Huoneessa oli hiljaista. Pöydälle jätetyssä valokuvassa hymyili iloisen näköinen poika, valkoisen koiran vieressä kesäisellä rannalla. Kauempana näkyi tunnistamattomia hahmoja, kaikki he hymyilivät aurinkoisesti ja nauroivat, kuin niiden elämässä ei olisi mitään mitä pitäisi katua. Pöydän vieressä oli valtavia roskapusseja, jotka pullottivat vaatteita, pelejä, kenkiä, kirjoja, valokuva-albumeita ja kaikkea muuta enemmän tai vähemmän hyödyllistä. Roskapussien vieressä oli vanha tammisänky. Sängyllä istui melkein viisissäkymmenissä oleva nainen, joka pyyhki hermostuneena pölyjä pöydältä. Samasta kohdasta, kerran toisensa jälkeen. Nainen tuijotti äänettömästi eteensä. Joku koputti huoneen ovelle.
”Lähdetäänkö?” joku kysyi ovelta. Nainen hätkähti, ja lopetti pölyjen pyyhkimisen.
”Nytkö jo?” hän kysyi. Ovella seisova mies huokaisi.
”Olet ollut siinä jo kolme tuntia. Eiköhän jo riitä”, hän sanoi. Nainen vilkaisi hiukan pelästyneesti rannekelloonsa ja naurahti heikosti.
”Voi, kuinka aika rientääkään.”
”Ei minusta. Tule jo, lähdetään. Täällä ei ole enää mitään meille”, mies sanoi vakavasti ja viittasi naista ulos huoneesta. Nainen ei tehnyt elettäkään.
”Älä viitsi, Tsume. Nyt mennään”, mies hermostui. Tsume otti nousi sängyltä ja käveli kohti miestä, mutta sitten käännähtikin ympäri ja nappasi valokuvan pöydältä käteensä.
”Et sinä tarvitse tuota”, mies murahti. Tsume käveli päättäväisin askelein miehen eteen, puristaen valokuvaa oikeassa kädessään. Hän painoi kasvonsa miehen kasvojen eteen, ja sanoi hiljaistakin hiljaisemmalla äänellä;
”Ei se siitä ole kiinni”, ja käveli ovesta ulos.

Sasuke otti jokaisen askeleensa mahdollisimman hitaasti. Oven takaa avautuneet kierreportaat tuntuivat jatkuvan taivaisiin asti. Sasuke pakotti jalkojaan liikkeelle, mutta jokainen liike tuntui kestävän valovuosia. Jalka. Liiku. NYT. Sasuken vasen jalka liikahti alle millin.
’Ajattele jotain hauskaa’, Sasuke komensi itseään. Yhtäkään hauskaa muistoa ei putkahtanut mieleen. Sitten Sasuke muisti, kuinka joku oli joskus sanonut, että laulaminen auttaa stressiin.
’Minä mitään laulan’, poika tuhahti mielessään. ’Hyräilen korkeintaan’, hän jatkoi ja lähti nousemaan portaita.
”Ukkonooa ukkonooa oli kunnon mies”, Sasuke hymisi astellessaan portaita pitkin.

”Voi elämä”, Neji mölisi ja tuijotti pelikorttejaan. Hän tökkäsi kakkosparinsa maahan muiden nähtäväksi.
”Mä hävisin. Kraah”, poika murisi.
”HA! Tätä ette voi millään voittaa!” Kiba karjaisi ja iski lattialle omat korttinsa.
”Kolme kunkkua ja kaksi ässää! Mistä sä noi pierasit?” Kankuro älähti. Kiba hymyili leveästi.
”Taitoa”, hän vastasi ja katsoi odottavasti Kankuron kortteja.
”Tai sitten sä huijasit…” Kankuro sanoi.
”Eipäs kiistellä! Näytä korttis!” Kiba sanoi ja nauroi pirullisesti. Kankuro huokaisi ja laittoi korttinsa maahan.
”Kuningatarpari. Ei huono sekään. Mutta mä voitin! HAAHA!” Kiba hurrasi.
”Pelataanko uudestaan?” hän kysyi hullunkiilto silmissään.
”Kiitos ei”, Kankuro sanoi ja Neji nyökkäsi kerätessään kortteja pakkaan.
”Hö”, Kiba nurisi.
”Mennäänkö pihalle?” Neji kysyi.
”Mutta eikö ulos täältä pääse vaan yhdestä neljään – ja silloinkin vaan vartijoiden johdolla” Kankuro kommentoi. Kiba vilkaisi seinäkelloon.
”Ja nyt kello on vähän vaille puoli yhdeksän…” hän sanoi. Neji kirosi hiljaa.
”Mitäs me sitten tehdään?” poika huokaisi ja kaatui lattialle makaamaan.
”Jos vaikka… ”, Kankuro aloitti mutta hänet keskeytti ovelta kuuluva terävä koputus. Ennen kuin kukaan pojista ehti tehdä mitään, ovelta avattiin ja sisään astui neiti Yuuhi.
”Huomenta!” hän tervehti ja työntyi sisään.
”Mo.” Kiba vastasi typerästi.
”Minulla olisi muutama asia huomisesta vierailupäivästä. Olkaa hyvä ja istukaa”, Yuuhi sanoi mekaanisesti ja istui Nejin sängyn laidalle. Neji ei pitänyt siitä, että häntä kehotettiin istumaan omassa huoneessaan, eikä siitä että Yuuhi istui hänen sängyllään, joten hän ei tehnyt elettäkään liikkuakseen lattialta. Kiba ja Kankuro eivät hekään nousseet. Yuuhi odotti hetken, ja huokaisi sitten. Hän otti mukanaan kantamastaan mustasta nahkasalkusta pari paperia ja lukaisi ne läpi.
”Noniin…Katsotaanpa. Uchihan perhe tulee. Inuzuka, siskosi soittaa. Hyuuga, setäsi saapuu vierailulle. Ja Sabaku… Perheesi tulee, mutta isäsi soitti ja ilmoitti ettei pääse tulemaan”, Yuuhi luetteli.
”Miksei?” Kankuro kysyi pettyneenä.
”Sanoi olevansa pahoillaan, että hänelle on siirretty jokin kokous huomiselle. Mutta muu perheesi tulee”, Yuuhi sanoi kuin lukisi pörssikursseja.
”Aijaa”, Kankuro murahti.
”Muistutan nyt vielä, että vierailuaika on kahdestatoista kahteen päivällä – sen jälkeen teidän päivärytminne jatkuu ihan tavallisesti. Kysyttävää?” hän sanoi tylsästi ja nousi ylös sängyltä. Kun kukaan ei vastannut, Yuuhi kääntyi ja asteli terävillä, nopeilla askelilla huoneesta ulos.
”Tylsää”, Kiba tokaisi. ”Kun se tuli sisään mä ajattelin että tulisi jotain jännitystä edes.”
”Niinpä”, Kankuro huokaisi.
”Pelataanko taas?” Kiba kysyi. Kankuro ja Neji vilkaisivat toisiaan. Neji haukotteli.
”Eipä tässä muutakaan voi.”

Sasuke muisti kaikki ne elämänsä hetket, jolloin häntä oli pelottanut niin että hän olisi voinut kuolla siihen paikkaan. Ensimmäinen kerta oli päiväkodissa, kun hän oli rikkonut jonkun pikkutytön nuken ja jäänyt kiinni. Toinen kerta oli kun hän aloitti ala-asteen. Kolmas kerta oli kun hän oli jäänyt kiinni jengitouhuistaan. Neljäs kerta oli silloin, kun hän joutui tänne. Viides kerta oli, kun oli ensimmäinen tarkastus – josta sivumennen sanoen oli aika pitkä aika. Oliko nyt kuudes kerta? Mitä ilmeisimmin. Sasuke liikkui nyt nopeammin ja varmemmin. Jos tämä hoidetaan nopeasti niin se on helpompaa. Just niin, ihan varmasti. Kierreportaat tuntuivat äkkiä hirveän lyhyiltä, eihän tossa ole enää kuin pari porrasta. Niiden päässä oli ovi, tammiovi. Ovessa oli metallilaatta niin kuin aiemmassakin ovessa, mutta Sasuke tiesi oksentavansa jos lukisi enää yhtään arvoituksellista runoa. Astuttuaan viimeiset portaat poika sulki silmänsä ja veti pari syvää henkäystä. Hänen mieleensä pakottautui laulu, jota Neji oli joskus rallattanut muita ärsyttääkseen. Mites se menikään? Jostain rentoutumisesta siinä laulettiin.
”Rau-hoi-tu”, Sasuke kuiskasi ja työnsi oven nopeasti auki. Valo paistoi hänen suljettujen silmäluomiensa läpi, ja hän räväytti silmänsä auki. Sasuken edessä levittäytyi pieni, kuuma ja loistelamppujen paisteessa loistava huone. Seinän vieressä oli tasan neljä jakkaraa, ja niiden vieressä pieni pöytä jolla oli yksi ainut aikakauslehti. Huoneen seinustalla oli ovi. Oven yläpuolella paistoi punainen valo. Yhdellä jakkaroista istui hoikka ja pitkä, noin Sasuken ikäinen poika, joka tuijotti Sasukea.
”Moi”, poika sanoi. Pojalla oli vihreä huppari ja mustat verkkarit. Hiukset olivat oudon kupumaiset ja pikimustat, ja silmät pyöreät ja uteliaat. Sasuken huomio kiinnittyi valtaviin kulmakarvoihin silmien yläpuolella. Verkkaripoika näytti hyvin urheilulliselta, mutta jotenkin kasaan lysähtäneeltä. Hän hymyili rohkeasti ja heilautti kättään Sasukelle.
”Moi”, Sasuke vastasi ja meni istumaan pojan viereen.
”Mä olen Lee. Lee Rock”, poika esitteli itsensä ja ojensi kättään. Hieman yllättyneenä ja käsi hienoisesti vapisten Sasuke kätteli poikaa.
”Sasuke”, hän sanoi. Kummatkin olivat hetken hiljaa. Sasuke tuijotti aikakauslehteä. Juorulehti vuodelta nakki. ’Kiva’, hän ajatteli happamasti.
”Öö, saanko mä kysyä jotain?” Lee sanoi yhtäkkiä. Sasuke käänsi päätään ja näki Leen tapittavan häntä jännittyneesti.
”Öh. Joo”, Sasuke vastasi.
”Niin, että mitä täällä tehdään?” Lee kysyi viattomasti. Sasuken suusta pääsi epäuskoinen älähdys.
”Etkö sä muka tiiä?” hän möläytti. Lee punastui ja vilkuili kengänkärkiään.
”Siis, mä en ole ollut täällä laitoksessa kuin viikon…”, hän mutisi nolostuneena. Sasuke koetti taikoa ilmeensä peruslukemille ja sanoi niin ystävällisesti kuin osasi.
”Ei se mitään. Tää on ihan yksinkertaista. Tarkastus on kerran kahdessa viikossa. Ja silloin kaupungista tulee kaupungin sosiaalityöntekijä, tällä kertaa Tsunaden muija. Sitten ihmiset jaetaan neljän hengen ryhmiin, ja se haastattelee jokaista ryhmää tunnin ajan. Sen jälkeen se antaa raportin kaupungille ja tällä laitokselle, ja sen mukaan toimitaan tulevaisuudessa”, hän selitti. Lee näytti kummastuneelta.
”Jaa. Siis. Eli se vaan kyselee? Mitä se kyselee?” hän ihmetteli.
”Kaikenlaista. Miltä tuntuu, mikä mättää, mistä pitää, mitä haluaa, katuuko…”, Sasuke luetteli ja koetti pitää ironisen äänensävynsä kurissa. Lee näytti hieman hämmästyneeltä.
”Todellako? Mutta kaikki sanoivat, että tämä on jotain kamalaa…” hän pohti ja katsoi epätietoisesti Sasukea. Sasuke vääntelehti jakkarassaan.
”Öö… Se vaan on sellainen urbaanilegenda. Tai jotain”, hän sopotti ja tuijotti nyt vuorostaan kengänkärkiään.
”…Okei…” Lee sanoi hiljaa ja vaipui ajatuksiinsa. Sasuke huokaisi ja koetti keksiä jotain tekemistä. Se oli vaikeaa, koska huoneessa ei näkynyt mitään kiinnostavaa, ei edes kelloa josta voisi laskea sekunteja. Sasuke tunsi hermostuneisuutensa laskevan vähän. Ehkä asian ääneen sanomisella oli jotain vaikutusta asiaan. Kuten hän oli itsekin sen sanonut, siellä vain kysellään. Mutta kyse olikin siitä, että mitä kyseltiin. Mitä Sasuke halusi, mitä ei, mitä kaipasi, mitä vihasi, mitä ajatteli – eivät ne olleet minkään idioottimaisen sossun tädin asioita. Ja ne saat kysymykset, millä ne yrittivät saada Sasukea parantamaan olemistaan, mitä väliä niilläkään oli? Jos hän sanoi vihaavansa tätä paikkaa, se oli totuus eikä sitä voisi millään kukaan muuttaa. Sen puoleenkaan kenelläkään ei pitäisi olla mitään valittamista hänen mielipiteistään tai toiveistaan. Joku oli tainnut olla harvinaisen tyhmä jos luuli että se menisi niin, että pelkällä aivopesulla saisi Sasukesta erilaisen ihmisen. ”Täällä ollaan vain sinua varten”, niinhän oli sanottu moneen kertaan kun hän tullut tänne. Valehtelijoita, huijareita, selkäänpuukottajia. Jos ne kaikki olivat täällä auttaakseen Sasukea, miksi hänen mielipiteitään tarvitsisi muuttaa. Sasuke haukotteli vähän, ja tajusi olevansa hirvittävän väsynyt. Kuinka monta tuntia hän oli nukkunut viime yönä? Kuusi? Viisi? Yöllä oli mahdoton saada unta. Kiba kuorsasi kuin moottorisaha ja käytäviltä kantautui vartijoiden kävelyn ääniä jatkuvasti. Kivisiltä käytäviltä kaikuvat äänet pitivät poikaa hereillä, mutta Sasukesta tuntui että vaikka olisi kuinka hiljaista, hän ei nukkuisi. Luulisi että painajaisista pääsisi eroon näinkin pitkän ajan jälkeen, mutta ei.

Portaista kuului reippaita askelia. Sasuke havahtui ajatuksistaan.
”Kuka helvetti tänne nyt vielä tunkee?” hän ajatteli ääneen. Lee vilkaisi Sasukea oudosti.
”Etkö sä itse sanonut että jokaisessa ryhmässä on neljä henkilöä?” Lee kysyi. Sasuke läimäisi itseään otsaan.
”Niinpä tietysti…” hän huokaisi. Olisi ollut ehkä fiksua painaa mieleen, ketä hänen ryhmässään oli. Sasuke rukoili mielessään, ettei oven takaa astuisi jotain satakiloista kaljua murhaajaa. Askeleet kuuluivat nyt lähempää. Sasuke huomasi, että ne olivat varmoja ja nopeita, eivät sellaisia kuin hänen omansa. Henkilö, joka oli tulossa huoneeseen, oli varma itsestään. Hän tiesi, mitä hän halusi, mitä hän pelkäsi – eikä hän pelännyt tarkastusta. Nyt askeleet kuuluivat ihan oven takaa. Ovi avattiin nopealla liikkeellä, ja huoneeseen astui kaunis nuori nainen, samaa ikäluokkaa kuin Sasuke. Tyttö oli hoikka ja pitkä, ja hänellä oli vaaleanpunaiset, lyhyeksi kynityt hiukset kahdella letillä pään kummallakin puolella. Silmät olivat mintunvihreät ja katselivat tiukkoina huonetta. Tyttö oli pukeutunut tuhkanharmaaseen pellavamekkoon ja mustiin sukkahousuihin. Hän mittaili huonetta katseellaan, ja naulitsi katseensa Sasukeen ja Leehen.
”Enpäs olekaan myöhässä”, tyttö naurahti, ja tuli istumaan Sasuken viereen. Hän otti ryhdikkään asennon ja risti kätensä syliinsä. Sasuke ei voinut olla tuijottamatta tyttöä. Kertaakaan elämässään hän ei ollut nähnyt näin itsevarmaan nuorta laitoksessa. Tyttö haukotteli vähän ja oikaisi pari hiussuortuvaa korvansa taakse.
”Onko pakko tuijottaa?” hän sanoi äkkiä kääntämättä päätään Sasuken suuntaan. Sasuke yllättyi ja käänsi päänsä seinään päin.
”Öh… Ei”, hän mumisi. Lee oli ottanut lehden pöydältä ja selaili sitä laiskasti. Sasuke tunsi olonsa epämukavaksi tytön ja Leen välissä, mutta vaihtoehtoja ei juuri ollut. Kuka täältä vielä puuttui? Neljäs henkilö… Paljonko kello oli? Oliko viimeinen henkilö tulossa ollenkaan? Oliko hän karannut? Jos oli, miten? Ja miksi? Paistaakohan ulkona aurinko? Vai sataako niin kuin eilen? Joku sanoi että ensi viikolle on luvattu myrskyä. Kuka se oli ollutkaan? Vai oliko se vain Sasuken omaa kuvittelua? Ei olisi ensimmäinen kerta. Mitähän tapahtuu tällä hetkellä kotona? Tietysti, hehän nukkuvat… Äiti, isä, veli... Hassua miten ajatukset lähtevät harhailemaan kun oli hermostunut. Kauanko tässä oli istuskeltu? Muutama sekunti, häviävä hetki, silmänräpäys? Oikeastaan Sasuke ei edes halunnut tietää. Voisiko tämä jo loppua? Voisiko se viimeinen henkilö saapua Tsunaden mukana, ja päästää hänet tuskistaan? Vain tunti. Tunti. 60 minuuttia. 3600 sekuntia. Kuinka monta sadasosaa? (Pitäisi joskus kuunnella matikantunnilla.) Vain tunti pitää kestää, sitten voi taas elää kaksi viikkoa rauhassa eikä kukaan tule häiritsemään. Sitten kaikki on edes hetken aikaa hyvin. Ja hei, huomennahan on vierailupäivä – kaikki tulee. Ne ei vaadi multa mitään, ne on mun perhe. Ne antoivat anteeksi. Miksihän ne antoivat? Kiban vanhemmat eivät antaneet. Mutta miksi mun vanhemmat? Rakastiko ne mua niin kovasti, että ne kesti kaiken mitä mä tein väärin. Mutta tarkoittiko se sitä, että Kiban vanhemmat eivät enää rakastaneet sitä? Lähteekö rakkaus kulumalla tai unohtamalla? Siinä tapauksessa, miksi musta tuntuu että äiti välittää musta, se itkee joka kerta kun näkee mut. Mä olen kuulemma liian laiha. Ja jotenkin… ruipelo. Aliravittu. Mutta kun ei ole ikinä nälkä.
”Se tulee.”
Sasuke heräsi kuvitelmistaan ja vilkaisi vieressään istuvaan tyttöön.
”Mitä?” hän kysyi. Tyttö käänsi päätänsä Sasukeen päin ja naurahti;
”Etkö sä kuule sitä?”
Ja tosiaankin, portaikosta, oven takaa kuului askeleita. Mutta nämä askeleet eivät olleet itsevarmoja. Ne olivat kevyitä, hitaita. Ja ne tulivat kohti huonetta. Viimeinen henkilö oli tulossa, ja hän ei tahtoisi tulla.
’Kuka se olikaan… Nyt, muistele. Tyttö vai poika? Tuttu? Tietäisi nyt… Tää on sairaan piinallista vaan odottaa… Miksi sen täytyy olla noin hidas…’ Sasuke ajatteli.
Ja tuosta vaan, ovi avattiin ja sisään astui ihminen. Ihminen jonka Sasuke tunsi, vaikka siitä oli vuosia kun hän oli ensimmäisen – ja silloin hän oli luullut että viimeisen – kerran nähnyt tämän tytön. Sinimustat ja selkeästi itseleikatut hiukset roikkuivat takkuisina ympäri päätä, ja musta, liian iso huppari korosti kalmankalpeita kasvoja, joilla näkyi muutamia arpia. Tyttö tuijotti hetken aikaa huonetta, kuin tajuamatta mitä näki, ja asteli sitten huoneen toiseen päähän, seinän viereen ja istui siihen. Hän veti polvensa koukkuun ja kiersi kätensä niiden ympärille. Tyttö tuijotti ilmeettömästi eteensä, ja Sasuke näki tytön ranteissa pitkiä, punaisia viiltoja.

Pinkkihiuksinen tyttö avasi suutaan sanoakseen jotain, mutta silloin punainen valo oven yläpuolella sammui. Ovi avattiin, ja ulos tuli nainen ja hänen perässään kaksi miestä. Naisella oli vaaleat hiukset nutturalla niskassaan ja valkoinen hame sekä jakku. Hänen hunajanruskeat silmänsä arvioivat huoneessa istuvia nuoria epämiellyttävän oloisesti. Nainen läimäytti käsiään yhteen, ilmeisesti herättääkseen huomiota, mutta se ei ollut tarpeen – jokaisen huoneessa olijan huomio oli sataprosenttisesti hänessä.
”Minä olen Tsunade Sayumi, valtion sosiaalityöntekijä, ja pidän tänään teille tarkastukseksi kutsutun keskustelutapahtuman. Ennen kuin aloitamme, pari asiaa. Meillä on käytössämme tunti aikaa, josta 20 minuuttia käytetään yhteiseen keskusteluun, jonka jälkeen meillä on varattuna jokaiselle teistä 10 minuutin keskusteluaika. Etenemme aakkosjärjestyksessä. Kun olette saaneet oman keskustelunne suoritettua, menette portaita alas hissille, ja sieltä joku vartijoista vie teidät takaisin huoneisiinne. Muistutan, että teidän ei tarvitse kertoa mitään, jos ette tahdo, mutta jos tahdotte apua, se olisi suotavaa”, nainen sanoi terävällä äänellä.
”Sitten nimenhuutoon”, hän jatkoi. Sasukesta oli harvinaisen tyhmää pitää nimenhuuto neljällä hengellä, mutta se oli kai periaate.
”Sasuke Uchiha”, Tsunade sanoi.
”Paikalla”, Sasuke mutisi. Tsunade katsoi häntä hetken aikaa mutta jatkoi sitten.
”Lee Rock.”
”Täällä.”
”Sakura Haruno.”
”Paikalla”, vastasi Sasuken vieressä istuva tyttö. Ja sitten Tsunade sanoi sen, mitä Sasuke oli miettinyt siitä asti kun oli tavannut seinän vieressä kyyhöttävän tytön. Hänen nimensä, jota Sasuke oli miettinyt kuumeisesti siitä päivästä lähtien kun hän astui tähän laitokseen. Se oli kiusannut Sasuken mieltä siitä päivästä asti, kun tuo sama tyttö (jota hän oli tosin silloin luullut pojaksi) juoksi hänen luokseen ja käski hänen paeta, ja Tsunaden sanat siitä että hän paikan ”vaikeimpia tapauksia”.
”Hinata Hyuuga?” Tsunade kysyi katsoen pitkään kumarassa istuvaan tyttöä, joka katsoi ensimmäistä kertaa Tsunaden silmiin.
”Mä olen”, hän sanoi hiljaisella äänellä. Tsunade ei hymyillyt.
”Aloitetaan”, hän komensi, ja viittasi kaikkia huoneeseen josta oli tullut. Sasuke käveli sinne Leen perässä ja Sakura takanaan. Vilkaistessaan seinän viereen hän näki että Hinata nousi hitaasti, Tsunaden katseen painostamana, katsellen ympärilleen sillä samalla apua pyytävällä katseellaan, joka oli poltettu Sasuken mieleen kauan aikaa sitten.

---
Siinä se sitte oli :D Ette ikinä arvaa kuinka kauan meni miettiessä Sakuran vaatteita. (mango ehdotti jotain ihan pimeetä joka MEINAS päätyä lopulliseen versioon).

KOMMENTTIA PLIIIIIIIIS, niin hyvää kuin huonoakin~