Neji katsoi ympärilleen toivottomasti. Ympärillä ei näkynyt poispääsyn mahdollisuuttakaan ja yleensä niin kekseliään pojan aivot löivät tyhjää. Piilopaikkaa ei ollut ja vihollinen oli hänestä vain parin askeleen päässä. Kylmän käden tarttuessa Nejin ranteeseen ja kääntäessä hänet selkä itseensä päin, kuuma tunne valui nuorempaan mieheen. Viimekerrasta tuntui olevan ikuisuus.
Neji tunsi miten pää laskeutui hänen olkapäänsä kohdalle.
”Olen ikävöinyt sinua.” Matala ääni kuiskaa korvaani. Lopetan rimpuilun, huokaisen syvään ja tunnen tutun tuoksun sieraimissani.
”Niin minäkin sinua, Itachi.” Kuiskaan matalalla äänellä. Kiitin silloin taas kerran Sasukea siitä, että hän oli tehnyt virhearvioinnin ja kuollut. Muuten en olisi tässä ja nyt.

Mustahiuksinen nuori mies astui sisään kotiinsa. Neji oli suunnitellut koko illan mielessään jo monia kertoja Gain ja Leen viivyttäessä treenien loppumista käsittämättömillä kohtauksillaan. Neji alkoi avata hiuksissaan olevaa pompulaa astuessaan olohuoneeseen. Nähdessään olohuoneessa olevan mustahiuksisen miehen, hän tiesi, että ne suunnitelmat olisivat tuhoon tuomittuja. Rauhallinen koti-ilta oli auttamattomasti pilalla.
”Mitä sinulle on tapahtunut, Sasuke” Kysyin kylmällä äänensävylläni ja astuin lähemmäs vertavuotavaa ja hikoilevaa miestä. Tämän päällä on vain riekaleita vaatteista, jotka muistuttivat minua tämän olevan Orochimarun joukoissa.
”En ollut valmis. Itachi…En tiedä minne olisin mennyt.” Sasuke soperteli. Tämä oli selvästi kuumehoureessa ja haavat olivat todella pahoja.
”Joten päätit kaiken tämän jälkeen tulla minun luokseni. Sen jälkeen kun petit Konohan ja annoit meidän etsiä sinua täysin turhaan. Aiheutit minun ja ystävieni vakavan loukkaantumisen” Äänensävyni ei paljastanut sitä kaikkea tunnetta mitä muutamat lauseet sisälsivät.
Sain vastaani ylimielisen hymähdyksen ja viimeisillä voimillaan Sasuke otti ranteestani kiinni ja veti minut kiihkeään suudelmaan. Hän maistui verelle ja lähestyvälle kuolemalle.
Tiesin, että Sasuken olisi voinut pelastaa viemällä sairaalaan nopeasti, mutta en tehnyt sitä. Me vain olimme siinä ja nautimme toisistamme. Sasuken viimeiseksi sanaksi jäi minun syvään huokaistu nimeni. Sen jälkeen mies lyyhistyi lattialle.
Koko olohuoneeni oli veressä ja pitkäaikainen rakastajani, josta olin ollut monta vuotta erossa, makasi kuolleena jalkojeni juuressa, mutta ainut ajatus, joka pälkähti mieleeni, oli että minun on päästävä suihkuun. Kun Hyuga Neji kohtaisi Tsunaden ja nykyisen tiimi seitsemän, ei hän osoittaisi minkäänlaista heikkoutta.

Itachi alkoi näykkiä hitaasti kaulaani. Tämän toinen käsi kietoutui lanteilleni ja veti minua lähemmäs itseään.
”Vieläkö muka yrität tappaa minut?” Itachin ääni oli melkein huvittunut. Yritän vetää ranteeni riuhtaisemalla irti Itachin tiukasta otteesta…tuloksetta. Lopetettuani rimpuilun Itachi naurahti ontosti ja päästi minusta irti. Käännyin vauhkosti ja katsoin vanhemman miehen kasvoihin.
”Tapa minut sitten Neji.” Itachin ääni oli kylmä muuten, paitsi nimeni kohdalla. Sen hän sanoi melkein lempeästi.
Nostin kunain Itachin sydämen kohdalle ja pystyin näkemään rinnan hitaan nousun ja laskun. Rauhoitin hengitystäni niin, että hengitykseni kulki samaan tahtiin kuin Itachin. Samalla laskin käteni hitaasti alaspäin, kunnes pudotin kunain kokonaan kädestäni.
”Kuinka minä voisin tappaa sinut, Itachi.” Heikko ääneni sai minut raivostumaan itselleni. Itachi hymyili selväsi tyytyväisenä ja nosti päätäni nähdäkseen kasvoni. Samalla hän näki sen mitä minä en olisi halunnut kenenkään koskaan näkevän. Hän näki silmistäni paistavan tunteen.
”Näytät kauniilta vahingoittuvana.” Itachi tiesi olevansa voittanut. Minä irvistin ja käytin viimeisen valttikortin joka minulla oli hihassani.
”Kuvitteletko, että olet ainut joka on nähnyt minut tällaisena?” Äänestäni kuului jo hieman patoutunutta raivoa.
”Kyllä.” Vastaus oli selvä, eikä toinen mies epäröinyt hetkeäkään. Valitettavasti tämä oli myös oikeassa. Hänen pikkuveljensä oli saanut kyllä koskea minuun, muttei koskaan ollut nähnyt minun silmissäni tai olemuksessani mitään tunnetta. Ei mitään, mikä selittäisi, miksi halusin kostaa hänen kuolemansa.

Sasuken hautajaiset olivat kauniit. Tiimi seitsemän oli aivan maassa ja uskomattoman monet antoivat Sasukelle anteeksi hänen lähtönsä ja kunnioittivat miestä osallistumalla tämän hautajaisiin. Minä osallistuin myös, mutten tuntenut mitään. En surua tai tuskaa. Olin kylmä ja etäinen kuten aina, kunnes näin heidät.

Olohuoneeni täytyy olla jotenkin kirottu. Täsmälleen siinä kohtaa, jossa Sasuke kuoli, seisoi kaksi miestä mustissa viitoissa, joissa oli punaisia kuvioita. Vaikka olisin ollut tyhmempikin, olisin tajunnut heidän olevan Sasuken veli Itachi ja tämän pari. Sasuke taisi kutsua tätä Kisameksi. Seisoin vain paikallani katsoen kylmästi heitä kahta. En tuntenut mitään katsoessani poikaystäväni murhaajaa. Ainut ajatus, mikä pälkähti päähäni, oli että Itachi näytti aivan Sasukelta.
Tumma mies alkoi hitain askelin lähestyä minua, enkä tehnyt mitään estääkseni häntä. Vasta kun Itachi oli aivan edessäni ja nostanut kätensä pääni päälle, havahduin.
”Mitä sinä teet.” Kysyin kylmän viileästi ja astuin askeleen taaksepäin, Itachin käden valahtaessa alas. Tämä vastasi kysymykseeni ottamalla askeleen lähemmäs minua ja alkamalla tutkia kasvojeni muotoa kevyesti peukalollaan. Kun Itachi oli tutkinut minua tarpeeksi, hän perääntyi ja kääntyi Kisameen päin.
”Meidän on aika lähteä.” Se yksi lause sai minut täysin raivoihini. He murtautuivat talooni, tappoivat poikaystäväni ja nyt olivat lähdössä selittämättä minulle sanaakaan.
”Mitä hemmettiä te teette täällä? Häivytte sanaa sanomatta ja tulette juuri tänä päivänä! Samana päivänä kun Sasuke haudattiin!” Huutoni kaikui ison huoneen autioilla seinillä vielä kauan. Olin hengästynyt syyttä ja huomasin raivoltani vain hädin tuskin, että olin aktivoinut byakuganit. Kuitenkaan en ehtinyt edes kunnolla huomata missä välissä tumma mies astui taas eteeni ja tarttui leukaani, pakottaen minut katsomaan omiin punaisiin silmiinsä
”Älä ole huolissasi. Me palaamme vielä, Hyuga Neji.” Sen Itachi kuiskasi miltein hellästi, saaden raivoni kasvamaan entisestään.
Siinä tilanteessa vannoin, että joku päivä kostaisin kaiken, mitä Itachi oli tehnyt konohalaisille. Sen mitä Itachi sai minut tuntemaan, niin lyhyen tapaamisen perusteella. En tuntenut miestä kohtaan mitään kaunaa Sasuken takia, vaan tämä kiinnosti minua. Tämä oli vahva ja voimakas vastus. Jopa Sasuke oli hävinnyt Itachin sharinganeille.
Pyyhkäisin kevyesti leukaani, jossa vanhemman miehen kosketus vielä poltteli. Raivoni alkoi muuttua hitaasti voitontahdoksi. Tulisin vielä joku päivä olemaan vahvempi kuin nuo kaksi. Etsisin heidät niin monta kertaa, että se päivä, jolloin minä saisin kääntää selkäni sanaa sanomatta, tulisi kyllä vielä.

Mistä minä olisin silloin voinut tietää, että Itachista tulisi minulle niin tärkeä. Niin tärkeä, etten pystynyt tappamaan häntä. Jopa hänen luotaan lähteminen tuntui vaikealta ja Itachi tiesi, minun ajattelevan niin.
”Neji, en kestä enää jättää sinua taakseni. Tule mukaani.” Nostin yllättyneenä päätäni kuullessani Itachin sanat, joissa ei kuulunut sitä käskevää tai kylmää äänensävyä, kuten yleensä. Niistä kuulsi vain syvä kaipaus… kaipaus, jota minäkin tunsin Itachin ollessa poissa.
Tuntui kuin sydämeni olisi jättänyt lyöntejä väliin, miettiessäni mahdollisuutta pettää Konohan. Se tuntui houkuttelevalta ja samalla mahdottomalta. Heitin Itachiin murheellisen katseen. En ikinä voisi täyttää hänen pyyntöään. Se oli yksinkertaisesti mahdotonta. Ajatuskin soti kaikkia periaatteitani vastaan. Itachi huokaisi hädin tuskin havaittavasti ja kääntyi valmiina lähtemään. Vasta nyt huomasin, että Kisame ei ollut paikalla.
”Ymmärrän. Hyvästi, Neji.” Itachin ääni oli niin kylmä ja tunteeton, että tunsin sen viileyden aina sydämessäni asti. Oli selvää, että vanhempi mies tarkoitti sanojaan. Ne olivat todellakin viimeiset hyvästit.
”Älä katoa, Itachi. Menetin jo toisen teistä ja sinä olet ainut jota rakastan.” Ääneni oli heikko. Itachi ei kuullut minua ja katosi. Halusin juosta miehen perään, mutta jalkani pettivät minut. Ne eivät liikkuneet, silmäni eivät suostuneet kostumaan eikä suuni huutanut Itachin nimeä. Seisoin siinä kylmänä ja kovana kuten yleensä.

Seisoin siinä aikani. Päässäni pyöri vain yksi sana ja se sana oli miehen nimi, jota rakastin ja jota en tulisi näkemään enää koskaan. Kumarruin maahan ja nostin kylmän ja terävän kunain maasta. Molemmat sanat kuvasivat hyvin Itachia, mutta siitä puuttui jotain. Nostin kunain ranteelleni ja viilsin syvän viillon. Tahrasin sormeni ja piirsin metalliin verelläni kaksi pistettä. Nyt sillä oli sharinganit. Viilsin kättäni uudestaan ja piirsin varteen spiraalin, kuten Itachin kaavussa. Saadakseni jokaiseen spiraaliin verta viilsin uudestaan ja uudestaan rannettani ja kipu oli vain hieman kovempaa, kuin yleensä Itachin lähtiessä.
Viimeinen muistikuvani oli, miten heitin kunain noin metrin päähän. Olin raivoissani, kun taideteokseni meni pilalle, kyyneleitteni alkaessa virrata silmistäni. Olin raivoissani itselleni, siitä miten pilasin kaiken.

En muista milloin pyörryin, mutta herätessäni olin varma, etten ollut kuollut. Enkeleillä, ei ollut siteitä ranteissa tai heidän vieressään ei istunut huolestunutta hahmoa.
”Mitä hemmettiä sinä yritit?” Itachin ääni sai minut todella rauhoittumaan, vaikka tämä kuulosti järkyttyneeltä. Kylmä sormi korjasi häiritsevät hiukset kasvoiltani. Huolehtiva pieni teko sai minut hymyilemään onnellisena.
”Sinä löysit minut.” Ääneni ole vielä, jopa omasta mielestäni, sekava. Näin Itachin hymyilevän helpottuneena. Koko miehen kova olemus oli heltynyt ja selvästikin huolesta sekaisin.
”Älä mene enää ikinä hukkaan.” Mies kuiskasi hiljaa ja antoi minun jälleen nukahtaa käsi kädessäni.

Herätessäni uudelleen, tajusin vanhemman miehen olevan poissa. Tuntui siltä kuin tämä kaikki olisi ollut unta. Kuitenkin sidottu ranteeni ja keittiöstä tuleva kolina todistivat teoriani vääräksi. Näin vieressäni olevan verestä edelleen tahmean kunain pienellä pöydällä. Otin sen jälleen käteeni, mutta nyt en avannut rannettani vaan toisella kädellä otin konohanpannastani kiinni ja vedin sen merkkini päältä. Laskin pannan polvelleni ja tein hitaasti metallissa olevan merkin ylitse pitkän viillon, kuten Itachilla. Se oli sanaton vastaukseni Itachin kysymykseen. En enää ikinä palaisi Konohaan. Toivoin enemmän kuin mitään, että tämä olisi oikea päätös.
Kuulin askelien lähestyvän sänkyäni ja nostin katseeni vasta kun kunai vedettiin hellästi kädestäni. Nostin pannan jälleen merkkini päälle alkaen samalla puhua.
”Kisame siis ei ole enää täällä.” Ääneni alkoi jo muistuttaa normaalia.
”Ei sen enempää kuin Sasukekaan.” Itachin ääni oli yhtä tulkitsematon kuin minunkin.
”Hyvä. Saanko hänen paikkansa?” Itachi naurahti kylmästi kysymykselleni.
”Enemmänkin.” Mies kumartui ja suuteli minua lempeästi.

----
Eli siinä se! Kuten jo kerran kiitin Ktiraamia toistan sen varmuuden vuoksi. Kiitosta ja palvontaa sinulle! Tätä on ollut uskomattoman ihana kirjoittaa. Piirrustus, josta sain koko juttuun inspiksen on nimeltään Itachin saalis ja linkki (jotta jokainen voi huomata, etten minä ole ainut, joka yrittää tartuttaa tätä paritusta Naruto.fi:läisiin) http://www.naruto.fi/?page=fanart&view=17700

Toinen ficcini tällä parituksella, mutta hahmot ovat edelleen todella OOC. Antakaa anteeksi. ^^' Viimekerralla joku jätti kommentoimatta vaikka antoi nollan. Olisi ihana tietää mikä kirjoituksissani on niin pahasti pielessä, joten kaikki risut ja ruusut tänne vain. Koittakaa kuitenkin kestää tätä vaikka paritus ei ole mikään yleisin. Millie kiittää, kuittaa ja painuu odottamaan kommenttia.