olivat yhdessä koolla. Kankuro veti lenkkarinsa jalastaan ja tallusteli olohuoneeseen. Sohvalla makasi pitsaa syövä ja telkkaria katsova isä.
”Mitä hittoa?” Kankurolta pääsi.
”Tulithan sinäkin kotiin. Ja oles poika hiljempaa, muut nukkuvat jo”, isä sanoi ja kurotti kaukosäädintä kohti.
”Eikö sinun pitänyt tulla vasta ensi viikolla?” Kankuro kysyi ja rojahti nojatuoliin.

”Piti, mutta työmatka päättyi odotettua aikaisemmin”, isä selitti ja sammutti telkkarin. Kankuro huomasi, että isä oli turhankin pirteä. Hän aikoi juuri kysyä, onko kaikki hyvin, mutta isä jatkoi;
”Lähden taas huomenna matkaan, sillä nyt kun tuo työmatka päättyi etuajassa, pääsenkin yhteen toiseen seminaariin. Olen siellä viikon.” Kankuro nyökkäsi.
”Menen nukkumaan”, poika sanoi ja tallusteli hänen ja Gaaran huoneen ovelle. Kankuro oli kiskaisemassa ovea auki, kun huomasi, että ovi olikin lukossa.
”Gaara, avaa! Minä täällä!” Kankuro huuteli ja koputti oveen. Kukaan ei vastannut. ’Ei kai hän ole nukahtanut ja jättänyt ovea vahingossa lukkoon’, Kankuro pohti ja jyskytti ovea.
”Gaaraa! Avaa!” Kankuro jatkoi. Nyt huoneesta kuului huudahdus ja heti sen perään hiljaisella äänellä;
”Ku-kuka siellä?”

”Minä, isoveljesi Sabaku no Kankuro, myös tämän huoneen omistaja joka tahtoisi päästä nukkumaan”, Kankuro vastasi vähän ärtyneesti. Ovelta kuului rapinaa ja se avautui. Kankuro tunki sisään ja heitti likaisen treenikassinsa lattialle. Gaara seisoi oven vieressä ja näytti oudolle. Ikään kuin hän olisi odottanut, että oven takana olisi jotain hyvinkin kamalaa.
”Missä sinä olit?” Gaara kysyi hitaasti veljeltään.
”Harkoissa, kyllä sinun se pitäisi tietää”, Kankuro sanoi ja huomasi potevansa huonoa omaatuntoa, joskaan ei tiennyt miksi.
”Voisit joskus olla kotonakin”, Gaara tuhahti ja kipusi sänkyynsä, jossa oli ilmeisesti äsken maannut.
”Nukuitko sinä jo”, Kankuro kysyi vaihtaen puheenaihetta ja vältellen Gaaran syyttävää katsetta. Gaara katsoi Kankuroa pitkään ja ilmeettömästi.

”En”, hän sanoi hiljaa ja kipusi takaisin sänkyynsä. Gaara käänsi selkänsä isoveljelleen ja veti peiton päänsä yli, niin että peiton alta näkyi vain pieni punainen hiustupsu. Kankuro tahtoi sanoa jotain. Pyytää anteeksi. Sanoa, että voisi olla enemmän kotona. Kysyä, oliko jotain vialla. Hän todella tahtoi. Mutta silloin elämästä olisi tullut liian vaivalloista, jos hän joutuisi kantamaan Gaarankin ongelmat. Kankuro oli aina ollut rentoa sorttia, ei jaksanut hirveästi stressata kokeista tai kilpailuista. Ehkä se johtuikin siitä, että poika oli luonnonlahjakkuus niin kaikissa kouluaineissa kuin urheilussakin. Elämästä ei saanut tulla liian vaikeaa, sen piti olla helppoa ja mukavaa. Niinpä Kankuro jätti Gaaran murjottamaan sänkyynsä ja napsautti poikien huoneessa olevan tietokoneen päälle. ’Elämän pitää olla hauskaa’, Kankuro ajatteli ja klikkasi pasianssin käyntiin.


---------

”Nuoret neidit! Tämä saa luvan olla viimeinen kerta! Jos vielä kerran löydän teidät, tai edes yhden teistä tästä tilanteesta, se tietää jälki-istuntoa, koko porukalle!” Rehtorin kiljunta täytti koko aamu-unisen koulunpihan kimeydellään ja herätti viimeistään nyt koko koulun.
”Kyllä, rouva rehtori”, Sakura vastasi ja koetti näyttää katuvalta.
”Hyvä niin!” rehtori vielä puuskahti ja kävelin tiehensä ruohokenttää pitkin (yllättävän hyvin ottaen huomioon että hänellä oli korkokengät). Sakura ei jäänyt katsomaan hänen peräänsä vaan kääntyi ystäviensä puoleen.
”Idiootit! Minähän sanoin, että me jäädään kiinni!” Sakura sanoi ja koetti peitellä nauruaan.
”Hah, se oli sen arvoista”, Ino nauroi ja muutkin tytöt repesivät nauramaan. Porukka lähti kävelemään penkkejä kohti, ja he istuutuivat yhdelle niistä.
”Kai te olette kaikki tulossa sinne mun bileisiin?” Sakura kysyi.
”Joo. Mä voin tulla vähän aikaisemmin auttamaan järjestelyissä”, Tenten vastasi.

”Mm…”, Ino mutisi ja kaivoi tummanvioletista olkalaukustaan ripsivärin. Hinata puolestaan etsi repustaan bilsan kirjan.
”Kyselisikö joku multa, maanantaina on koe..?” Hinata kysyi.
”Mä voin”, Tenten sanoi ja otti kirjan. Sakura nojautui penkin selkänojaa vasten. Hän oli jo lukenut kokeisiin, ja osasi asiat täydellisesti. Hyvä niin, sillä tämä ilta menisi luultavasti varsin pitkäksi. Nyt pystyi rentoutumaan. Sakura sulki silmänsä, ja veti keuhkoihinsa keväistä ilmaa. Ilmassa oli niin paljon tuoksuja ja ääniä… Tyttö tunsi nenässään Inon hajuveden. Sakura mietti yhä, miten hän tuli Inon kanssa niin hyvin toimeen. Ino piti vaatteista, meikeistä, pojista ja Paris Hiltonista. Ei Sakura noita kaikkia inhonnutkaan, mutta hän ei pitänyt niitä elämän päätarkoituksena, toisin kuin Ino. Sakura keskittyi elämässään mielellään koulunkäyntiin, hauskan pitämiseen ja musiikkiin. Inoa ne eivät kiinnostaneet pätkän vertaa. Sakura yritti sulkea korvansa Tentenin ja Hinatan puheelta ja Inon ripsivärin harjan suhinalta. Hän tahtoi kuunnella koulunpihan ääniä. Jossain kauempana joku nauroi kovaäänisesti, ja vähän lähempää kuului väsynyttä rupattelua. Koulun takaa, parkkipaikalta kantautui moottoripyörien ja autojen ääniä, siis niiden onnekkaiden omien, joilla oli ajokortti ja tarpeeksi rahaa sellaisen ajokkiin.

”Moo~oooi!” Iloinen huuto katkaisi Sakuran haistelut ja tyttö räväytti silmänsä auki. Poikaporukka tuli heitä kohti äsken huutanut blondi poika etunenässä. Tenten heitti bilsan kirjan maahan ja lähti juoksemaan poikia päin. Hän hyppäsi yhden pojan kaulaan ja antoi suukon poskelle.
”Kukas se täällä hyppii muiden kaulassa vaikka jäi äsken rehtorin puhutteluun?” poika vastasi hymyillen ja nosti Tentenin reppuselkäänsä. Tenten pörhötti pojan pitkää tukkaa ja nauroi;
”Hah, se vanha, hapan harppu Tsunade raivosi vaan koska me käytiin opettajanhuoneessa pöllimässä kahvia, Neji” Pitkätukka hymähti.
”Mitä uutta siinä on.” Tenten muksautti leikillään Nejiä olkapäähän ja he kävelivät muiden poikien perässä penkeille ja istuivat tyttöjä vastapäätä.
”No, kai tekin olette tulossa tänään illalla meille?” Sakura kysyi poikalaumalta.

”Tottakai! Muutes, näin eilen meidän kodin lähelle näää~äääin ison mummon. Se oli…”, blondi poika selitti. Sakura ei voinut olla nauramatta. Tuolla pojalla ei ollut lainkaan keskittymiskykyä. Tämä porukka oli ollut kasassa yläasteajoista lähtien, erilaisista persoonista huolimatta. ’Ei ollut kuitenkaan lainkaan ihme, että loppujenlopuksi Tenten ja Neji sekä Kiba ja Hinata päätyivät yhteen’, Sakura ajatteli katsellessaan Nejin syliin istuutunutta Tenteniä ja Hinatan viereen luiskahtanutta Kibaa. Kummatkin parit näyttivät oikein onnellisilta. Naruto selitti yhä kiihkeästi eilisen mummon tapaamisen tapahtumia, mutta ainoastaan aina niin reipas Lee jaksoi kuunnella. Porukan synkin, Sasuke, oli kaivanut kännykkänsä esiin ja pelasi matopeliä. Koulun nero, Shikamaru näytti toiselle lahjakkuudelle Kankurolle matikan kokeensa tulosta, ja Ino oli jälleen syventynyt ripsivärinsä laiton pariin. Kankuron hiljainen pikkuveli Gaara luki kirjaa. Sakura mietti usein, miten he kaikki saattoivat olla niin hyviä ystäviä, vaikka he olivat niin erilaisia. Sakura ei välttämättä tahtonutkaan ottaa selvää, koska niin hauskaa heillä yleensä oli. Sakura ajatteli kaivaa repustaan Gaaran tavoin jonkin kirjan lukemiseksi, kun kuuli jotain tuttua Naruton selityksessä.

”… Siellä bussissa oli muutes Kankuron ja Gaaran isosisko, se Temari, joka oli silloin poliisiasemallakin… Kuulemma aikamoinen rikollinen, vaikka meitä vain vuoden vanhempi on, ja silti…”
”Naruto!” Sakura yhtäkkiä sanoi hyvin vihaisesti. ”Älä puhu tuollaisia!” Muut kohottivat katseensa tekemisistään.
”Mikä nyt on?” Neji kysyi kummastuneena.
”Ei mikään, unohda”, Sakura sanoi nopeasti ja juuri hänen pelastuksekseen koulun kello soi. Sakura nappasi pikaisesti reppunsa ja kiirehti koulunovelle. Takanaan hän kuuli kummastuneita ääniä, mutta ei jaksanut välittää. Hän ei tiennyt, mikä häneen oli mennyt. Tottahan Naruto puhui, sitä ei menisi kukaan kieltämään, mutta hän ei silti kestänyt kuulla tuollaista puhetta ystävästään. Sakura melkein juoksi portaat historianluokan ovelle. Ovi ei ollut auki, eikä opettajaa tai muita oppilaita näkynyt vielä missään. Eipä kai, koska lähes koko luokka istui luultavasti yhä penkeillä miettimässä Sakuran tempausta.

”Mikä draamakuningatar minäkin olen”, Sakura mutisi ja lysähti istumaan seinää vasten. ’Ehkä minä vain jännitän tulevia bileitä’, hän ajatteli. Sakura katseli tummanpunaisia tennareitaan, jotka hän oli piirtänyt täyteen tähtiä hopeatussilla. Tyttöä hymyilytti. Nämä kengät hän oli kauan sitten ostanut Temarin kanssa, joka oli silloin ostanut itsekin tennarit, tosin mustat. Kengät olivat olleet hänellä aina jaloissa, niin suruissa ja iloissakin. Sakura rapsutti kynnellään kengän kärkeen pinttynyttä maalia. Se oli varmaankin jäänyt siihen heidän maalatessaan uutta taloa. Sakuran vanhemmat olivat eronneet kaksi vuotta sitten, ja silloin Sakura ja Sakuran äiti olivat muuttaneet silloisesta omakotitalosta toiseen, hieman pienempään, lähelle keskustaa. Sakuran isä asui toisessa kaupungissa uuden perheensä kanssa, mutta Sakura tuli hyvin toimeen hänen kanssaan ja vierailikin siellä joka toinen viikonloppu. Mutta tänä viikonloppuna hän olisi kotona. Äiti lähtisi työmatkalle ja koko talo olisi yksin Sakuran käytössä. Bileiden järjestäminen olisi siis hyvin helppoa.

”Kukas se täällä yksin istuskelee?” kuului ääni Sakuran edestä. Tyttö kohotti katseensa ja näki harmaahiuksisen miehen, jolla oli tummanvihreä trikoopaita ja musta naamio kasvojensa suojana.
”Päivää, herra Hatake”, Sakura sanoi ja nousi pystyyn.
”Huomenta, Sakura. Mihinkäs kaverit jäivät?” Opettaja hymyili naamionsa läpi ja avasi luokan oven.
”Öh, ne olivat niin hitaita että minä ehdin ensin”, Sakura mutisi ja meni opettajan perässä luokkaan.
”Vai niin”, herra Hatake sanoi ja meni opettajanpöydän luo. ”No, sitten voin kertoa sinulle ihan näin meidän kesken, että pidän pistarit tänään” Herra Hatake virnisti. Sakuraa hymyilytti, ja hän meni istumaan yhteen pulpeteista. Tällainen heidän historianopettajansa Kakashi Hatake aina oli, piristi muiden päivää ja sai kaikki hymyilemään. Muita oppilaita alkoi virrata sisään. Tenten syöksyi ovesta sisään aivan ensimmäisenä ja vilkuili hurjistuneena ympärilleen kunnes hoksasi Sakuran. Tenten juoksi tytön luo ja istui viereiseen pulpettiin.

”Mikä on?” Tenten pamautti ja katsoi Sakuraa syvälle silmiin.
”Miten niin?” Sakura sanoi vältellen ystävänsä katsetta.
”Nokun tuolla lailla lähdit läksimään. Mitä siinä edes tapahtui?” Tenten kysyi viattomasti mutta terävästi.
”Äh, ei mitään. Olen vaan vähän väsynyt ja jännitän iltaa…” Sakura selitti. Tenten näytti vähän aikaa oudolta, mutta sanoi sitten;
”Jaa. No ei kukaan oikein tiennyt, mitä se oli. Turhan kohtauksen järjestit, jos minulta kysytään”, Tenten sanoi. Sakura tuhahti, mutta hymyili vähän. Hän vilkaisi luokan toiselle puolelle jossa Naruto istui muiden poikien kanssa. Poikakin vilkaisi Sakuraa, ja hymyili takaisin. Naruto ei ollut pitkävihainen tälläisissä asioissa. ’Hyvä niin’, Sakura ajatteli, ja kääntyi Tentenin puoleen. Tyttö oli juuri varoittamassa Tenteniä tulevista pistareista, kun opettaja alkoi puhua hiljentäen pölisevän luokan.

”Noniin! Huomenta vaan kaikille!” opettaja Hatake aloitti pirteästi.
”Saisinkohan mitenkään niitä historianesseitä, viimeinen palautuspäivä oli tänään..?” hän jatkoi ja käänsi päänsä kohti Narutoa.
”Mitä?” poika sanoi.
”Uzumaki, sinä olet ainoa joka ei ole vielä palauttanut omaansa”, opettaja Hatake sanoi ja kohotti toista kulmakarvaansa. Pari tyttöä tirskahti Sakuran takana.
”Mulla on se kyllä mukana”, Naruto vastasi välittämättä tytöistä ja kaivoi repustaan ruttuisen paperinivaskan. Hän ojensi sen opettajalle.
”Hyvä, kiitos”, opettaja Hatake sanoi ja laittoi Naruton esseen pöydälleen.
”Aloitetaanpa päivä näin reippaasti... Pistokokeilla!” Opettaja hymyili leveästi maskinsa läpi ja läpsäytti käsiään iloisesti yhteen. Luokasta kuului protestoivaa mutinaa, mutta kaikki kaivoivat kirjoitusvälineensä esille. Opettaja jakoi kaikille ruutupaperit ja napsautti sen jälkeen piirtoheittimen päälle. Kalvolla näkyi pitkä litania kysymyksiä.

”Aikaa 20 minuuttia. Tehkää parhaanne!” opettaja sanoi. Kaikki aloittivat työskentelyn. Sakura vastasi kaikkiin kysymyksiin helposti ja vaivatta, olihan historia yksi hänen lempiaineistaan. Vastattuaan hän vei vastauspaperinsa opettajalle ja istui paikalleen. Tyttö vilkaisi kelloon; hänen vastausaikansa oli ollut kolme minuuttia. Häntä vähän nolotti oma tietävyytensä. Olisi voinut edes teeskennellä tekevänsä pitempään. Sakura haravoi luokkaa katseellaan löytääkseen jonkun muunkin, joka olisi jo valmis. Hänen katseensa osui Shikamaruun ja Kankuroon, jotka istuivat hänen edessään. Kumpikin oli valmis, ja he tarkistavat papereitaan. Sakura huoahti, kun kummatkin nousivat ja palauttivat peräkanaa paperinsa. Loppuajan tyttö voisi vaikka lukea kirjaa… Hän kaivoi repustaan Terry Pratchettin kirjan Tähtihattu. Hän oli juuri aloittamassa lukemisen, kun kuuli takaansa kikatusta ja tunsi jonkun töytäisevän kevyesti olkapäätään. Sakura kääntyi ympäri ja näki takanaan istuvat kuutisen tyttöä. Sakuran teki mieli kääntyä takaisin kirjansa pariin, sillä nämä tytöt hän tunnisti heti, joskaan ei nimeltä kuin yhden.
”Mitä sinä haluat, Ronica?” Sakura kuiskasi hermostuneena. Opettaja näytti syventyneen Naruton esseeseen eikä kiinnittänyt huomiota muihin oppilaisiin.

”Mitä, miksi kysyt noin? Minä vain tahdon auttaa sinua”, blondi ylimeikattu tyttö vastasi ja nyrpisti nenäänsä. Sakura ei tahtonut apua tuolta tytöltä. Hän oli Ronica, öljypohatan tytär ja nuo olivat hänen jenginsä, joita kutsuttiin selän takana nimellä Ronican kanat. Tiedettiin myös, että Ronican setä, liikemies Orochimaru, kaupitteli huumeita ja muuta laitonta. Ronican jengissäkin siis harrastettiin kaikkea mahdollista laitonta. Nämä tytöt olivat myös hyvää pataa Sakuran entisen kodin lähellä asuneiden häiriköiden kanssa. Jos nämä valitsisivat jonkun silmätikukseen, se olisi menoa se. Niinpä kukaan ei halunnut olla missään tekemisissä heidän kanssaan.
”En tarvitse apuasi”, Sakura sanoi terävästi, vaikka ei edes tiennyt, missä Ronica häntä tahtoisi avustaa. Ronica näytti loukkaantuneelta ja lyödyltä, ikään kuin hän olisi odottanut Sakuran tottelevan häntä sokeana. Sitten hän sai arvokkuutensa takaisin ja kumartui lähemmäs Sakuraa.

”Muotoilen asian uudelleen. Sinä autat meitä, ja säästyt elämäsi pilaamiselta”, Ronica sihisi hampaidensa välistä. Sakura hätkähti.
”Mitä sinä haluat?” hän toisti vaimeasti.
”Sinä kuulemma olet sen Temarin hyvä kaveri, eikö niin? On kuule käynyt niin, että Temari hyppi väärien tyyppien silmille, ja nämä tyypit tahtoisivat antaa Temarille pienen opetuksen. Joten, missä tämä Temari majailee?” Ronica pamautti. Sakura tunsi sydämen hyppäävän kurkkuunsa. Tottakai, Temarin kaduilla asuvat jengiläiset. Temari, yhä hänen paras ystävänsä, ongelmissa taas ja ilmeisesti nämä ”pahikset”, häirikköpojat ja Ronican kanat, tahtoivat kostonsa. Kukaan ei tulisi heidän tielleen. Sakura mietti, mitähän niin kauhean pahaa Temari oli noille pojille tehnyt? Ei siihen oikeastaan tarvittu paljoakaan, että nämä tyypit lähtisivät sotajalalle.
”Mua ei kiinnosta. Suksi kuuseen”, Sakura sihahti ja kääntyi kirjansa puoleen. Ronica inahti kuin pieni porsas ja olisi varmaan jatkanut pitempääkin, ellei opettaja Hatake olisi kerännyt luokan huomiota.
”Aika loppu! Paperit tänne ja kirjat esiin!” hän huusi. Sakura huokaisi pitkään. Hän ei ollut Ronican sätkynukke, hän oli pitänyt puolensa. Tosin hän oli maksanut siitä saman hinnan kuin Temari, hän olisi nyt ikuisesti jengiläisten kostolistalla.

-----------

Mur. Tämä oli vaan tällänen ärsyttävä väliluku, jotta saataisiin tapahtumia menemään eteenpäin... Älkää huoliko, ensi osassa saatte taas sitä Temaria ;D Se kolmas osa tulee viimeistään heinäkuussa, nyt ainakin olen yhdeksän päivää Italiassa, sen aikana en edisty ollenkaan. Mutta kommentilla heitelkää~