Mistä lähtien mun elämäni oli ollut niin vaikeaa, sitä mä en itsekkään tiennyt ja siksi mä päätin luovuttaa. Jotenkin mun kiinnostukseni elämään vaan lopahti, elämästä tuli vaivalloinen taakka, jota piti kantaa koko ajan. Mulla oli paha olo koko ajan. Kaikki oli niin pimeetä, ihmisetkin synkistyneet ja pieniksi muuttuneet. Ja mä kyllä tiesin miks, ne surivat niiden kuolemaa, tulista hautaa ja onnettomuutta, joka oli tuhonnut ne loppujenlopuksi kokonaan. Jossain mä tajusin, että se kaikki oli mun syytä, niiden turmio, mun oma paha oloni ja musta maailmankuvani, mutta mä en tahtonut ajatella sitä niin, pistin kaiken vaan jonkin kieron ja vääristyneen tahdon syyksi.

Ja stereoita pistin vähän kovemmalle, kadotin äänet pääni sisältä.

Se tyttö, joka ennen oli mulle jotain, mitä sanotaan ”parhaaksi ystäväksi”, sanoi, että mun pitäisi tarttua elämään kiinni, unohtaa menneet ja niiden kuolema. Ja tosiaan, mä tahdoinkin unohtaa, päästää irti, ja saatana, tosiaan SAADA OTETTA VIHDOIN JOSTAKIN. Mutta mä tiesin koko ajan, että mä olin itse tehnyt sen, riistänyt niiden elämän. Ja miksi, voi miksi? Koska mä v i h a s i n niitä, niiden kuvottavaa tekorakkautta ja lasista onnea (jonka mä sitten lopulta hajotin, räks ja rikki).

Ja mä taas soitin sen saman levyn ja hoilasin kaikki biisit läpi jotta tunteet turtuisi.

MÄ SANOIN SULLE ETTÄ MÄ RAKASTAN SUA JA MÄ RAKASTAN YHÄ.  Rakastin aina, kerroin sen sulle, kasvokkain tunnustin yhtenä iltana kun väsyin näkemään niitä unia jossa jäin aina yksin. Sä hymyilit lempeästi, silitit mun sinistä tukkaani ja sanoit;
”Sä olet mulle tosi tärkeä, olet aina ollut. Mutta ei meistä voi koskaan tulla mitään, mä olen pahoillani. Mä olen kuin myrskytuuli, mä tahdon elää villinä, ja sä olet kuin hento vire, aina liikkeessä mutta silti näkymätön. Ei, meistä vois tulla koskaan yhtään mitään”, ja kävelit pois, se sama säälittävä hymy kasvoillasi. Jos mä olisin silloin ollut rohkea, mä olisin tullut ja suudellut sua pitkään, kuin viimeisenä läksiäislahjana ennen kuin menettäisin sut lopullisesti. Mutta mä vain seisoin siinä, sade ropisi, ukkonen jyrähti, mun kännykkä soi. Joku itki, mutta se en ollut mä vaan joku muu jota kutsuttiin Hinataksi. Sen jälkeen mä päätin elää kuin myrskytuuli, jotta sä ottaisit mut. Mä irtisanouduin siitä kauniista ja kiltistä ihmisestä, jossa mä olin siihen asti elänyt, mä tahdoin ELÄÄ, isolla E:llä!

Ja mä itkin sen saman biisin läpi yhä uudelleen ja uudelleen.

Mä olin niin täynnä toivoa, kun bailasin läpi yöt, rajuna kuin villipeto, ihmisten kanssa joita en enää muistanut aamulle ja ihmisten kanssa jotka oli mätiä kuin vanhat kananmunat. Mä tahdoin sun näkevän, lukevan ja kuulevan musta, mä tahdoin että sä huomaisit mut!
Sitten mä näin teidät kaksi, ja mun maailmani ei ollut enää maailma, vaan helvetti. Ei siihen tarvittu kuin yksi suudelma, näin sen teidän kahden välillänne ja se riitti. Sä rakastit sitä, olit aina rakastanut tyhjänpäiväistä, typerää ihmistä, joka oli joskus kaiketi ollut mullekin tärkeä. En mä muistanut enää sen nimeä, mä muistin ainoastaan sun nimesi, omanikin oli laskujen alle piilotettu. En mä ajatellut sen pidemmälle, mä ajattelin vain että jos se olisi poissa, niin mä olisin siinä sen tilalla, ja sä rakastaisit mua sen sijaan. EN MÄ TUNTENUT ENÄÄ MITÄÄN. Tiptap, se auto, jonka takapenkillä suutelitte, oli tulessa ja te sen mukana. Mä en ajatellut tappaa ketään. Ihan oikeasti. Tuntui, kuin mä itse olisin ollut katsellut tilannetta pilvistä ja aivan joku muu olisi ollut se joka nauroi tulen keskellä kuin langennut enkeli.

Ja kun poliisi saapui, mä olin poissa. Sama levy taas soi.

Myöhemmin joku soitti mulle kännykkään, itki hervottomasti ja puhui syttyneestä autosta ja kahdesta kuolleesta, pakenevasta murhaajasta ja kaikista, jotka olivat yhtä järkyttyneitä kuin se. Mä löin luurin korvaan. Mä en tiennyt kuka se oli, varmaan joku mun ystävä, jonka nimen olin unohtanut ja numeron repinyt. Se yritti soittaa takaisin, mutta mä vedin puhelimen johdon seinästä ja sammutin kännykän. Kukaan ei nähnyt mua, tai niin mä luulin. Joku kuitenkin katseli mua mun katosta ja huusi niin jumalattoman kovaa:
SÄ TAPOIT NE! SÄ TAPOIT NE! SÄ TAPOIT NE!
Mä makasin maassa, en jaksanut nousta, syödä tai nukkua, sanat soivat mun päässä ja mun vieressäni oli vaan stereoiden kaukosäädin, jolla mä laitoin sen saman biisin aina alusta uudestaan ja uudestaan ja lauloin mukana joka kerta. Mä en tiedä, kauanko mä siinä makasin. Mutta vähitellen mulle tuli yököttävä olo. Ja sitten ovelta kuului ovikellon ääntä, joka tahtoi sisään. Mä en noussut, en tehnyt mitään. Sitten ovelta kuului kovaa ääntä, jotain rikottiin ja jotkut tuli sisään. Outoja ihmisiä, ikään kuin mä muistaisin ne jostain mutten kuitenkaan tuntenut ollenkaan. Joillain oli valkoinen takki. Ne huitoivat kuin hullut ja tuli mun luokseni. Mä tahdoin häätää ne pois, jättää mut yksin katossa virnuilevan olennon kanssa. Joku sinipukuinen tuli mun luokseni ja kyseli vaikeita;
”Mikä päivä tänään on? Muistatko nimesi? Tiedätkö, ketä me olemme? Oletko varma, missä me olemme?”
Katossa se yks demoni huusi liian lujaa:
NE LÖYSI SUT! NE LÖYSI SUT! SÄ TAPOIT NE! SÄ TAPOIT NE!
Jotkut, oudot ihmiset tuli mun luokseni, kaikki itki enkä mä tuntenut ketään.
”Hinata! Miksi sä olet täällä yksin? Mitä sulle on tapahtunut?”
”Hinata! Kuka tän teki?”
”Hinata! Mitä täällä tapahtuu?”
”Hinata! VASTAA!”
”Sammuttakaa nyt joku se musiikki!”
”Ei!” Ne ei saisi lopettaa musiikkia, kun se biisi loppuisi niin mä myös lopettaisin itsessäni kaiken! Se soi siksi yhä uudestaan ja uudestaan, että mä pysyisin elämään, että mä pystyisin muistamaan sut koska se oli se viimeinen säde joka vielä piti sut mun päässäni. Siellä, mun sydämessä ei ollut ketään muuta kuin sä, ja siksi jos sä lähtisit niin mä kuolisin.
”Hinata! Muistatko sä mut? Mä olen sun paras ystävä! Hinata, sano jotain!”
”Anna olla, Ten, ei se kuule…”
”Kyllä se kuulee! Se on mun paras ystäväni! HINATA! VASTAA!”
Kuka toi outo ihminen oli, mä en muistanut sitä, kenties vaan sen äänen enkä mitään muuta ja sekin tuntui epätodelliselta. Joku valkotakki tuli mun viereeni, ja kysyi, muistinko mä mitään, oliko joku tehnyt tämän mulle vai mitä oli käynyt? Mä en sanonut mitään, mun teki mieli oksentaa. Jotkut tarttuivat mua käsistä ja jaloista, ne tahtoi irrottaa mut maasta ja viedä pois. Mun teki mieli juosta pakoon, mutta mä huomasin, että mun omat jalkani ei enää tuntunut, mä en tuntenut mitään itsessäni, oli vain paljon ihmisiä joita mä en muistanut, ja sä yhä mun sydämessäni, tukahtuneena pikku toiveena siitä että voisi mennä ajassa taaksepäin.

Ja joku sammutti stereot ja mä sammuin kuin lyhty siinä mukana.

Kun mä vihdoin tunsin taas jotain, mä en ollut enää katon alla sen demonin kanssa, vaan mä olin jossain jossa oli paljon valkoista, liian paljon valkoista. Jotkut hääräsi mun ympärillä, ne huusi ja raivosi, turhan kovaa.
”Sydän on saatava taas lyömään!”
”Ei onnistu, liian kova nestehukka! Yli viikko ilman ravintoa tuossa tilassa, hän on mennyttä…”
”Ei voi luovuttaa! Irti!”
Jokin tuli kovaa mun rintaa kohti ja NAPS mä tunsin taas kaiken, raajani, tunteeni ja mä näin, missä mä olin. Ei, mä tiesin missä mä olin, ja se tieto tuntui hyvältä. Sitten mä huomasin, että jokin oli kuitenkin pois, hintana siitä että mä tunsin taas. Sä olit poissa, ikuisesti vaikka enhän sitä silloin tiennyt. Se, mitä kutsutaan rakkaudeksi, tuntui tosi absurdilta ja olemattomalta käsitteeltä mulle. Ei se kai sitä ollut ollutkaan, vain pakonomaista kiintymystä tai niin mä ainakin itselleni väitin, jotta tuntuisi edes hieman ehjemmältä. Ihmisiä tuli ja meni, ne huusivat ja huoahteli.
”Hän elää!”
Monia tuli, jotkut lähtivät. Kaikki ne valkoiset, joille mä olin näköjään jotain velkaa, siirtyi kauemmas ja mun viereeni ryntäsi monia ihmisiä. Niillä kaikilla oli punaiset silmät ja yksi itki kuin hullu. Joku valkotakki toppuutteli niitä, sanoi että mä tarvitsisin rauhaa ja lepoa. Mä en halunnut rauhaa enkä lepoa. Mä tahdoin muistaa, ketä noi ihmiset oli. Ne tuntu välittävän musta jotenkin niin paljon. Kaikki puhuivat toistensa päälle, ja niistä punaisista silmistä näkyi hirveä huoli. Ne yritti kai jotenkin auttaa mua, mutta musta tuntui vaan sekavalta nähdä ne kaikki siinä yhdessä samassa hetkessä. Mä yritin tunnistaa niitä, ihan oikeasti! Mutta jotenkin ne tuntu vaan niin etäisiltä ja kaukaisilta. Mä avasin suutani vähän, se oli kuivunut ja hauraan oloinen ja sanoin hitaasti ja vaimeasti:
”Kuka mä olen?”
Ne hiljentyivät. Ne eivät enää sanoneet sanaakaan. Mulle heräsi epäilys, että ehkä nekään ei tienneet. Ehkä mä en ollutkaan oikeasti mikään niiden läheinen, vaan joku puolituttu tai jotain sellaista. Joku niistä alkoi puhumaan, mutta mä en kuunnellut. Vaikka mä olin itse sitä kysynyt. Ehkä mä en halunnutkaan tietää. Sen puheesta erottui yksittäisiä sanoja, jotka mä kadotin päästäni heti. Mutta yhden sanan se toisti monta kertaa. Hinata? Kuka se oli? Oliko se mun nimeni? Ei, ei se voinut olla. Se Hinatahan oli tappaja, se tappoi ne kaikki. Se Hinata rakasti, ja mä en osannut enää rakastaa.

Samassa se kaikki iski mun tajuntaan – kaikki, ihan kaikki. Muistot, ajatukset, unelmat. Mä tiesin heti, ketä ne kaikki mun edessä parveilevat ihmiset oli. Mä tiesin, kuka mä olin, mä muistin, mistä mä olin tullut, miksi mä olin siinä.

Jotain mä en kuitenkaan muistanut. Mä en tiennyt, miksi mä olin hengissä. Mun olisi pitänyt olla kuollut, musiikki ei enää soinut. Sen piti mennä niin. Jos se biisi lakkaa soimasta, mä unohdan sutkin ja sen mukana elämän. Mutta silti mä makasin nyt siinä, yhtä elämänvoimaisena kuin kuka tahansa muukin ihminen.
”Hinata, ootko sä kunnossa?”
”Tyhmä, ei se tietenkään ole! Se löydettiin verisenä makaamassa huoneestaan!”
”Olkaa hiljaa kumpikin!”
Verisenä? Ensin mä en muistanut, mutta sitten tajusinkin. Enkä tahtonutkaan enää muistaa, helpompaa oli unohtaa, jättää taakseen kaikki. Nyt mun elämäni alkaisi uudestaan, mä jättäisin taakseni sen murhaajan ja myrskytuulen, joka musta oli tullut. Sä sanoit mua tuulenvireeksi, säkin rakastit mua tavallasi, mutta et tarpeeksi. Mä annan sulle anteeksi, mä anna itselleni anteeksi. Mä tulen katumaan sitä iltaa, paloa ja kaikkea mitä sä oot joutunut kärsimään. Mutta mun täytyy elää nyt teidän kummankin edestä. Nyt mulla olisi taas muisto, elämä ja ennen kaikkea rakkaus.

Jos joskus vielä tavataan, mä olen taas sun oma pikku tuulesi, joka rakastaa sua yhä.