”Tämä tästä puuttui!” huusin polvillani käytävässä kyynelten noustessa silmiini. Mikään ei enää tuntunut todelliselta. Kun räpäyttäisin silmiä, kaikki voisi yhtä hyvin kadota. Yritin nostaa katsettani, mutta… Kaikki sumeni, ja lopulta tummeni kunnes en nähnyt mitään.
”Onko kultani kunnossa?” huolestunut naisen ääni tivasi jostain kaukaa.
”Poika vain pyörtyi, rouva Hyuga. Eiköhän se tuosta tokene,” miehen ääni vastasi rauhoittelevasti. Äänet alkoivat tulla lähemmäksi, ja tunnistin naisen äidiksi.
”Ä-äiti?” kähisin ja avasin hiljalleen silmiäni. Valo tulvi läpi huoneen sokaisten minut hetkeksi.
”Neji kulta!” Äiti huudahti ja syöksyi halaamaan minua. Koulun lääkäri kuitenkin kielsi äitiä olemasta niin kovakourainen.
”Voi kulta rakas! Äiti oli niin huolissaan, mitä jos sinä et ois enää avannu silmiäs!” äiti taivasteli ja vähät välitti lääkärin huomautuksesta. Tämä piti niin lujaa kiinni, kuin pelkäisi että kohoaisin savuna ilmaan, jos ei maan tasalla kiinni pitäisi.
Katselin ympärilleni silmien tottuessa valoon. Makasin vanhalla nuhjuisella sohvalla terveydenhoitajan huoneen takaosassa. Huoneen toisella puolella tuolilla istui Sasuke, lukien jotain aikakausi lehteä. ”
”Mitä sasuke täällä-?” ehdin sanoa ennen kuin muistot tulvivat mieleen. Na… Naruto…
”NARUTO!” Huusin päässäni kaikunutta nimeä ääneen. Kaikki käänsivät katseensa minuun. En ehtinyt jäämään ajattelemaan, siihen ei ollut aikaa. Pomppasin kömpelösti sohvalta ja lähdin juoksemaan. Tiesin suunnilleen missä Naruto asui, ja se oli kaikki mitä minun tarvitsi tietää. Halusin selvittää tämän nyt. Ennen kuin katosin kokonaan huoneesta, äiti yritti huutaa perääni, mutta Sasuke rauhoitteli tämän.
”Nejillä on nyt pari hommaa, mitä sen täytyy tehä.”

En ollut koskaan käynyt Narutolla. Enkä edes ollut aivan varma missä hän asui. Tiesin yhden asuinalueen jossa poika luultavasti asui, tai ainakin oletin niin. Se oli koulusta tasan vastakkaiseen suuntaan kuin minun kotini. Tai sinne ainakin blondi oli aina kadonnut. Lähdin juoksemaan, ja juoksin niin kauan kunnes eteneminen alkoi muuttua pelkkien teitten arvailuksi. En voinut muuta kuin pysähtyä. Voisinhan aina soittaa ja kysyä Narutolta…? Ei, sitä en voinut. Kaivoin kyllä kännykän esiin.

”Sasuke,” poika vastasi toisessa päässä.
”Neji, Neji tässä,” huohotin puhelimeen. ”Missä Naruto… asuu?”
”Öh… no tota, missä sä oot nyt?”
”No… Koululta kun lähetään, niin sen yhen metsän läpi ja sitten käännyin oikeelle.”
”Okei, jatkat sitä tietä eteenpäin kunnes tulee kauheana sellasia keltasia paritaloja. Eti sieltä Uzumakien talo, en muista numeroo.”
”Okei, kiitti!” sanoin ja suljin puhelimen ennen kuin Sasuke ehti sanoa enempää.

”Uzu, uzu, uzu, uzu…” mutisin ja yritin löytää postilaatikoiden kyljistä sanaa ’Uzumaki’.  
”Uzumaki!” Huudahdin kun näin vihdoin postilaatikon jossa kyseinen sukunimi luki. Olin tullut tänne niin kiireellä, mutta nyt, kun vihdoin olin täällä, olo ei ollut enää niin päättäväinen. Kannattiko minun sitten enää? Jos Naruto oli loukkaantunut, niin kai minun pitäisi antaa tämän rauhoittua ensin.
”Ei!” sanoin päättäväisenä itselleni. Nyt olin tullut tänne asti, en voinut enää jänistää. Hengitin rauhassa sisään ja ulos. Otin muutaman askeleen kohti pihatietä, mutta pysähdyin taas. Tällä kertaa, koska kännykkäni soi. Soittaja oli… Naruto?
”Neji puhelimessa!”
”…Naruto täällä… Mä vaan, että…Neji, mä en usko, että meistä tulee mitään…” naruto kuiskasi. Nopeaa hakkaava sydämeni pysähtyi hetkeksi.
”Mi-mitä sä tarkotat?” kysyin, vaikka ihan hyvin olin kuullut.
”Se on ohi Neji. Ohi.”
Tavallisestikkin kalpeat kasvoni kalpenivat hiukan. Nyt ymmärsin, mitä poika sanoi, mutta en halunnut ymmärtää.
”Naruto?” kuiskasin puhelimeen, mutta poika oli jo lyönyt luurin korvaan. Käteni laskeutui korvalta ja kännykkä putosi kädestäni. Meniköhän se rikki? En tiedä, en katsonut, enkä oikeastaan välittänyt. Pääni sisään mahtui vain yksi ajatus. Naruto oli juuri… oli jättänyt minut. Jalat liikkuivat ajattelemattani, kääntyivät ja lähtivät tallustamaan kotiin. Silmäni katsoivat tyhjinä kaukaisuuteen. Mietin, miksen itkenyt. Niinhän minä aina tein, vaan en nyt. Kävelin samaa tietä takaisin koulun kautta mutaiselle kotitielle.
Astuin sisään taloon, joka kaikui hiljaisuutta. Äiti oli siis vielä poissa. Kävelin hiljaisin askelin huoneeseeni ja suljin oven takaani. Etsin jotain katseellani, en ollut itsekkään varma mitä. Mikä ikinä se olikaan – tai kuka - sitä ei löytynyt.
Istuin sängylleni, vieläkin ilmeettömänä. Ei tuntunut hyvältä. Rojahdin selälleni ja kierähdin kyljelleni. Otin tyynyn kainalooni ja katsoi sitä hetken. Yhtäkkiä voimakas tunne aalto pyyhkäisi ylitseni, kuin vasta nyt olisin tajunnut, mitä oli tapahtunut. Silmäni täyttyivät kyynelillä ja nyyhkytin tyynyäni vasten. Silmistäni sammui valo, sammui toivo, ja koko olemukseni täyttyi surusta, murheesta, masennuksesta ja ahdistuksesta. Olin yksin kylmässä maailmassa, viereltäni puutui yksi blondi pystytukka.

Äiti oli tullut kotiin jossain vaiheessa. Illalla huomasin, että olin nukahtanut siihen mihin olin jäänyt itkemään, ja äiti oli tuonut viltin päälleni. En syönyt sinä päivänä enää mitään. Äiti toi kyselemättä ruokaa huoneeseeni, mutta jätin sen syömättä. Luulen, että Sasuke oli puhunut jotain äidille, kun tämä jätti minut rauhaan niin helpolla. Yöllä en nukkunut lähes yhtään. Välillä purskahdin kyyneliin, mutta muuten vain makasin aloillani sängyllä.
”Neji!” Äiti koputti oveen. ”Nyt pitäis herätä että ehdit kouluun.” Äiti herätteli oven takaa, olettaen että tämä olisi vain yksi aamu toisten seassa. Nousin ylös. Minulla oli yhä eiliset vaatteet päälläni, mitä niitä nyt vaihtamaan. Oliko sillä mitään väliä? Otin laukun olalleni ja avasin huoneeni oven, jonka takaa näkyivät huolestuneet silmät.
”Neji kulta… Onhan kaikki hyvin?” Äiti kysyi arasti. Käänsin katseeni äidistä, kävelin tämän ohi ulko-ovelle ja laitoin kengät jalkaani.
”Mainiosti,” sanoin harmaalla äänellä ja katosin ovesta.  

Päivä kului kolme, tiistai, keskiviikko ja torstai. Kaikki alkoivat samalla tavalla, kaikki päätyivät samalla tavalla. Naruto ei kai tullut kouluun niinä kolmena päivänä ollenkaan, sillä en nähnyt poikaa edes vilaukselta missään. Sitten koitti sateinen perjantai, joka alkoi tasan samoin kuin muutkin päivät.

En ollut syönyt taas paljon mitään. Äiti alkoi huolestua vähitellen yhä lisää ja lisää. Katosin taaskin hyvästejä toivottamatta talosta ja kävelin kouluun. Taivaalta ripsi sadetta, juuri ja juuri niin paljon että sen erotti. Silmissäni käväisi eloa, kun näin jotain keltaista vilahtavan koulunportista. Olisiko se voinut olla… Naruto? Moneen päivään tunsin olevani hereillä. Askeleeni reipastuivat ja lähes juoksin koululle. Pihalla ei ollut ketään. Ehkä sisällä. Sydämeni jyskytti jännityksestä lujempaa ja lujempaa. Astuin ovesta sisään ja juuri ennen kuin ehdin kääntyä käytävältä toiselle, pysähdyin. Kuulin puhetta. Toisen ääni oli Naruton. Oli pakko olla.
”Naruto yritä ymmärtää. Minun ja Nejin välillä ei oo yhtään mitään!” Sasuke sanoi, jaa kuulosti siltä kuin ei sanoisi sitä ensimmäistä kertaa.
”Lopeta jo! Mä näin teijät!” Naruto huusi takaisin.
”Mä halasin sun poikakaverias, vaan ja ainoastaan siksi, että sä olit saanu sen sellaseen jamaan, että se vois purskahtaa itkuun millä hetkellä hyvänsä! Mä vaan yksinkertaisesti LOHDUTIN sitä!” Sasuke raivosi.
”Mun ex-poikakaveria…” Naruto sanoi ja kuulosti surulliselta. Jos poika kuulosti surulliselta, sehän tarkoitti että tämä katuisi? Eikö? Silmäni syttyivät taas ja oli suuri työ pitää itseni kurissa, etten mennyt halaamaan Narutoa.
”Mitä? Jättikse sut? Nyt mä en ihan pysy perässä…”
”Eiku… Mä jätin sen. Mä soitin sille. Ja musta tuntuu, että se olis just ollu tulossa puhumaan mun kans. Mä löysin sen kännykän meidän pihalta… ja kun mä katoin sen puhelun jälkeen pihalle, mä ensin vaan luulin kuvitelleeni näkeväni Nejin siellä, mut ehkä se oli siell oikeesti…” Naruto sanoi. Minä hivutin päätäni hiukan käytävän puolelle että näkisin ilmeitä. Heti kun silmäni pääsivät näköetäisyydelle, ne kohtasivat Sasuken kysyvät silmät. Poika oli huomannut minut.
”Jaahas… Mutta mitä ainakin tosta sun puheestas vois kuvitella… Sä oot tullu toisiin aatoksiin?” Sasuke kysyi ja katsahti taas minuun. Narutolla oli onneksi selkä minuun päin, joten tämä ei huomannut.
”No… Siis, sä et usko miten kamalia nää päivät on ollu…” Naruto huokaisi. ”Mä oikeesti tykkään siitä… Ja mä en voi olla ilman sitä…” Tuo oli kaikki, mitä minun tarvitsi kuulla. Astuin hiljaa käytävän puolelle.
”Naruto,” Sasuke sanoi. ”Musta tuntuu, että sun pitäis sanoo toi Nejille.”
”Ei se mitään, kyllä mä kuulin,” sanoi ja sain Naruton kääntämään katseensa taakseen.
”Naruto… Mä tiiän, että sä tiiät jo totuuden, mutta mä haluun sanoo sen itekki. Mun ja Sasuken välillä ei oo yhtään mitään. Ja se Ino juttu… Anteeks! Oikeesti, mun ois pitäny uskoo sua! Sä olit mun poikaystävä, mutta… Anteeksi…” sanoin, ja käänsin taas katseeni epävarmana alaspäin. Kukaan ei sanonut mitään. Muutaman sekunnin ajan, päässäni käväisi jo ajatus, että ehkä Naruto ei ehkä pitänytkään minusta.
Kädet sulkeutuivat ympärilleni ja vaaleat hiussuortuvat ilmestyivät olalleni.  Poika nyyhkytti olkaani vasten.
”Naruto, itketkö sä?” kysyin huolestuneesti. Poika nosti katsettaan kasvojani kohti. Ensin näin vain kyyneleiset silmät, mutta niiden alta paljastui onnellinen hymy.
”Itken, nauran, onko sillä väliä!” Poika sanoi ja piti lujaa kiinni.
Oloni oli niin… helpottunut, ja hykertelevä. Tartuin itsekin kiinni blondiin onnellisempana kuin aikoihin.
”Naruto, mä rakastan sua…” kuiskasin toisen korvaan. Naruto nosti päätään vähän, ensin yllättyneenä, mutta muutamassa sekunnissa suupielet nousivat ylöspäin ja poika näytti kuin voisi haljeta onnesta. Tämä painoi huulensa huulilleni ja suuteli pitkään, olit kaivannut tällaista läheisyyttä.
Jostain vähän kauempaa kuului pojan ääni ”…ikinä arvaa mitä mä oon kuullu…!” Mutta sen yli mylvi naruton ääni, niin että koko koulu tärisi.
”MÄ RAKASTAN SUA KANS NEJI!”
Kiban lause jäi kesken. ”…okei… nyt mä unohin mitä mun piti sanoa!”

___________________________________________________________
Anteeksi kiroituvireistä.

Se loppu siihen. Jäikö jotain hampaan koloon? No annathan minunkin tietää