Haasteen ehdot olivat siis yksinkertaiset. Ficin pitää olla pervo ja siitä pitä löytyä mansikkamummo. Siispä saanen esitella tuotokseni. Risut ja ruusut alas. Haluan todellakin niitä kumpiakin. ^^

Naruto astui hitaasti huoneeseen, koputtaen ensin kohteliaasti oven karmiin.
”Iruka, Oletko täällä? Pojan ääni ennusti jo heti pahaa, vaikka Iruka ei ehtinyt ajatella miten huonoja uutisia Narutolla todella oli.
”Olen keittiössä.” Irukan iloinen ääni kuului. Vaaleahiuksinen poika kuuli miten vesihana suljettiin ja nielaisi kerran kuuluvasti. Naruto lähti kävelemään keittiöön ja tuntui kuin hetki olisi jotenkin hidastettu. Jokainen hänen ajatuksensa tuntui kulkevan äärettömän nopeasti verrattuna siihen miten hitaasti hänen jalkansa liikkuivat.
”Iruka, Kakashi-sensei on…” Poika ei saanut suustaan lausetta loppuun. Irukan ilme muuttui hiukan säikähtäneeksi. Mies tiesi ettei tuollainen lause voinut missään nimessä loppua hyvin. Oikeastaan hän tiesi jo miten se päättyi.
”Hän on poissa.” Irukan ääni oli lohduton, mutta siinä kuului vielä toivon pilkahdus. Viimeistään Naruton välttelevän katseen kohdatessaan Iruka tajusi olleensa oikeassa.
Askeleet olohuoneeseen ja hänen itsensä sekä Naruton kyyneleet tuntuivat olevan vain unta josta hän ei myöhemmin muistanut mitään. Kaikki muu paitsi ne hetket kuitenkin porautuivat ikuisiksi ajoiksi Irukan mieleen. Minkä lautasen hän oli viimeiseksi kuivannut, mitkä vaatteet hänellä olivat päällään, hän muisti jopa minkä värinen hiusnauha hänellä oli, mutta hän ei muistanut kyyneleistä ja siitä seuranneista tunneista, kuin pelkän tuskan. Tuskan joka ei kadonnut mihinkään vuosienkaan jälkeen, vaan laimeni niin, että Iruka pystyi elämään.
Muistot laimenevat ja tuska laantuu vuosien kuluessa, mutta ei katoa koskaan. Kuitenkin ihmiset pinnistelevät muistamaan onnelliset muistot kaikkein parhaimmin, vaikka ne huonot ja tuskaa aiheuttaneet muistot useimmiten jäävät paremmin mieleen. Niin kuin jokainen tekisi, yritti Irukakin unohtaa kaikki ilkeät sanat, jotka oli viskannut päin Kakashin naamaa ja muistaa ne kahdenkeskiset hellät hetket. Hetket joita hän ei saanut koskaan kokea uudestaan.


Iruka naputti hermostuneena sormillaan pöytää. Hän oli selvinnyt ravintolan omistajan vihaisesta katseesta jo kaksi tuntia ostamalla aivan liian kallista teetä.
’Kakashi saa maksaa laskun. On se kuinka kallis tahansa, Kakashi saa maksaa tämän.’ Iruka ajatteli vihastuneena ja kuin käskystä hän pian kuuli tutun tervehdyksen.
”Hei Iruka. Anteeksi, että olen myöhässä, mutta tiimiltä meni enemmän aikaa tehtävään, kuin suunnittelin.” Kakashi hymyili pahoitellen. Irukan syvä huokaisu sai Kakashin hermostumaan hieman. Kovinkaan usein huokailu ei tiennyt hyvää. Mies päätti istuutua, sillä toista olisi helpompi lepytellä, jos näkisi tämän kasvot.
”No sinä toisaalta tiedät, että voin kysyä Narutolta valehteletko sinä. Olen kyllä hieman pettynyt. Sinä itse kysyit voinko tulla tänne kello kahdeksan. Kuvittelin, että olisin sinulle tärkeämpi.” Irukan ääni oli pettynyt tämän noustessa pöydästä ja alkaessa tehdä lähtöä. Kuitenkin tämän pysäytti hihanliepeestä kiinni ottanut käsi.
”Anna anteeksi Iruka. Ole kiltti ja istu alas. Olen odottanut tätä niin kauan.” Kakashin ääni oli anova ja sai Irukan sydämen heltymään.
’Sitä paitsi voitko muka sanoa, ettet itse ole koskaan kuvitellut tätä hetkeä mielessäsi. Vaikkei se nyt aivan tällainen mielikuvituksessasi ollut’ Iruka mietti ja istuutui vastentahtoisesti takaisin vältellen Kakashin katsetta. Tosiaankin Iruka oli monesti kuvitellut ensitreffit Kakashin kanssa, mutta koskaan niissä unelmissa Kakashi ei ollut myöhässä.
”Oletko jo päättänyt mitä tilaat? Minä luonnollisesti maksan.” Kakashi sanoi leppoisasti kuin mitään ei olisi tapahtunut.
”Otan lohta ranskalaisittain. Päätin sen noin puolitoista tuntia sitten.” Iruka sanoi vielä hieman kitkerästi, mutta saatuaan ruuan eteensä tämä hymyili jo hurmaavasti. Kuinka Kakashin seurassa olisi voinut olla hymyilemättä?

Niin heidän, Kakashin ja Irukan, suhde alkoi. Se tuntui olevan pelkkää unta. Kuinka hyvin kaksi niin erilaista ihmistä, joita tuntui yhdistävän vain kiintymys Narutoon ja sukupuoli, sopivat yhteen. Heistä olisi koko Konoha varmasti puhunut. Toiset puhuisivat huvittuneeseen, toiset välittävään ja toiset halveksuvaan äänensävyyn. Tuota halveksuntaa kumpikin heistä pelkäsi, ei itsensä vuoksi, vaan toisen. Se, että toiseen sattuisi, tuntui kummastakin miehestä hirveältä ajatukselta. Niin ei saanut koskaan käydä. Kuten jokainen osaa arvata, ei siinä tilanteessa ole montakaan vaihtoehtoa.

Iruka istui sängyllään toisen miehen suudellessa hänen kaulaansa. Iruka tunsi pientä syyllisyyttä siitä, että oli antautunut niin helpolla toisen vieteltäväksi, mutta ei siinä tilanteessa enää jaksanut vaivata päätään koko asialla. Hän ei jaksanut vaivata päätään ajatuksella, että Kakashin ja hänen suhteensa ei ollut sallittu. Tuntiessaan miehen kädet vartalollaan, kaikki järkevä ajatus hänen sisältään tuntui yksinkertaisesti katoavan. Oli niin väärin, että hänen täytyi esittää täysin normaalia kaikkien rakastuneiden silmien edessä. Puolittain Iruka toivoi, että jotain tapahtuisi, että heidän suhteensa paljastuisi.

Pitäisi kuitenkin aina miettiä mitä toivoo. Onneksi tässä tapauksessa toivomus oli hyvä.  

Eräs nainen taapersi varsin pitkin ja vaivalloisin askelin kohti Irukan taloa. Hänen ympäriltään kuului vienoa hihitystä ja hän oli tottunut sitä jo kuulemaan.
Vanhan naisen hiukset olivat harmaat ja pitkät. Tämä oli varsin tukeva ja kaikki kyläläiset muistivat muorin vasta kun huomioitiin, että tämän päässä oli kirkkaan punainen mansikkaa esittävä lastenhattu ja kädessään suuri koppa. Kopasta löytyi kaikki mahdollinen, mitä kuvitella saattaa, mutta tärkeintä olivat naisen itse kuivattavat mansikat, joita tämä naposteli aina joutuessaan odottamaan. Ei siis ole suurikaan ihme, että naista kutsuttiin mansikkamummoksi. Muuta nimeä muori tuskin enää muisti.
Vain harvat tiesivät, että tällä naisella oli nuori tyttärentytär, joka ei suurestikaan loistanut kouluasioissa. Jälleen kerran mansikkamuori taapersi kohti Irukan taloa, vaatiakseen selitystä tyttärentyttärensä hylättyyn arvosanaan.

Kun ottaa huomioon asian vakavuuden ei kai kukaan voi olettaa, että tuohtunut huoltaja pysähtyisi koputtamaan, jos vielä joku on harkitsemattomasti unohtanut lukita oven. Siispä mansikkamummo osui yllättäen keskelle hyvin arkaluontoista tilannetta. Ei muori sentään alkanut häiritsemään paria, jolla ei ollut hänen läsnäolostaan mitään tietoa. Tottuneesti tämä vain kaivoi kassistaan mansikkapussin ja jäi tuijottamaan miehiä irstas hymy huulillaan. Olihan muori sentään nainen.
Tämä tuijotus keskeytyi vasta kun Irukan ja mansikkamummon katseet kohtasivat. Mies jähmettyi hämmästyksestä ja herätti Kakashinkin katsomaan ovelle.
”Tuota…Ei taida olla mitenkään mahdollista, että rouva ei nähnyt meitä? Kakashin äänessä oli melkein huvittumista, mutta vain melkein.
”Huonoa tuuria poju, huonoa tuuria.” Muori naurahti natisevalla äänellään ja virnisti niin, että tämän mansikan tahrimat tekohampaat näkyivät.

Siitä lähtien mansikkamummo oli järjestänyt heidän jokaisen tapaamisensa, pitänyt heidän salaisuutensa turvassa…vain pienellä maksulla. Joskus sattumanvaraisesti muori oli tullut etuajassa heidän tapaamispaikallensa ja tehnyt selväksi, ettei se tarkoittanut sitä, että tapaamisen pitäisi loppua silloin. Heillä oli vain yksi hyvin pervo katsoja.

Näin sujui melkein vuosi, ennen kuin Kakashi ja Iruka yksinkertaisesti unohtivat, että kukaan ei tiennyt heistä. Aluksi se alkoi siitä, että Kakashi saattoi hakea Irukan töistä tai, että Kakashi löysi Irukan koulussa tarvitsemia lappuja Icha ichan välistä. Aluksi nämä pienet sattumat saivat aikaan hämmennystä ja huvittumista, mutta pian se eteni siihen mitä he olivat pelänneet… halveksuntaan. Kumpikin kuitenkin yllätyksekseen huomasi toisen kestävän. Heistä muodostui Konohassa virallinen pari. He menivät kihloihin ja sen johdosta muuttivat yhteen. Se oli Irukan elämän onnellisin hetki, sillä he eivät koskaan ehtineet alttarille.

Iruka nosti kätensä ja kiirehtimättä avasi hiuksensa. Pitkin vedoin hän harjasi mustat hiuksensa. Hän tiesi, että kun oli kyseessä Kakashin kanssa sovitusta tapaamisesta, ei hänellä ollut mitään kiirettä paikalle. Tämä päivä oli kuitenkin sellainen, että hän jopa haluasi paikalle etuajassa. Kakashi oli kutsunut hänet luokseen ja Iruka aikoi käyttää röyhkeästi tilannetta hyväkseen.

Kävellessään kohti Kakashin taloa, pieni rasia hänen taskussaan, tuntui yllättävän painavalta. Mies tiesi itsekin, että rasia ei painanut paljon mitään, mutta sen sijaan vastuu, mikä kulki rasian sisällä olevassa renkaassa, oli valtava. Jos Kakashi sanoisi ”ei”, heidän suhteensa olisi päättymättömästi ohitse. Jos taas vastaus olisi ”kyllä”, kaikki muuttuisi kuitenkin…parempaan suuntaan.

Kakashi avasi oven nopeasti Irukan soittaessa hermostuneena ovikelloa. Iruka järkyttyi hieman tajutessaan, että Kakashi näytti valmiilta ja ruoka tuoksui.
Yleensä Kakashi oli suihkussa ja Irukan piti avata ovi avaimella, jonka oli saanut Kakashilta. Seuraavaksi yleensä Iruka tajuaisi, että keittiössä odottaisi raaka kalkkuna tai vastaava ja mies alkaisi alistuneena kokata siitä jotain syötävää.
Kuitenkin tänään Kakashi johdatti hänet valmiiksi katettuun pöytään ja huomaavaisesti kaatoi Irukan lasiin jopa tämän lempiviiniä. Tässä vaiheessa Irukan sisäinen varotuskello pirisi jo hälyttävän kovaan.
Syönnin jälkeen Iruka oli jo syvällä tunnontuskissa. Hänen pitäisi sanoa asiansa.
”Kakashi…” Miehen lause jäi kesken Kakashin painaessa lämpimän sormensa Irukan huulille.
”Anna minun puhua ensin.” Kakashi hymyili sitä Kakashille ominaista hymyään, joka huomattiin vain yhden silmän siristyksestä. Tämän käsi siirtyi hitaasti Irukan huulilta miehen kädelle.
”Tämä on ollut uskomatonta aikaa ja en osaa sanoa mitään sen todistamiseksi. Teothan voivat joskus puhua puolestaan, vai mitä? Kakashi sanoi hiljaisella äänellään ja otti taskustaan pienen rasian.
”Menetkö naimisiin kanssani, Iruka?” Kakashi katsoi varovasti Irukan kasvoihin ja hämmentyi suuresti nähdessään tämän pinnistelevän olemaan nauramatta.
”Voisitko vastata sitä ennen yhteen kysymykseen, Kakashi?” Iruka kysyi huvittuneena ja kaivoi samanlaisen rasian taskustaan.
”Miksi me tajusimme niin myöhään, että olemme täydellinen pari?” Iruka sai vastaukseksi kysymykseensä kiihkeä suudelman Kakashilta ja ylimielisen vastauksen.
”Minä pidän mustaa smokkia. Sinä saat hoitaa morsiamen tehtävät.”

Siitä oli nyt viisi kuukautta. Häitä oli järjestelty koko Konohan voimin. Nyt se kaikki olisi turhaa. Ei tarvitsisi valita violettien ja sinisten kutsujen väliltä, tai valita heidän erikoista kappalettaan, kappaletta, jonka kuullessa Iruka aina muistaisi heidän päivänsä.
Se ajatus toi miehen mieleen raivoa ja yksinäisyyttä. Yksinäisyyttä, jolloin hän turvautui Narutoon, josta oli vuosien aikana tullut hänelle kuin oma poika. Naruto ei voinut koskaan tuntea samanlaista tuskaa kuin Iruka, mutta silti tämän suru Kakashin kuolemasta oli syvä.

Naruto koputti Irukan asunnon oveen ja vastausta odottamatta astui sisään.
”Iruka, Oletko täällä?” Miehen ääni kaikui tyhjässä talossa, joka ei ollut vuosien kuluessa muuttunut pätkääkään. Ainoat muutokset asunnossa olivat tapahtuneet valokuvahyllyssä, johon oli tullut lisää kuvia pääasiassa Narutosta ja Irukasta. Kuvia siitä miten Naruto oli hymyillyt iloisena hokagenpuku päällään tai miten Iruka seisoi Kakashin haudalla.
Hiljaisuuden vielä vallitessa Naruto astui varovaisin askelin Irukan makuuhuoneeseen ja kohtasi nukkuvannäköisen miehen. Tämä näytti todella levolliselta. Mustat hiukset olivat vuosien varrella muuttuneet harmaiksi ja Iruka oli ollut siitä iloinen. Harmaat hiukset olivat tuoneet tälle mieleen Kakashin. Kasvoihin oli tullut muutama ryppy, mutta toisin kuin useimmille, ne olivat tuoneet Irukan ulkonäköön vain arvokkuutta ja kokeneisuutta.
Naruto otti käteensä vanhemman miehen käden ja ei edes järkyttynyt huomatessaan sen oleva kylmä. Hänen isänsä oli kuollut.
Mies perääntyi askeleen kyynelten alkaessa valua hänen silmistään. Miltein sokeana hän otti kuin turvakseen valokuvan Irukan yöpöydältä. Valokuvassa Iruka ja Kakashi nauroivat iloisesti ja näyttivät onnellisilta. Katsoessaan sitä Naruto tunsi iloa Irukan puolesta. Tämä oli nyt rakastamansa miehen kanssa yhdessä. Kuitenkin hän tunsi samalla hirveää menetyksen tuskaa.
Naruto käveli huojuen olohuoneeseen ja istui siihen samalle sohvalle, missä oli vuosia sitten itkenyt Kakashin kuolemaa. Nyt Iruka ei ollut hänen vierellään. Hänen perheensä tuntui katoavan yksitellen. Naruto itki ja toivoi, että Iruka olisi nyt onnellinen ja, että he tapaisivat vielä joskus.

Iruka tuntui leijailevan kohti jotain kaunista. Hänen askeleensa tosiaankin tuntuivat kevyeltä kuin lento, vaikka viime vuosina jalat tuntuivat muuttuneen lyijyksi. Hänen hiuksensa olivat jossain välissä auenneet ja nyt ne eivät olleet täysin harmaat, mutta eivät kuitenkaan mustilta. Mustat hiukset, joissa oli monia harmaita raitoja. Käsistään hän näki, että rypyt olivat kadonneet. Samoin se murhe ja tuska, jonka Kakashi oli lähtiessään jättänyt. Hämärästi mielessään Iruka tajusi, että hän oli jättänyt sellaisen samanlaisen tuskan jälkeensä ja hän pystyi kuulemaan Naruton kyyneleet. Tuntui kuin hän olisi ollutkin siinä olohuoneessa katsomassa Naruton itkua.
”Älä, Iruka. Oletko surullinen siitä, että olet pitkästä aikaa onnellinen?.” Kuului hyvin tuttu ääni miehen takaa. Iruka käänsi hitaasti selkänsä Narutoon päin ja hymy valtasi tämän sekä sisältä, että ulkoa.
”Minulla on ollut sinua ikävä, Kakashi.” Iruka kuiskasi, miettien onko tämä unta.
”Tuntuu kuin olisin lähtenyt vasta kaksi päivää sitten, mutta minulla oli ne kaksi päivää hirveä ikävä sinua.” Kakashin ääni oli lämmin ja tutun turvallinen.

Siinä heidän puhuessaan rauhallisesti ja onnellisena, Naruto itki, mutta tunsi jonkin rauhan laskeutuvan. Valokuva hänen kädessään tuntui lämpimältä.
Pian, pian he kaikki olisivat yhdessä taas. Hän tulisi kuolemaan, Sakura tulisi kuolemaan ja Sasuke tulisi kuolemaan. Näin tiimi seitsemän ja tiimin johtajan suuri rakkaus olisivat taas yhdessä, eikä Sasuken lähtö, Irukan tai Kakashin kuolema enää rikkoisi hänen perhettään. Siihen asti hänen oli odotettava. Kuitenkin hän oli varma, että Iruka ja Kakashi olivat hänen luonaan ne päivät, jotka hän vielä vietti maassa.