Mustat hiukset kietoutuivat pääni ympärille tiukemmin ja tiukemmin kieriessäni painajaisen kourissa.
”Naruto! Mitä sinä-? Älä mene!” Huusin pojan katoavalle hahmolle. Naruto kääntyi virnistäen ilkeästi. Pojan viereen ilmestyi hahmoja jotka nostivat käsiään Naruton olkapäille.
”NARUTO!” huusin epätoivoisilla ja itkuisilla silmillä. Jostain kauempaa kuului kolinaa.
”Kulta? Mikä hätänä?” Äiti riensi huoneeseen kiireellä, vielä sitoen aamutakkiaan kiinni. Tämä oli avannut oven kiireellä ja aulasta tulviva sähkövalo kirveli silmiä. Olin kauttaaltaan hikinen ja vapisin.
”Se… se olikin vain unta…” huokaisin onnesta. Äiti katsahti minuun kuin haluaisi tietää jotain.
”Huusit… ’Naruto!’ Sehän oli se poika joka toi sinulle läksyjä, kun olit sairas?” Nainen kysyi. Kysymyksestä sai sellaisen kuvan, kuin äiti olisi vielä ihmetellyt asiaa. Saihan minulle tuoda läksyjä ihan kuka vain joka tahtoi, ei se äidin asia ollut. En ollut kertonut äidille vielä, että pidin pojista. Tai no ainakin Narutosta. Nyt olisi sinäänsä hyvä hetki, ainakin saisi koko huomion.
”Joo… Se oli tosiaan Naruto… Äiti, mun on pitänyt kertoo sulle yks juttu…”  sanoin. Voisinhan aina yrittää kertoa.
Äiti hymyili minulle ja sanoi: ”Voit kertoa mitä vain,” kuin tietäisi mitä oli tulossa.
”Siis mä ja Naruto…” yritin aloittaa mutta lause ei tullut kokonaan ulos suusta. ”…me…” äännähdin.
”…te olette ehkä enemmän kuin ystäviä?” äiti lopetti lauseeni, yhä hymyillen.
”Ä-äiti?” kysyin kummeksien.
”Näin teidän. Halailemassa. Kun toin pyykkejä yksi ilta,” nainen kertoi. Punastuin heikosti ja hymyilin äidille.
”…me ollaan enemmän kuin ystäviä.”
”Voi kulta! Ihanaa! Kutsutaan Naruto joskus tässä syömään!” Äiti sanoi tutulla hössöttävällä äänellään. ”Mutta nyt! Kello ei ole vielä viittä aamulla. Olen kamala äiti kun valvotin sinua tähänkin asti. Nyt nukkumaan!” Äiti sanoi ja halasi minua kadoten takaisin ovesta sisään.
”Hyvää yötä… Aamua, kamala äiti!” Huusin perään ja painoin pääni takaisin tyynylle. Nukahdin hymy huulillani. Aamulla en ollut enää varma, oliko se ollut unta, mutta äidin tiedustellessa keittiössä milloin Naruto pääsisi visiitille, hymyni vain leveni.

”Nejiii!” Naruto huusi koulunportilta ja vilkutti suureleisesti. Hymy kohosi väistämättä huulille aina kun näki vilauksenkaan tuosta pirteästä blondista. Kävelin toisen luo se samainen hymy kasvoillani. Tästä tulisi hyvä päivä, alku oli jo niin lupaava.
Naruto kiersi kätensä ympärilleni ja kuiskasi korvaani:” …huomenta.”
Painoin pääni naruton olkapäälle ja sanoin: ”Mä kerroin äidille meistä.” Naruto nojautui hieman taaksepäin, että näki kasvoni.
”Miten se sen otti?” Poika kysyi puolihuolestuneesti.
”Kröhöm… ’Milloin kutsuttaisiin Naruto tänne syömään?’” Sanoin matkien äitini ääntä ja ilmettä.  Leveä hymy nousi toisen kasvoille.
”Sun äitis on paras!” Tämä sanoi kun lähdimme kävelemään kohti ovia. ”Siis oikeesti. Mä en oo vielä kertonut, ja huh huh, siitä tulee rumaa. Mun vanhemmat ei vaan ymmärrä, niitten mielestä, kahden pojan välinen side, syvempi kuin ystävyys…” Huomasin että toinen vältti sanaa rakkaus… ”… ei ole luonnollista.” Naruto vaahtosi.
”Asiasta kolmanteen, missä Kiba on? Sitä ei oo vielä näkyny. Yleensähän se kiehnää aina kyljessä…?” Kysyin kääntäen katseeni blondin sähkönsinisiin silmiin.
”Se tuli jo vähän aikaa sitte. Mutt meni ettii Hinataa,” Naruto vastasi.
”Ai niin… Nehän seurustelee nyt.” Kai tähän oli totuteltava. Kaikkihan meistä kasvoi, koulu vain ei tuntunut samalta ilman Kibaa vieressä hölisemässä. Jo vaippaikäisistä olimme olleet kuin paita ja peppu, ja ensimmäisenä päivänä juoksenneltu pieninä ekaluokkalaisina, jo ’isoina koululaisina’. Mutta enhän minäkään enää uhrannut kaikkea aikaani Kibaan, minulla oli Naruto, ja hänellä Hinata. En voinut millään olettaa, että mikään olisi niin kuin ennen, vaikka kuinka haluaisin.
Naruto katseli kummastuen kasvojani, jotka olivat vakavat ja mietteissään.
”Neji, onko joku hätänä?” Blonditukkainen kysyi minulta. Nostin katsettani kysyviin silmiin. Tuo katse vain yksinkertaisesti sulatti sydämeni, enkä voinut estää taaskaan hymyä kohoamasta suunpieliini.
”Niin kauan kuin sinä olet siinä, ei mikään ole hätänä.”

Kävelin pitkin koulun iso käytävää. Se oli tyhjä, minulta oli jo koulu loppunut, ja ne joilla oli vielä koulua, olivat tunnilla.
”Feikki-homoo!” takaani kuului huuto. Eihän se voinut olla kukaan muukaan kuin Ino, ei kukaan muu minua siksi kutsunut.
”Mitä Ino?” Sanoin ja käännyin. Näin tuon langanlaihan platinablondin seisomassa nojaten kaappi rivistöön. Tämä hymyili minulle. Epäilyttävän ystävällisesti.
”Kuules, minusta on hienoa että jaksat esittää urheaa, tällaisena aikana,” Ino sanoi muka ymmärtäväisesti.
”Mitä sä höpötät Ino?” Kysyin ärsyttyneesti. Taas tytöllä oli jokin juoni mielessään.
”Ei sun tartte esittää. Kyll mä tiiän mitä sun ja Naruton välillä on käyny,” Tyttö sanoi ja asteli muutaman askeleen minua kohti. Tuhahdin, mitä Ino muka mistään tiesi. Hölötti vaan suutaan lämpimäksi.
”Väitätkö sä tosissas, että et tiiä?” Ino kysyi epäuskoinen ilme kasvoillaan. Pieni epäilyksen haiven ilmestyi. Mieleni teki kysyä, mistä Ino puhui. Mutta jos kysyisin, se olisi voitto Inolle.
”Tai siis, harvahan sitä ei ole nähny. Tai siis ainahan ne lirkuttelevat toisilleen,” tyttö jatkoi. Jokin napsahti sisälläni.
”Okei Ino… Mistä sä puhut?” Kysyin vakavalla naamalla. Minun täytyi tietää. Platinablondin huulille nousi voiton hymy.
”Nehän on samassa liikunnan ryhmässä. Siinä missä sä et oo. Siellähän Naruto on nytkin?” Ino sanoi kierrellen. ”Siis kaikkihan siitä puhuu. Ihme että sä et oo vielä kuullu, luulisi, että joku sentään olisi yrittänyt kertoa.” Ensimmäisenä mieleeni tulvahti kuvia Kibasta juoksemassa perässäni ’Sä et ikinä arvaa mitä mä oon kuullu!’ Voi ei. Nyt omatunto painui kasaan. Olihan joku yrittänyt sanoa… En vain koskaan ollut kuunnellut.
”…siis nehän käytännössä kiehnää koko ajan toistensa kyljessä.” Ino sanoi. ”Ja siis mähän puhun Narutosta ja…” Pieni tauko, jonka aikana tämä virnisti ilkeästi. ”…Sasukesta.”
Silmäni rävähtivät auki. Hehän olivat ystäviä… Eihän se ollut täysin mahdotonta…
”Varmaan ne tällä hetkelläkin pitävät käsistä kiinni, aina kun liikunnan opettaja ei katso.” Se oli kaikki mitä Inon tarvitsi sanoa, ennen kuin minä käännyin kannoiltani ja lähdin juoksemaan kohti liikuntasalia. Ennen kuin käytävän ovi paiskautui kiinni takaani, kuulin säälivää naurua takaani. Mutta juuri nyt, en välittänyt.

Läimäisin liikuntasalin oven auki. Jokaisen silmäparit kääntyivät minuun. Etsin katseellani jotain tiettyä. Silmäni osuivat blondiin pystytukkaan, ja ehkä sattumaa tai ei, tämä istui Sasuken kanssa yhdessä, vasemmanpuoleisessa nurkassa. Ennen kuin Naruto ehti avata suutaan, liikunnan opettaja astui eteeni.
”Herra Hyuga?  Eikös teidän liikunnantuntinne ole vasta ylihuomenna, vai oletteko niin innostunut liikunnasta, että haluatte osallistua ylimääräisiin liikunnantunteihin?” Mies kysyi.
”Öh… Minä… Naruto… Me… Ino… Sasuke…” sanoin, mutta en uskonut opettajan ymmärtävän. Olin jo nähnyt sen, mitä olin tullut hakemaan. Kyyneleitten noustessa silmille päähäni mahtui vain yksi ajatus. Sasuke ja Naruto. Naruto ja Sasuke. Ihan sama kummin päin. En voinut vain seistä siinä, minun täytyi… Päästä pois. Käännyin muistaakseni, ja juoksin. Perääni huusi monet, mutta huudoista ainoana muistan Naruton järkyttyneen äänen: ”NEJIIIII!”

Suljin oven perästäni. Olin kotona.
”Kulta, oletko se sinä?” Äiti huusi keittiöstä. En pystynyt vastaamaan. Ääneni olisi vain kuulostanut itkuiselta ja kiinnittänyt äidin huomion. Juuri nyt, haluaisin olla yksin. Kävelin ripeästi huoneeseeni katsomatta sivuilleni. Hiukset olivat silmillä, ettei äiti vahingossakaan näkisi itkuisia silmiäni. Rojahdin sängylleni naama patjalle heti huoneeseen sisälle päästyäni.
’Tästä tulisi hyvä päivä!’ olin miettinyt aamulla. Kuinka olenkin niin tyhmä.
”Tyhmä, tyhmä, tyhmä, TYHMÄ!” Kirosin huoneessani. Heikko koputus kuului oveltani.
”Äiti, mene pois. Mä en oo juttu tuulella…” Sanoin ja nostin päätäni tyynystä, että puheeni kuulostaisi muultakin kuin epämääräiseltä murinalta.
”Sulle ois vieras,” äiti sanoi oven läpi ja päästi jonkun sisään. Nousin istumaan ja käännyin.
”Naruto?” Kysyin. Siinä se blondi huohotti. Olikohan poika juossut perääni? Narutolla oli vielä urheilu vaatteet päällään, ja tämä näytti siltä kuin olisi juossut Cooperin.
”Neji… Mikä sulle tuli? Sä lähit niin rytinällä… Ja… Itkien?” Naruto kysyi ja tuli istumaan sänkyni päälle.
”Sä ja Sasuke… ”sanoin katsoen alaspäin.
”Mitä meistä? Me ollaan kavereita.”
”Ei se oo ihan se mitä mä oon kuullu. Te kuulemma ootte jotain enemmänki,” sanoin kääntämättä katsettani.
”Mitäh? Kuka sulle sellaista on sepittänyt?” Naruto kysyi epäuskoisena.
”No kaikkihan siitä nyt puhuu…Ino siitä kertoi…” Naruto nosti kädellään leukaani ja katsoi silmiini. Hän näytti jotenkin niin…petetyltä. Poika päästi irti ja nousi seisomaan.
”Oikeesti…” tämä sanoi pettyneesti, ”…sun pitäis olla mun poikaystävä… Ja sä uskot sitä ämmää ennemmin kuin mua?!”
Se oli totta… Inohan oli kauhea manipuloija. Miten minä häntä saatoin uskoa ohi Naruton?
”Naruto-,” yritin aloittaa.
”Unoha… Mä en tiedä miksi mä ees tulin tänne. Kiitti luottamuksesta!” Naruto sanoi kylmällä äänellä. En ollut koskaan uskonut Narutosta löytyvän tuonkin puoli.
”Na-naruto!” Yritin huutaa, mutta poika ei enää kuunnellut. Tämä oli kääntynyt hitaasti ja astellut ulos huoneestani.
”Anteeksi että häiritsin Rouva Hyuga.” Naruton hiljainen ääni sanoi ja pojan viimeisetkin vilaukset katosivat ovesta ulos.
”Että mä oon TYHMÄ!” Huusin, enkä enää välittänyt että äiti kuulisi. Juuri nyt, minun oli vaikea välittää mistään.

Muutama päivä kului. Ne olivat kuin harmaata massaa minulle, menin, tulin, söin, nukuin. Tein kuitenkin kaiken tämän robottimaisesti, en vain välittänyt. Ainutta toivoa loi yön pimeinä tunteina se, että heräisin ja huomaisin kaiken olleen vain ilkeää painajaista. Mutta se oli harhaa, siihen havahduin muutaman minuutin välein. Koulussa Naruto otti välimatkaa. Näin tätä vain vilaukselta ja aina kun olisi mahdollisuus sanoa jotain, poika vain kääntyi ja lähti toiseen suuntaan. Noina päivinä kaipasin poikaa todella. Jos minulla edes olisi ollut Kiba, mutta ei. Kiba ja Hinata eivät enää pyörineet kanssani. He olivat liimautuneina toisiinsa, ja minä en vain mahtunut sillä hetkellä heidän korvien väliinsä. Sain nykyään vain joko sääliviä katseita, tai pilkkanauruja. No oikeastaan, vain Ino minulle nauroi.
”Neji.” Joku koputti olkapäähäni. Käännyin ja näin Sasuken. Tällä oli tuttu vakava ilme kasvoillaan ja tämä pyysi minut kauemmas muista jutellakseen.
”Sä tiedät, että Naruto ja mä ollaan vaan kavereita. Ei mitään muuta,” Sasuke sanoi.
”Kyllä mä sen tiedän… Nyt.” Vastasin ilmeettömällä äänellä.
”No mikä sitten mättää? Naruto on ihan maassa, ja minusta on kamalaa nähdä se tollasena,” tummatukka sanoi.
”No eikö sitten minusta? Se vaan… Mä oon niin kamala ihminen, mä uskoin jotain Inoa, ennemmin kuin sitä. Ei Naruto anna anteeksi tälläselle pölkylle!” jatkoin harmaalla äänensävyllä. ”Enkä mä ees saa tilaisuutta kertoo sitä sille… Se välttelee mua kuin ruttoa!”
Sasuke katsoi silmiäni. Tämä näki ahdistukseni, näki suoraan kuoren läpi.
”Voi raukkaa…” Tämä sanoi ja puristi kätensä ympärilleni lohduttavasti. Tämä oli juuri se mitä olin kaivannut. Joku, kuka vain, joka ymmärtäisi. Joka tarjoaisi lohduttavan olkapään.
”Neji?” Joku huusi takaani. Irrottauduin Sasukesta ja näin Naruton pysähtyneenä keskelle käytävää järkyttyneenä. Minun kesti hetki ennen kuin tajusin, miksi toinen käyttäytyi noin kauhistuneesti. Minähän… halasin Sasukea.
”Naruto! Ei, tämä ei ole sitä miltä näyttää…!” mutta ei. Naruto oli nähnyt tarpeekseen ja katosi juosten ovesta. Lyyhistyin polvilleni maahan.
"Tämä tästä puuttui!" huusin käytävään ja kyyneleet nousivat silmiini.

__________________________________________________________
I'm very sorry about the typos!
=olen todella pahoillani kirjoitus virheistä