”Naruto. Naruto.”
Pieni poika katsoi valkeaan hahmoon, jonka silmät olivat peitettyinä hopeiseen huiviin. Nainen, tai ainakin Naruto uskoi tämän olevan nainen, levitti kauniit sirot kätensä sivuilleen niin että tämän pitkät läpikuultavat hihat laskeutuivat kalpeisiin varpaisiin asti. Rauhaa huokuvan enkelimäisen olennon takaa loistava valkoinen valo oli niin kirkasta, että pojan täytyi nostaa oikean käden kämmensivunsa otsalleen nähdäkseen hahmon kasvoilla kylpevän surullisen hymyn, joka osittain peittyi valkoisiin aaltoileviin hiuksiin.
”Naruto. Olet niin yksinäinen.”
Keltahiuksinen poika tunsi piston sydämessään vieraan sanojen lävistäessä hänet. Huulet väristen Naruto iski kädet rinnalleen laskien päänsä alas. Se sattui, sattui niin paljon. Sen ääneen kuuleminen. Vaikka hän oli koko ajan sen sydämessään tiennyt...
”Naruto.”
Poika tiesi edes hahmoon katsomatta, että tämä oli leijunut aivan hänen eteensä. Painottoman käden laskeutuessa Naruton hartialle, poika tunsi hienoisen lämmön virtaavaan kehonsa läpi lumenkirkkaasta olennosta. Naruto oli varma, että tämä nainen ei ollut ihminen. Siniset silmät kohosivat katsomaan naisen kasvoja kysyvästi. Kuin pojan ajatukset lukien hahmo nyökkäsi hiljaa poistaen siteen silmiltään.
”Katso minuun, Naruto. Katso tarkasti.”
Siteen pudotessa leijuen alas, alas ja vielä alemmas, Naruto katsoi naisen kiiltäviin smaragdin vihreisiin silmiin. Ne olivat syvät, elämää enemmän kuin yhden ihmisiän verran eläneen olennon silmät. Todella kauniit… Naisen silmäkulmassa hehkui pieni ovaalin muotoinen kyynel. Naruto kallisti päätään naisen poimiessa kovettuneen nesteen peukalonsa ja etusormensa väliin. Miten herkästi hän se tekikään, Naruto ajatteli tuntien kallistuvansa kuin magneetin vetämänä lähemmäs naista.
”Tämä kyynel on sinulle, Naruto.”
Nainen lausui painaen kristallin lailla hohtavan kiven Naruton kämmenelle. Ennen kuin poika ehti sanoa sanaakaan, valo hahmon takana kirkastui ja Naruto heräsi kuullen vielä ajatuksissaan sanat: Niin kauan kuin sitä kannat, et ole yksin.

Keltahiuksinen poika nousi makuulta katsoen unen kuivattamin silmin ympäri avaraa tyhjää huonettaan. Vanhalle puulattialle loisti pölyisen ilman halki yksittäinen kuunsäde aukinaisesta ikkunasta, josta lähtöisin oli myös viileä veto, joka silitti Naruton poskien halki kulkevia tummia viiruja kuin huolehtiva äiti.
”Oliko… Se unta?”
Naruto kysyi itseltään katsoen sinisillä lapsensilmillään kalpeaa kuunsirppiä pimeällä syystaivaalla. Puristaessaan kädellään peittoa, Naruto tunsi jonkin kovan painautuvan kämmeneensä. Toista kulmaansa ihmettelevästi kohottaen, Naruto aukaisi nyrkkiin puristetun kätensä. Hämmästys kohosi vaalean pojan kasvoille tämän tuijottaessa kristallista kyyneltä silmät pyöreinä ja suu auki. Ovaalisen kiven pinta väreili heikossa valossa. Pieni hymynkare nousi Naruton huulille tämän käännellessä kiveä varovasti kömpelöissä lapsen sormissaan.
”Et ole yksin.”
Naruton huulet venyivät kohti korvia ja tämän teki mieli nauraa ilosta. Miten usein unista tulikaan totta, hän ajatteli tuntien olevansa onnellisempi kuin ikinä päästäessään lopulta iki-ihanan silkkaa lapsen riemua kuvastavan naurunsa ilmoille. Ja se nauru oli melkein kuin laulua niiden korvissa, jotka sen sinä syksyisenä yönä kuulivat.


Monia vuosia kului Naruton elämästä tuon yön jälkeen. Monia yksinäisiä vuosia ja vielä enemmän päiviä, joilla ratsastaen hän tähysti yksinäisen elämäntiensä päättymistä ja malttoi mielensä odottaen uuden ajanjakson alkua. Ja koko sen ajan ennen kahdettatoista ikävuottaan hän kuljetti tuota mukanaan ovaalin muotoista kyyneltä, jonka kiiltoa ei mikään saanut himmenemään. Kyyneltä, jolle puhuessaan hän tiesi jonkin suuremman voiman kääntäneen huolehtivan, välittävän katseensa tähän. Vihreät ikuiset silmät pitäisivät lupauksensa. Hän ei olisi yksinäinen. Ikinä. Naruto puristi kiven nyrkkiinsä nojaten selkänsä ikkunankarmiin. Siniset silmät olivat vahvat uskosta kuun jälleen loistaessa niin kuin 7 vuotta takaperin hänen ollessaan viiden ikäinen. Kun kristallikyynel oli uskottu hänelle.


”Hei, poikanen! Varma, ettet ole varastanut tätä kiveä mistään?”
Naruto käänsi lievästi loukkaantuneen virnistävän hymynsä koruseppään, jolloin seppä pyöräytti silmiään mutisten, että hänelle oli täysin sama niin kauan kun hän vain sai palkkansa kokonaisena ja ajallaan.
”Pystyt siis tekemään siitä kaulakorun?”
Naruto nojasi kämmenensä tiskiin nousten samalla varpailleen seisomaan. Pojan turhan kovaan ääneen huudettu kysymys sai muutamat puotia koluavat asiakkaat kääntämään katseensa näiden kahden keskusteluun.
”Miksi sinä nulikka minua oikein luulet?”
Lihaksikas seppä murahti Narutolle yrittäen samalla rauhoitella muita asiakkaita, jotka tuntuivat äkisti tahtovan pois verstaalta kauppoja hieromasta.
”Ja katso nyt mitä sinä taas teit!”
Mies kiehui naama punaisena. Naruto katsahti pakoon lähtevien asiakkaiden perään kääntyen sitten huvittuneen ilmeen kera seppään päin.
”Ainakin sinulla on nyt aikaa tälle tilaukselleni.”
Blondi juuri 13 vuotta täyttänyt poika virnisti jättäen suurimman aarteensa korusepän haltuun kiirehtiäkseen pajan ulkopuolella odottavien ystäviensä luokse.

”No, miten meni Naruto? Suostuiko hän?”
Pinkkihiuksinen tyttö kysyi blondilta, joka nosti peukalon ylös päästämättä irti huulilleen tarttuneesta virneestä.
”Jep, Sakura-chan!”
”Mutta kaikki ei selvästikään kulkenut ongelmitta.”
Mustahiuksinen poika mutisi puolikorkean paidankauluksensa takaa katsoen pajasta aikaisemmin pois rientäneiden asiakkaiden perään. Naruto levitti kätensä niskansa taa naurahtaen pienesti.
”Na, na, Sasuke-kun… Ongelmia ei syntynyt, vaan niitä karsiintui.”
Naruto vastasi lisäten saavansa kristallikyyneleen takaisin jo saman päivän iltana.
”Sepä hienoa, Naruto! Se kivi onkin jo pitkään ansainnut tulla koruksi.”
Sakura hehkutti silmissään unelmoiva kiilto, mikä sai Naruton poskipäät punehtumaan mielihyvästä. Kristallikyynel totisesti ansaitsi tulla esiin. Blondi hymyili kiittäen kiveä ja vihreäsilmäistä naista ties kuinka monennen kerran mielessään yksinäisyytensä päättymisestä. Hän oli jaksanut uskoa…

Sasuke, Sakura ja Naruto viettivät yhdessä mukavan päivän vaellellen ympäri Konohan kauppoja, putiikkeja ja muiden ystäviensä koteja. Naruto oli tuntenut olonsa kaikkialla tervetulleeksi ja hän nautti olostaan ihmisten keskellä. Päivän kallistuessa iltaan kolmikko palasi sepän pajan eteen hyvästelemään toisiaan ja kiittelemään mahtavasta päivästä.
”Huomenna uudestaan!”
Naruto huudahti, mihin muut kaksi vastasivat kukin omalla tyylillään; Sakura suloisella hymyllä ja nyökkäyksellä ja Sasuke taasen harkitsevalla hymähdyksellä, joka ei vielä kertonut tulisiko hän vai ei. Viimeisten kädenlyöntien myötä ystävykset erosivat toisistaan ja Naruto asteli sisälle pajaan tunnustellen taskussaan pullottavaa kukkaroa toivoen sen sisällön vielä riittävän päivän muiden menojen jälkeenkin kristallin entisöinnin maksamiseen.

Laskevan auringon valo leikitteli Naruton rintaa vasten pomppivan kristallin pinnalla. Poika oli palaamassa pajalta kotiin surkutellen äkillisen tyhjennyksen kokenutta kukkaroaan.
”Mutta se oli sen arvoista, eikö niin?”
Naruto hymyili kivelle, joka tuntui vastaavan hänelle miltei silmänvinkkausta muistuttavalla välkähdyksellä. Iloisesti nauraen blondi muutti askelluksensa keveäksi hyppelyksi. Päivä oli ollut täydellinen, Naruto ajatteli heittäessään ilmassa pienen piruetin silkkaa onnellisuuttaan.
”Rakastan sinua, kristallikyynel!”
Poika lausui sanat suoraan suuresta sydämestään edes niitä erityisemmin ajattelematta. Hän vain todella tiesi rakastavansa kiveä ja sen antajaa. Hyppelevä tahti pysähtyi äkisti Naruton seisahtaessa hiekkarannan viertä kulkevan kävelytien reunaan ajattelemaan jälleen enkelimäistä olentoa.
”Tapaammeko koskaan enää?”
Poika osoitti hiljaisen kysymyksensä kristallille katsoen suurin silmin veden ja taivaan rajan taa katoavaa suurta punertavaa tähteä. Kevyt maalta merelle puhaltava tuuli keinutti Naruton vaaleita lyhyitä hiuksia.
”Toivottavasti et ole yksinäinen…”
Kevyt huokaus karkasi tuuleen.
Silloin pojan sinisiin silmiin osui rannalla istuva hahmo. Tarkentaessaan katseensa tähän, Naruto huomasi hahmon kuuluvan punahiuksiselle pojalle, jonka arvioi nopeasti itsensä ikäiseksi. Punahiuksisen pojan selkä oli kääntyneenä Narutoon päin eikä keltahiuksinen poika näin voinut nähdä tämän kasvoja. Jokin pojan siluetissa sai kuitenkin blondin sydämen sävähtämään. Varjojen syvetessä, Naruto loikkasi tien ja rannan erottavan metallikaiteen yli tömähtäen pehmeälle hiekalle.

”Hoi!”
Punahiuksinen poika käänsi hitaasti katseensa Narutoon. Tuijotettuaan blondia hetken vihreillä silmillään vieras poika kumarsi kevyen kohteliaan tervehdyksen. Naruto tunsi sydämensä läpätyksen kristallikyyneltä vasten. Hän tunsi nuo silmät. Surumieliset, vihreät silmät…
”Uzumaki Naruto!”
Poika huudahti äkisti saaden punahiuksisen hätkähtämään ihmetyksestä ojentaessaan tälle oikean kätensä. Pienet hermostuneet hikipisarat nousivat Naruton otsalle tämän pitäessä kättään ojennettuna toiselle pojalle, joka mittaili ihmetellen Naruton sanoja, kasvoja ja kättelyyn ojennettua kättä.
”Gaara.”
Punahiuksinen poika vastasi lyhyesti koskettaen kevyesti sormenpäillään Naruton kättä kuitenkaan siihen tarttumatta. Blondi nielaisi vetäen kätensä pois.
”Saanko istua…”
Naruto kysyi tuntien itsensä äkisti todella kömpelöksi ja typeräksi. Gaara nyökkäsi keskittäen sitten huomionsa takaisin mereen ja auringonlaskuun. Äänekkäästi polvilleen tömähtäen poika istui Gaaran viereen, mutta ei kuitenkaan liian lähelle. Narutoa pelotti. Häntä pelotti niin paljon olla noiden tuttujen silmien lähellä. Mutta pelkonsa keskellä, Naruto tunsi kuitenkin sydämensä laulavan ja itkevän samaan aikaan.

Pojat istuivat hiekalla useampia minuutteja katsoen vain hiljaa aurinkoa Naruton yrittäessä samaan aikaan keksiä mielessään jotain sanottavaa vihreäsilmäiselle pojalle.
”Gaara…”
Naruto aloitti varovasti saaden näin toisen pojan huomion puoleensa. Hapuillen sanoja mielestään ja sydämestään, blondi jatkoi.
”Minä… Tunsin kerran henkilön, jolla oli samanlaiset silmät kuin sinulla.”
Gaara räpäytti silmiään kummastuneena. Naruto kirosi tökeröitä sanojaan. Ei vieraille ihmisille näin menty puhumaan! Mutta toisaalta… Hänhän oli puhunut ennenkin näille vihreille silmille. Kaiken rohkeutensa keräten Naruto puhui tahtoen todella sydämestään selittää asiansa punahiuksiselle pojalle.
”Tai oikeastaan… En todella tuntenut häntä.”
Naruto huokaisi laskien katseensa rantaan liplattaviin aaltoihin, jotka pian karkasivat takaisin ulapalle.
”Tapasin hänet vain kerran, mutta sen yhden ainoan kerran aikana, hän antoi minulle tämän kristallin.”
Naruto painoi kätensä hieman kristallikyyneleen alapuolelle, niin että Gaara näki sen selvästi. Naruto seurasi vihreitä silmiä herkeämättä yrittäen löytää sieltä pilkahdusta, joka mahdollisesti kielisi kristallin tunnistamisesta. Sitä pilkahdusta ei kuitenkaan koskaan tullut.
”Hän sanoi, että niin kauan kuin kantaisin tätä, en olisi koskaan yksin.”
Gaara nyökkäsi ja hetkellinen miettivä hiljaisuus jäi leijumaan poikien ylle.

”Hän teki sen minulle kyyneleestään.”
Naruton surumielinen katse upposi toisen pojan vihreisiin silmiin, jotka äkisti hätkähtivät.
”Miksi kerrot minulle tämän?”
Punahiuksinen poika kysyi painaen polvet leukaansa. Naruto räväytti silmiään nostaen sitten huulilleen rauhallisen hymyn.
”Koska mietin, onko hän koskaan sen jälkeen enää itkenyt. Sen jälkeen, kun olin viiden…”
”Ja minä kuuden…”
Naruto ei ollut varma, oliko kuullut Gaaran sanat oikein, mutta ei halunnut kysyä varmistusta. Blondi nyökkäsi tehden päätöksensä. Kristallikyyneltä Naruton kaulassa pitelevä naru aukesi solmustaan.
”Gaara, katso minuun.”
Naruto kuiskasi. Toinen poika kääntyi hieman katsoen blondin sinisiin silmiin, joista loisti varmuus sekä pieni surunhiukkanen.
”Tämä kyynel on sinulle, Gaara. Niin kauan kuin sitä kannat, et ole koskaan yksin.”
Poika tunsi kyynelten kertyvän silmäkulmiinsa sulkiessaan solmun. Kristallinen kivi sykki punahiuksisen pojan rintaa vasten loistaen Naruton mielessä kirkkaammin kuin ikinä aikaisemmin. Gaaran silmät olivat laajenneet ihmetyksestä eikä tämä näyttänyt tietävän katsoako poikaa edessään vai korua rinnassaan.


Aamun koittaessa, Gaara nousi hätkähtäen ylös sängystään.
”Uni?”
Poika iski käden hieman kaulansa alapuolelle rinnalleen, jolla hän tunsi kevyen painon. Painon, jonka antama toivon hän tunsi lämmittävän sydäntään. Hänkään ei olisi enää yksinäinen.
”Uzumaki… Naruto. Kiitos...”
Poika hymyili suudellen hellästi ovaalin muotoisen kiven pintaa, joka maistui suolalle.