Toinen osa

”HYI HITTO MITÄ RUOKAA!” Kiba karjaisi ja sylkäisi kokkareisen kaurapuuron mällin suustaan ruokalan lattialle.
”Yökyökyök, vihaan tätä ruokaa”, Kiba murisi. Neji naurahti.
”Ei pitäisi olla varaa valittaa. Kato nyt hei noita”, pitkähiuksinen poika tokaisi ja osoitti parin pöydän päässä istuvia tyttöjä, jotka sorkkivat ruokaansa haluttomasti. Yksi näytti siltä kuin olisi oksentamassa.
”Anorektikot”, Kankuro mutisi ja hörppäsi kahviaan.
”Miksi hitossa meille tarjotaan joka perhanan aamu tätä samaa, inhottavaa puuroa?” Kiba nurisi.
”Miksi hitossa sä syöt sitten sitä?” Neji heitti takaisin muka viattomasti.
”Turpa kiinni”, Kiba sanoi ja maistoi taas puuroa. Ja nielaisi sen tällä kertaa irvistellen.
”Oma vikasi. Mitäs hävisit vedon”, Kankuro sanoi.
”Jep. Vedon häviämisen rangaistuksena kuukauden ajan aamiaisena tätä saatanan pahaa puuroa”, Neji jatkoi. Kiba heitti ärsyyntyneenä poikaa lusikalla päähän. Neji väisti nopeasti ja lusikka kolahti takana istuvan tytön päähän.

”Au!” tyttö huudahti ja kääntyi ympäri.
”Sori”, Kiba virnisti. Tyttö hymähti ja kääntyi takaisin oman ruokansa pariin. Neji ja Kankuro räjähtivät välittömästi nauramaan.
”Noniin, popsi popsi puurooaaaa”, Neji nauroi ja väisti jälleen kerran lentävää lusikka-armadaa.
”Mä vihaan tätä paikkaa”, Kiba murahti ja ryhtyi syömään puuroa haarukalla (lusikat olivat kolisseet vieressä istuvien päihin).
”Hyvä huomio”, Kankuro sanoi hörpäten jälleen kahviaan.
”Missähän se yksikin emo luuhaa?” Neji mutisi keräten lattialle kolisseita lusikoita.
”Kuka luuhaa missä?” sanoi joku Kiban korvan juuressa. Kiba hätkähti ja käännähti ympäri. Hänen takanaan seisoi tummanharmaaseen neuletakkiin ja samansävyiseen hameeseen pukeutunut nuori nainen. Naisen hiuksen olivat pikimustat ja nostettu korkealle poninhännälle. Silmät olivat verenpunaiset mutta ystävälliset, ja kasvoilla näkyi lempeä mutta määrätietoinen ilme.

”Niin kuka luuhaa missä?” nainen kysyi uudestaan.
”Sa-sasuke… Se ei ole vielä tullut aamiaiselle”, Kiba takelteli.
”Vai niin. Eikös se Uchihan poika ollutkin ensimmäisessä ryhmässä?”
”Oli. Tai siis on”, Neji mutisi piilottaen lusikat vaivihkaa taskuunsa.
”Tosiaankin. Eikös teilläkin pojilla pitäisi olla parempaa tekemistä kuin viskoa toisianne lusikoilla?” nainen kysyi läpitunkevalla äänellä.
”Ei”, Kiba pamautti ja sai heti Kankuron lusikasta päähänsä.
”Toki, neiti Yuuhi”, Kiba korjasi hampaat nirskuen ja hieroi päätään. Neiti Yuuhi hymyili.
”Hyvä niin. Ja pojat, kehotan valmistautumaan huolella tämän päivän tarkastukseen. Sillä voi olla vaikutuksia siihen, kauanko te täällä vielä tulette olemaan”, nainen sanoi terävästi ja käveli sitten pois, niin että mustat korkokengät kopisivat lattiaa vasten.
”Inhoan tuota naista”, Neji tuhahti ja antoi lusikat takaisin Kiballe.
”Mä en”, Kankuro sanoi. ”Se on ainut täällä joka on edes jonkin verran ystävällinen”
”Niinpä”, Kiba jatkoi.
”Mutta se takavarikoi mun kirjani”, Neji väitti vastaan.
”Harvemmin tällaisessa paikassa saa lukea ’Kuinka räjäytät kiviseinän 30 sekunnissa’ -nimistä kirjaa”, Kankuro ajatteli ääneen.
”Se oli kehittävää luettavaa”, Neji sanoi kovaan ääneen. Kankuro oli aikeissa pitää pitkän puolustuspuheen siitä, miksi Nejin kirja ei olisi kehittävää, kun hän hoksasi jonkun ruokalan ovella.

”Sasuke!” hän huudahti ja heilutteli käsiään jotta oven vieressä seisoskeleva Sasuke huomaisi heidät. Mustahiuksinen poika näkikin muut ja käveli heidän luokseen. Hän istahti Kankuron viereen.
”No, oletko jo valmistautunut henkisesti tarkastukseen?” Neji kysyi suu täynnä paahtoleipää. Sasuke katsoi Nejiä väsyneesti. Sitten hän painoi päänsä pöytää vasten ja mutisi jotain painokelvotonta.
”Aamiaista?” Kankuro huokaisi ja ojensi sämpylää kohti Sasukea. Sasuke ei reagoinut.
”Kamoon, kyllä sun pitää jotain syödä”, Kiba sanoi.
”Ei tee mieli”, Sasuke mutisi pöytää vasten.
”Kyllä tekee”, Neji sanoi ja nousi seisomaan. Hän tarttui Sasukea käsivarresta.
”Tule, nyt haetaan jotain kunnollista RUISLEIPÄÄ”, Neji komensi ja kiskoi Sasukea irti penkistä.
”-ttu mä mitään syön”, Sasuke nurisi, mutta lähti kuitenkin (suurimmalta osin Nejin kiskomisen johdosta) kohti ruokalan leipäpöytiä.
”Hakekaa sille kahvia. Ja mulle teetä”, Neji määräsi Kankuroa ja Kibaa.
”Kyllä, teidän korkeutenne”, Kiba irvaili ja nousi mennäkseen juomapöydälle. Kankuro seurasi perässä ottaen omansakin, tyhjentyneen kahvikuppinsa mukaan.

Laitoksen ruokala ei ollut todellakaan kauneimmasta päästä. Seinät olivat likaisenharmaat, ja tilaa oli vähän, vain sen verran että reilu sata nuorta mahtui ruokailemaan. Koska aamu oli jo pitkälle, ruokalan muovipöydät ja niiden ympärille asetellut pitkät puupenkit olivat melko tyhjät. Suorakulmion muotoisessa huoneessa oli seinien vierillä kolme pitkää pöytää, josta ruoka noudettiin. Kahdessa niistä olivat puurot ja leivät, ne mitä tarjottiin joka aamu. Kolmannessa, vastakkaisella seinällä oli hieman pienempi pöytä, josta sai teetä, appelsiinimehua, kahvia tai vettä, jonne Kiba ja Kankuro siis suuntasivat. Saavuttuaan pöydän luo Kiba otti telineestä kaksi mustaa kahvikuppia, ja kaatoi toiseen kahvia ja toiseen kuumaa vettä. Kankuro oli juuri kaatamassa kahvia itselleenkin, kun pojat kuulivat jonkun äänen takaansa.

”Kankuro?” Kummatkin käännähtivät, ja näkivät takanaan nuoren miehen, jolla oli tummanruskeat hiukset poninhännällä niskassaan. Miehellä oli yllään vaaleanharmaa villapaita ja farkut.
”Äh… Päivää, herra Umino”, Kankuro sanoi välttelevästi.
”Voisimmeko jutella hetken aikaa…? Kahdenkesken?”, herra Umino sanoi vilkaisten vaivihkaa Kibaa. Kankuro näytti siltä, ettei häntä voisi vähempää kiinnostaa keskustelu tuon herran kanssa, mutta hän sanoi silti kohteliaasti (mutta hampaitansa kiristellen);
”Toki. Otatko minullekin kahvia, Kiba?” Kankuro tökkäsi vastausta odottamatta kahvikuppinsa Kiban käteen, ja seurasi herra Uminoa hieman etäämmälle seinän viereen. Kiba katsoi heidän keskusteluaan vähän aikaa, vaikka ei kuullutkaan, mistä he puhuivat. Kankuro näytti vaivautuneelta ja herra Umino puolestaan vihaiselta. Kiba käänsi katseensa pois – toisten asiat olivat toisten asioita. Hän kaatoi Kankuron kahvikuppiin kahvia. Yhtäkkiä Kiban alkoi tehdä mieli mehua. Hän
otti kahvikuppien vierestä yhden lasin, ja aikoi kaataa peltikannusta itselleen appelsiinimehua, kun huomasi että kannu olikin tyhjä. Juomapöydän takana hääri pulska nainen, varmaan joku laitoksen keittäjistä.

”Miksei tässä ole mehua?” Kiba töksäytti naiselle tyhjää kannua heilutellen. Nainen kohotti katseensa ja katsoi Kibaa kummastuneena.
”Jos haluat, voin kyllä hakea”, hän sanoi hieman loukkaantuneena.
”No hae sitten”, Kiba tokaisi ja työnsi kannun naiselle. Nainen tuijotti ensin epäuskoisena Kibaa, mutta marssi sitten tiehensä kannun kera. Kiba huokaisi pitkään. Hän tiesi olleensa epäkohtelias, mutta ei tällaisessa paikassa pärjännyt ’saisinko’ ja ’voisitko’-kommenteilla. Se oli jo moneen kertaa todistettu. Kiba tuijotti Kankuron kahvia. Se oli mustaa, pikimustaa ja se pyöri hiljaa. Pyörteet tuntuivat niin mukavilta. Siinä se vain sai pyöriskellä rauhassa, ilman että kukaan kieltäisi siltä mitään. Kunnes Kankuro joisi sen kahvin.
’Masentavaa’, Kiba ajatteli tökkien kahvia lusikalla.

Huomenna olisi vierailupäivä, ihan niin kuin joka sunnuntai. Monelle se oli viikon paras päivä, esimerkiksi Sasukelle ja Kankurolle, joiden perheet tulivat lähes joka sunnuntai. Nejillä ei enää ollut vanhempia, he olivat menehtyneet auto-onnettomuudessa Nejin ollessa vauva, mutta Nejin huoltaja ja setä, Hiashi, tuli usein vierailulle. Kiba peitteli aina kateutta, joka kasvoi hänessä joka kerta kun hän näki ystäviensä iloiset kasvot, kun he saivat nähdä perheensä – Kiballa ei enää sellaista ollut. Reilu viitisen vuotta sitten, kun hän joutui tänne, hänen isänsä ja äitinsä katkaisivat kaikki suhteensa poikaansa. Ei enää synttärilahjoja, joulukortteja, vierailuja, puhelinsoittoja – ei mitään. Kiba ei ollut nähnyt vanhempiaan koko viiden vuoden aikana, ei edes valokuvaa. Hassua, miten he joskus rakastivat omaa poikaansa niin paljon, ja nyt eivät edes viitsineet soittaa. Ainut, joka piti yhteyttä Kibaa, oli hänen isosiskonsa, Hana. Hana asui tosin toisella puolella maata, joten hän tuli vain kerran vuodessa käymään. Mutta Hana soitti Kiballe, joka viikonloppu. Ja vaikka se ei korvannutkaan oikeaa tapaamista, sen avulla Kiba jaksoi eteenpäin.

Joka tapauksessa eniten hän tahtoi kuulla koirastaan, Akamarusta. Kiba oli saanut sen kymmenen vuotta sitten synttärilahjaksi, ja se oli varmaan hänelle tärkein asia maailmassa. Joka kerta kun Hana soitti, Kiba kysyi, miten Akamaru voi. Hana, joka oli eläinlääkäri, piti Akamarua kotonaan. Ollessaan vapaalla jalalla, Kiba vei usein Akamarua pitkille lenkeille, puistoon, metsään ja kaikkialle. Sitten he heittelivät frisbeetä ja keppejä ja leikkivät, tekivät kaikkea hauskaa.
’Mitähän Akamaru tekee tälläkin hetkellä?’ Kiba ajatteli. Olisiko Hana sen kanssa jo aamulenkillä, vai nukkuisiko vanha koira Hanan pihassa..?
”Haloo? Halusitko sinä sitä mehua vai et?”
Kiba havahtui ajatuksistaan. Mehua hakemaan lähtenyt nainen seisoi hänen edessään ja laski täynnä olevan mehukannun pöydälle.
”Minä… Öh…”, Kiba mutisi.
”Kiitos itsellesikin”, nainen tuhahti ja käveli pois. Kiba tuijotti hänen peräänsä vähän aikaa ja sanoi sitten ilman mitään sen kummempia harkintoja;
”Kiitos.” Nainen käännähti Kibaan päin, ja vilkaisi poikaa ihmetellen. Sitten hän hymyili, ja jatkoi matkaansa.
’Toisaalta’, Kiba mietti kaataessaan mehua lasiinsa, ’ei siitä ystävällisyydestä niin paljon haittaa ollutkaan.’


”Ihan oikeasti. Mulla EI OLE NÄLKÄ!” Sasuke koetti vielä viimeisen kerran Nejin raahatessa häntä ruokalan poikki.
”Hah. Koska muka olet syönyt jotain viimeksi?” Neji vastasi heidän saapuessaan ruokapöydille. Jonoa ei ollut ollenkaan, joten Neji nappasi tarjottimen ja kippasi sen täyteen ruisleipää. Sasuke oli hiljaa.
”Noniin. Tuosta syöt”, Neji sanoi päättäväisesti ja tökkäsi tarjottimen Sasuken syliin. Sasuke tuijotti ruisleipävuorta typertyneenä.
”Perhana”, hän murahti.
”Kuulenko vastustelun ääniä?” Neji sanoi ja ryhtyi etsimään kinkkua leipien päälle.
”Se – se nainen… Se keihästää mut…” Sasuke inisi.
”Hyvin todennäköistä”, Neji sanoi lähinnä itselleen.

Mihin ihminen ryhtyy saavuttaakseen tavoitteensa? Mikä saa ihmisen tekemään asioita, joista on haittaa muille, mutta hyötyä itselle? Ja kuinka pitkälle ihminen on valmis menemään saadakseen haluamansa? Kankuro pohti kysymyksiä päässään ja antoi herra Uminon sanojen valua toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Kyllä Kankuro tiesi mistä Umino puhui, siitä että Kankuron täytyisi nostaa historian arvosanojaan. Kyllä, Umino oli heidän opettajansa, historianopettaja tarkemmin sanoen. Ja kyllä, täälläkin käytiin koulua, josta kukaan ei pitänyt. Kai siitä jotain hyötyäkin oli, joskaan kukaan ei ollut koskaan vaivautunut selittämään mitä. Kankuro kiinnitti huomionsa herra Uminon hiusten ympärillä pörräävään hyttyseen. Poika toivoi, että hyttynen pistäisi Uminon otsaan oikein ison hyttysenpiston, jota kutittaisi koko loppupäivä, ja koko laitos pilkkaisi häntä.
”…Joten siksi tahtoisin selityksen, miksi viime kokeessa vastasit puoleen kysymyksistä ”Aku Ankka”. Kankuro! Kuuntelitko sinä ollenkaan?”
”Tottakai, Umino”, Kankuro sanoi käsittämättä lainkaan mistä äsken oli puhuttu.
”Herra Umino, Kankuro. Vastaa kysymykseen. NYT”, Umino jäkätti.
”En mä vaan tiedä”, Kankuro sanoi harvinaisen tyhmästi. Uminon otsalla alkoi jykyttää vaarallisen iso verisuoni.
”Saanko mä mennä jatkamaan aamiaistani?” Kankuro kysyi.
”...Kiittämätön kakara…”, Umino mutisi ja kääntyi pois. Hän otti pari askelta, mutta kääntyi sitten takaisin Kankuroon päin ilmeisesti sanoakseen jotain.

”Tule tekemään koe uudestaan tänään iltapäivällä. Heti tarkastuksen jälkeen”, mies sanoi painokkaasti.
”Joo”, Kankuro sanoi vaikka hänellä ei ollut mitään aikomuksia mennä mitään kokeita suorittamaan. Umino näytti kuitenkin uskovan Kankuroa ja käveli pois. Heti kun Umino oli turvallisen välimatkan päässä, Kankuro melkein juoksi Kiban luo. Kiba seisoskeli juomapöydän vieressä vähän kärsimättömän oloisena.
”No mitä se halusi?” hän kysyi ja ojensi Kankuron ja Sasuken kahvit Kankurolle.
”Halusi vaan tietää historiankokeista. Pitää kuulemma mennä uusimaan”, Kankuro tuhahti, ja he lähtivät kävelemään ruokapöytäänsä päin. Neji ja Sasuke olivat jo palanneet leipäreissultaan; Sasuke nuuhki haluttomasti yhtä ruisleipää ja Neji naputti pöytää sormillaan.
”AAH! TEETÄ!” Neji huudahti ja juoksi poikia vastaan, nappasi Kiban kädessä olevan teemukin ja veti ison kulauksen.
”Onpa mautonta”, Neji tokaisi.
”Niin kai onkin, kun se oli vain kuumaa vettä”, Kiba sanoi ohimennen ja ojensi avaamattoman teepussin hölmistyneen Nejin käteen ja meni istumaan pöytään naurava Kankuro perässään. Sasuke hymähti vähän.

”Paljonko kello on?” hän kysyi ja haukkasi vihdoin ruisleipää.
”Varttia yli yhdeksän”, Kiba sanoi vilkaistuaan rannekelloonsa. Sasuke oli tukehtua ruisleipäänsä.
”Vhartthia ylhiiii?!” hän kakoi kun Kankuro hakkasi häntä selkään.
”On sulla vielä vartti aikaa”, Kiba sanoi viitaten vartin päästä alkavaan tarkastukseen.
”Vaan vartti!” Sasuke huudahti, nappasi pari ruisleipää taskuunsa ja joi vielä kahvinsa yhdellä kulauksella.
”Moro!” hän jatkoi ja viiletti ulos ruokalasta jättäen jälkeensä painostavan hiljaisuuden.
”Mä en enää edes yritä ymmärtää tuota jätkää. Ensin ollaan aivan maassa ja sitten juostaan pitkin käytäviä”, Neji sanoi vähän ärtyneesti (hän oli polttanut kielensä kuumaan veteen).


---
HAHA! Ette ikinä arvaa mitä panen nuo neljä veitikkaa tekemään (ei, se ei ole mitään pervoa)! Joo, mutta kommenttia, pliiisss~ Koitan saada sitä seuraavaa osaa joku päivä aikaseksi, jos kommaatte ahkerasti (kiristystä buhahahaha).

SAUNA BELT FOREVER, heittäkää risuilla tai ruusuilla.