Kaksi lasta leikki hiekkalaatikolla. Niin kuin me joskus. Katsoit minuun ja hymyilit. Kaipaan niitä aikoja. Nykyään, et edes vilkaise käytävällä ohi mennessäsi.

Taas tänään näin sinut. Rinnassani roihahti mustasukkaisuuden liekki, kun hymyilit Narutolle, et minulle. Olet alkanut viettämään aikaa Naruton kanssa enemmän. Miksi? Mitä hänellä on mitä minulla ei?
”Lee!” Neji huusi jostain takaa, ja heräsin mietteistäni. Neji oli ainut, joka tiesi minusta mitään, mitä ulkokuori ei kertonut. Ehkä Gai oli ainut joka tiesi enemmän… ja hän. ”Taasko sä kuolaat sen perään?” Toinen sanoi hiljentäen äänensä.  Vilkuilin hermostuneesti ympärilleni, eihän kukaan kuullut? ”Enmä mitään kuolaa,” Vastasin tiukkaan sävyyn. Tämä keskustelun aloitus ei ollut mieleeni. ”Mä vaan… Kattelin…” Sanoin ja huokaisin. Niin, enhän minä koskaan muuta tehnytkään, kuin katsellut.
”Gaara!” Neji huikkasi ja viittoi toisen luoksemme. ”Mitä sinä-?” sähähdin, mutta siinä samassa punatukkainen poika oli ilmestynyt heidän viereensä, Naruto kintereillään. Puna nousi kasvoilleni ja peräännyin muutaman askeleen seinää päin. Gaara hymyili Nejin kasvoille. ”Oliko sulla mulle asiaa?” tämä kysyi. ”Eikun, Leellä oli jotain,” Neji sanoi ja käänsi katseensa minuun. Niin teki kaikki muutkin. ”Öh, minä…” sopersin punaisena. Gaara katsoi minuun kummastuneena. Pitkään aikaan katsoi ollenkaan. ”Tai siis… Mun pitää… Mennä, joo, nähään huomenna!” Sanoin. Minä pelkuri, juoksin pois. Niin nopeaa kuin pääsin. Eihän kukaan mua seurannut, ei ne ole yhtä nopeita, kuin minä.

  Illalla rojahdin sängylleni. Kaivoin tyynyn alta kuvan meistä kahdesta. Olemme siinä noin viisi vuotiaita kumpainenkin. Olimme erottamattomat, mutta vuodet veivät punatukan pois viereltäni. Kun minäkin olin kasvanut hiukan, olin huomannut, ettei tunteeni Gaaraa kohtaan ollut pelkkää ystävyyttä. Siihen oli sekoittunut niin paljon kaikkea uutta. Vain toisen näkeminenkin vahvisti tunteitani. Rakkaudeksiko he tätä kutsuvat?

Julma aamu palasi taas. Kävelin kohti koulua. Tiesin että tänään Gaara haluaisi tietää mitä olin sanomassa. Sellainen luonne hän oli.
  Kuten arvasin, siellä punatukka odotti koulunporttiin nojaillen. Huokaisin. Hän tunsi minut. En pääsisi pakoon tällä kertaa. Poika äkkäsi minut ja nousi nojailemasta. Painoin päätäni alaspäin. ”Lee! Täällä!” Neji huusi sivusta. ”Eikun, Lee nyt tulee selvittämään pari asiaa minun kanssani, saat hänet sitten!” Gaara huusi Nejille ja lähti raahaamaan minun vastentahtoista ruumistani kohti koulun sisätiloja. Sisällä punatukka ohjasi meidät tyjhään luokkaan, ja tämä laittoi oven kiinni ja lukkoon. Ei olisi pakoteitä.
  ”Noniin,” Gaara sanoi ja asteli muutaman askeleen minua kohti. ”Musta tuntuu… Että sulla tais olla jotain sanottavaa eilen. Mikään läksyjen kysely ei sit käy hätävalheeks,” Katsoin toisen silmiin. Punnitsin vaihtoehtojani, pitäisikö minun vain kertoa totuus? Vai olla se kamala pelkuri jota itsekin vihaan.
”Minä… Minä yritin sanoa… Tai no Neji yritti pakottaa minut sanomaan… Tai siis” sopersin ja vetäisin henkeä. ”Minä… Pidän sinusta valtavasti. Todella valtavasti” Suljin silmäni, ettei minun tarvitsisi nähdä Gaaran reaktiota. ”Enkä vain tarkoita ystävänä vaan. Minä rakastan sinua,” Sanoin melkein itku kurkussa. ”Olen rakastanut kauan ja…” Sain sanotuksi mutta ääni petti. Kädet nostivat leukaani ja avasin kyyneleiset silmäni. Näin kauneimman hymyn, mitä minun tuntemassani maailmassa saattoi olla. Gaara lähestyi minua ja lopulta painoi huulensa huulilleni, ja kun ne koskivat, vartaloni sävähti. Toinen kuivasi kyyneleeni. ”Ja minä luulin että pidät vain naisista,” Gaara sanoi ja huokaisi. ”Tai Nejistä,” tämä jatkoi. Nuo kaksi lausetta… Silmäni avautuivat yllättyneesti, ja sekunnin sadasosassa riemu valtasi koko kehoni. En tiennyt mitä sanoa. Siispä olin vain hiljaa ja vedin Gaaran kehoni lähelle.

Kaksi lasta leikki hiekkalaatikolla, mutta eivät he enää mitään lapsia olleetkaan.