"Kiba? Mitä mä täällä teen?" Mä huusin kun heräsin. Kiba ei ensi sanonut mitään, se tuijotti mun sänkyni rautaista päätyä tyhjän oloisena.  
"Sä näytät ruumiilta" mä sanoin sille mutta se ei vastannut vieläkään. "KIBA!"

Lopulta se nosti katseensa mun sänkyni kaiteesta ja katsoi mua. Sen silmät oli muuttunu kullanruskeista harmaiksi, eikä sen kasvoissa ollu sitä väriä, mikä sillä aina oli ollu. Se oli itkeny. Se katsoi mua ja mun olisi tehny mieli piiloutua. Sen katse oli aika jäätävän näköinen.

"Mä en halua sun kuolevan." Kiba inahti ja otti mua kädestä.
"K-kuka täällä on kuolemisesta puhunutkaan?" Mä ärähdin sille vähän. "Älä ny semmosia stressaa!"
Se katsoi mua taas, mä näin sen silmien kastuvan yhä uudestaan. Oliko joku sanonu sille jotain?

Mut.. enhän mä voi kuolla. Ei! Mä en voi kuolla nyt!

Kiba nousi vihreältä jakkaralta ja se halas mua.
"Mä en voi uskoa tätä" Se alkoi mutista mun paitaani. Mä olin järkytyksissäni, en mäkään voinut ymmärtää.
"Onko joku sanonu.. jotain?" mä kuiskailin Kiban korvaan ja huomasin et mun ääneni värisi.
"Sä.. Sä et voi parantua Sakura. Et ikinä...täysin" ruskeahiuksinen poika inahti vaikeasti ja antoi lopulta kyyneleidensä pudota sen elottomille poskille.

Se siitä. Siitä kaikesta. Siitä unelmasta, unelma Sasukesta, toiveet joita on yrittänyt pitää yllä, ja samassa, kun kaikki tuntuu sujuvan... Se siitä sitten.

Mä kuulin yhä ruskeatukkaisen pojan nyyhkyttävän mun vieressäni, mutta mun silmät seisahti. Ne tuijotti jonnekkin kauas. Mä näinkin yhtäkkiä vilahtavan hetken Hinatasta, ihanista muistoista yhdessä. Niistä muistoista, kun me joskus vain riehuttiin ja naurettiin ihan vilpittömästi ihan idioottimaisille jutuille. Muistoja kesästä, jolloin me joskus autettiin sitä pientä rastaanpoikaa, jonka siipi oli murtunut. Se parani hetkessä, ja se tuntui niin onnelliselta, kun se pääsi taas pienille siivilleen.

Mutta.. Miksen mä parane? Miksen mä voisi vielä nousta tästä siivilleni, miksen mä saa uutta tilaisuutta? Mä kaipaisin sitä nyt oikeasti, todella. Aikaisemmin, silläkään ei ollut merkitystä, mulle itselleni.

Mieleeni palasi se hetki talvella, viimeinen ilta Hinatan kanssa. Miksi sen piti mennä niin överiksi? Miksi Hinatan elämä riistettiin pois, niin nuorena.. Sillä olis ollu vielä hyvä elämä edessä! Mun silmät alkoi kostua, kun mun mielessäni avarsi ne hämärät muistikuvat, äänet, miten jää murtui Hinatan jalkojen alla, siitä miten Hinata huusi apua... miten kukaan ei kuunnellut. Kukaan ei auttanut.

Eikä kukaan ole nyt auttamassa mua.

Mä havahduin nopeasti, kun Kiba tönäisi ja sanoi "Sasuke on tulos katsoon sua. Ja Naruto tulee ihan pian, se odottaa tuossa ulkopuolella, kun.. öh.. no mä pyydän sitä tänne". Se nousi ja pyyhkäisi naamaansa hihaansa. Mä kuulin miten Kiba sanoi Narutolle "Se on elossa... Tuu.." ja piteli sille ovea. Naruton siniset silmät oli muuttunu punaisiksi, ja silmienympärys oli punehtunut. Narutokin oli itkenyt. Sillä oli povarissaan suklaata ja kädessä kaks punaista kukkaa. Se tuli halaten ja sanoi jotain "Me ei tahdota sun lähtevän Saku.." ja alkoi pidätellä surullista äänensävyään. Mä katsoin niitä molempia.
"Pojat.. Pliis, älkää. Tässähän ihan herkistyy" mä yritin epätoivoisesti kuulostaa pirteältä. "En mä mihinkään kuole" mä yritin sanoa niille.. Mutta en uskonut sitä enää itsekkään. Mä en tiennyt, mistä pojat tiesi sanoa, etten mä enää parantuisi, mutta en sentään odottanut heidän itkevän.

Kului tunteja. Pojat eivät vieläkään olleet lähteneet, he sanoivat odottavansa kunnes Sasuke tulisi. Mä sanoin pojille, että ei, Sasuke ei tule, kun sitä ei kuulunut. Mutta viimein ovi aukesi ja Sasuke tuli sisään. Se näytti jotenkin kuihtuneelta. Kuin se ei olisi syönyt mitään, melkein anorektiselta. Aivan kuin Sasuke ei olisi ollut siinä oikeasti. Se mulkaisi Narutoa ja Kibaa vihaisena ja pojat lähtivät samantien.

Mä katsoin pojan luisevan näköisiä käsivarsia. Lähes valkeaksi muuttunut iho ja huivi yhä päässä miten sattui.
"Kiva että pääsit tulemaan" sanoin hieman vaivautuneesti. Sasuke ei vastannut mitään. Se ei hymyillyt. Se ei itkenyt. Se vain.. oli.
Sasuke istui vihreälle jakkaralle ja siirsi sen sängyn viereen. Se tuijotti mua, eikä sanonut vieläkään mitään.
"Sa--" mä aloitin, mut se vetäisikin salamannopeesti kätensä mun suuni eteen.
"Ei sanaakaan" Sasuke kivahti ja laittoi toisen kätensä mun rintakehäni päälle. Se tuntui tarkastelevan jotain, mutta samassa se tönäisikin mut makuulle ja otti molemmista käsistä kiinni levittäen ne sängyn laidoille.
"Mitä sä teet?!" mä kiljaisin ja aloin riuhtoa. Sasuke tuijotti mua silmiin kuin elävä kuollut ja kysyi hampaiden välistä "Onko sun  pakko mennä?"
Mun sydämestä pisti. Mä olisin tahtonut niin sanoa, että ei ole. Mä näin sen silmistä miten Sasuke repi mielessään itseltään sielunsa.
"On. Ei. Ehkä." mä sanoin varovasti.
"Sakura sä et voi! Sä et voi jättää mua!" Sasuke huusi ja alkoi ravistaa mua.
"Aih! Lopeta tuo sattuu!"

Sasuke irrotti nopeasti tönäisten mut takaisin makuuasentoon sänkyyn. Sen kädet tärisi kamalasti. Huulet väristen, se vain nojautui mua vasten ja tein sille tilaa sängylle ja tämä sulki silmänsä. Pian Sasuke nukahtikin. Raukka. Onko se nukkunut ollenkaan?

Tässä. Nyt. Sasuke omassa kainalossa. Mä en tahtonut nukahtaa. Mä en tahtonut menettää hetkeäkään sen kanssa. Entä jos mä kuolen? Jos mulla ei olekaan enää elinaikaa? Jos... En enää parane.. Hiljaa rutistaen kuuntelin miten tasaisesti Sasuken hengitys kulkikaan.

Hipelöin hiljalleen Sasuken hiuksia, ja tämä heräsikin yhtäkkiä. Hieman äksynä.
"Mitä? En kyllä nukahtanu lepuutin vaan hetken silmiä" Sasuke mutisi ja pöyhisti tukkaansa.
"Hupsu" mä sanoin hiljaa ja pussasin sitä poskelle. Sasuke vilkaisi nopeasti kelloaan ja hänen ilmeensä muuttui tyynestä levottomaksi.
"Mun piti olla puol tuntia sitten Kiban luona" se sanoi ja alkoi kaivaa takkia päälleen. "Sori mun täytyy mennä--"
"Mee vaan" mä sanoin ja painoin katseeni kauas ikkunan toiselle puolelle. Tuijottaen niitä lukemattomia puita jotka olivat kuolemaisillaan. Kellertävä lehtipeite kuin kaunis syysmatto.. Puut lähes elottomia.. raadeltujen näköisiä oksia.

Sasuke nojautui mua vasten ja antoi lyhyen pusun kuiskaten "Tulen vielä takaisin".

Ja kyllä Sasuke tulikin. Monena päivänä. Monen monta päivää, menin laskuissa sekaisin, joka kerta vain odotin että Sasuke olisi tullut. Pelko kuolemasta kasvoi joka päivä. Mä kirjoittelin joka päivä yksin ollessani, miten mä kuvailisin kuolemaa, miltä se tuntuu ja jotain sen tapaista. Onko olemassa paikkaa, missä Hinatakin olisi? Onko olemassa taivasta?

Mutta viimein.

Lääkäri tuli luokseni. Se sanoi, vielä yksi leikkaus. Sen jälkeen, voin saada elämäni takaisin.. Jos se onnistuu.

Päässä alkoi heittää entistä lujemmin.

Suljin silmät ja olisin toivonut sen olon katoavan pois. Ja se katosi. Syvä huokaus ja ällö tunne oli poissa. Henkgityskone rahisi vieressä. Kunpa pääsisin jo parantumaan tästä kamalasta sairaudesta. Irti tuosta koneesta. Luoja! Minä elän koneen varassa! Ei tämä ole elämää.. Mä suljin mun silmät ja toivoin hiljaa itsekseni Sasuken tulevan taas pian.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Valtava tähtitaivas. Mä makasin pitkällä ja kosteahkolla heinikolla, katsoin noita pieniä kirkkaita pisteitä. Kuu valaisi punaisena violetinsinisen taivaan. Aika kaunista. Tosi kaunista. Viereinen joki solisi ja tulikärpäset lenteli mun ymärillä. Mä kuulin kitaran kauniit sävelet... Mä kuulin sun ihanan äänen..
Kun sä istuit mun vierelläni.

Mä nousin sun syliä vasten makaamaan. Nuokuin sun käsivarsillasi hetken. Sitten sä sanoit: "Katso", heilautit sormiasi.. sä liikutit tähtiä taivaalla, nappasit käteesi. Heitit ne takaisin taivaalle. Niistä muodostui kaunis sydänkuvio. Mä olin ihan taivaissa, sä olet niin ihana. Mä voisin istuskella täällä sun kanssa iäisyyden. Sun vahvoihin käsivarsiin kietoutuneena. Anna mun nukahtaa.

Mutta sä säpsähdit. Alkoi kuulua ääniä. Henkäyksiä, pitkiä aavemaisia henkäyksiä. Mitä tää on? Sumunen pilvi ympäröi yhtäkkiä meidän ympärillä.
"Sakura!! Juokse!!" sä aloit huutaa. Kaksi naishahmoista henkeä alkoi sähistä ja toinen tunkeutui sun sisään.. sun suusta purskahti verta. Ja sä kaaduit.
"Sasuke!!" mä juoksin sun luoksesi ja pidin sua mun sylissä. "Sano jotakin!!" Mun kädet oli ihan sun veressäsi. Mä itkin ja huusin. Sumu sakeni enkä nähnyt enää muuta kuin sut. Ja katsoin kun sä kuolit mun käsivarsilleni.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Lopulta mä heräsin. Haukoin henkeäni ja toivoin näkeväni Sasuken nyt heti. Ihan varmuuden vuoksi. Ja kuulin oven narahtavan saman tien. Mutta se ei ollut Sasuke.

Askeleiden äänet lattialla.. Korkokengät. Ei. Ei voinut erehtyä. Tuota ällöä natinaa ei kuule missään muualla.

"Eikä! Elizabeth jotain rajaa! Ei nyt oikeesti!"

Ino ja.. Liz?! Ne käveli mun luokse sängyn vierelle, ällöttävät hymyt naamallaan.
"Mitä? Tulitteko nauramaan kun mä olen täällä?" Molemmat alkoivat naruaa pahamaisesti tuon kysymyksen jälkeen.
"No ei tietenkään. Pitäähän nyt vanhaa kaveria tulla katsomaan.." Ino jupisi.
"Säälittävää!" Liz naurahteli.
"No kiitos" mä sanoin semmoisella äänensävyllä ettei varmasti jäänyt epäselväksi, miten tervetulleita he olivat tulleet.

"Missäs Sasuke on?" Ino irvaili. "Eikö se olekkaan paikalla hädän hetkellä?!" Liz nauroi vieressä.
"Kyllä se tulee. Joka päivä. Tänäänki"
"Voi miten romanttista! Prinssi Sasuke tulee ja pelastaa sut!" Ino väänteli naamaansa minkä ehti, elehtien kuin mikäkin sairas elukka.
"Joo. Niinhän se"
"Mutta entäs jos se ei tulekkaan tänään?"
"Tulee se"
"Miten voit olla noin varma??"
"Sasuke lupas"

Ino hiljeni ja katsoi Liziä. Liz oli saanut oudon päähänpistoksen ja tarttui hätänappiin.
"Mikäs tämä on?" Liz sanoi ja vetäisi sen kauas mun luota.
"Anna sen olla."
"Entä jos en?" Liz antoi napin Inolle ja Ino tuntui nielaisevan hätääntyneesti. "Liz??"

Liz käveli mun hengityskoneen äärelle.
"Älä nyt jumalauta.." mä sanoin sille.
"Mitäs tästä tapahtuu jos tän sammuttaa?" Liz kysyi silmät pyöritellen.
"Ei mitään sulle kuuluvaa!!" mä haukoin henkeäni ja tunsin olevani nyt kyllä totaalisessa kusessa. "Et sä voi olla noin tyhmä."
Mutta Liz ei välittänyt. Hän sammutti tuon ison koneen. Mun oloani alkoi heikottaa, mä en saanut kunnolla hengitettyä.. aivan kuin joku olisi kuristanut. Lopulta Liz painoi koneen takaisin päälle. Ja ilma tuntui kulkevan taas.

"Kukas onkaan tossun alla?" Liz kysyi ja iski silmää virnuillen vittumaisesti. Sä olet täysi lehmä, mun teki mieli sanoa. "Mähän voisin tappaa sut yhdellä napinpainalluksella."
"Ootko sä tosiaan niin julma?" mä kysyin siltä ja tuijotin suoraa sen vihreisiin silmiin.
"Miksen olisi? Täällä ei ole enää ketään, joka sua pelastaa, sä ansaitsisit sen! Hinatan takia!!"
"Hei Liz rauhotu vähä!" Ino sanoi ja tarttu Liziä kädestä. "Etkö sä tajua missä sä leikit?"
"Mä haluan vaan kostaa."

Ino hiljeni taas. Ino, mikset sä käske sitä lopettamaan?! mä ajattelin, kun katsoin miten se tuntui tottelevan Liziä kuin uskollinen koira.
"Mutta.." Ino aloitti.
"Mitä sä nyt vikiset?"
"Eikö toisen tappaminen ole jo liikaa?"
"Se tappoi Hinatan."
"Mut--"

"Hei!! En mä tappanut sitä!! Mä en ollut edes sen lähellä sillon!!" mä aloin huutaa ja nousin istumaan, kunpa pääsisin vielä seisaalleni
"Älä selitä! Se oli sun vastuulla!" Liz huusi takaisin. Se tuli ihan mun vierelle ja se löi mua ja mä kaaduin takasin makuulle.
"Aih.." mun naamani jäi punainen jälki, Liz nauroi. Nauroi. Nauroi lisää. Ino käveli hitaasti kohti ovea sanoen "Mä en kestä enää, mä en halua nähdä mitä sä oikeen teet sille!" ja juoksi pois käytävälle.

"Hah. Lutka. Mä luulin että tuosta ämmästä olis ollut vähän enemmän apua.. no eipä tarvi enää koulussa näyttää naamaansa!" Liz valitti ja katsoi mua ilkeesti. Taas.
"Suosittelisin suakin lähteen meneen. Sasuke tulee ihan pian"
"En mä pelkää sitä." Liz sanoi ja käveli taas mun hengityskonetta päin. "Mä oon päättänyt ettet sä selviä enää hengissä"

Mun sydän pomppas taas kurkkuun. "Lopeta!"

Okei, tästä ei tule loppua. Se aikoo tosissaan tappaa mut. Mun täytyy tehdä jotain, mut mä en saa apua.. Ketään ei ole näkyvissä. Ei hoitajia, ei Sasukea..

Mä nousin takasin istumaan. Mun täytyy päästä jaloille! Niin mä teinkin, varoen nousin ylös, molemmille jaloille. Kävelin kohti Liziä, jonka käsi oli jo koneella.

Ja se painoi. Kone sammui.

Alkoi ahdistaa. Siitä ei ollut enää apua. Tää tulee loppumaan nyt, mä ajattelin. On vaan sekuntteja jäljellä.
"Senki.. ämmä! Mä vihaan sua!! Susta..ei tuu koskaan mitään.. muuta kun.."

Ja mä kaaduin lattialle.

"Sä et enää nouse Sakura." Liz sanoi ja sulki oven perässään.

Käytävän päässä Ino seisoi ikkunan edessä ja odotti Lizin vastaavan.
"Liz.. oikeesti, eikö tuo oo vähä liikaa jo? Siis.." Ino sanoi varoen.
"Hei vitsit, et voi nyt sanoa että sua alkaa jänistää"
"No en sanokkaan!"

Liz lähti kävellen sairaalan ulko-oville.
"No, tuletko sä?" se ärähti Inolle.
"J-joo, tuun, mä meen vaan käymään vessassa"
"No nopeasti sitten"
'Nopeammin kuin luuletkaan..'

Ino lähti melkein juoksemaan takaisin päin mistä oli tullut - mun huoneesta. Se paiskasi oven auki ja ryntäsi mun luo.

"Sakura.. Anteeksi" tämä sanoi hitaasti ja nosti mut takaisin sängylle, painoi hengityskoneen takaisin päälle ja toivoi parasta. Mä en kyennyt sanomaan mitään, tuntui kuin kuolisin. Ino jäi pieneksi hetkeksi katsomaan, kulkiko mun hengitys. Kunnes aloin taas tasaisesti hengittää sisään ja ulos.
"Et sitten kerro kenellekkään" tämä vielä lisäsi, ennen kuin aikoi lähteä. Tunsin miten Ino hymyili hiljaa itsekseen.

Gomenasai for everything
Gomenasai, I know I let you down
Gomenasai till the end
I never needed a friend
Like I do now..

Okei, mä taisin järkyttyä vielä enemmän siitä kun Ino palasi ja nosti mut takaisin.. Kenties Inon sisällä oli vielä jotain.. inhimillistä. Vain hetkeä myöhemmin Sasuke juoksi huoneeseen panikoiden: "Sakura! Näin Inon tulevan vastaan käytävällä.. itkien. Luulin että hän ja Liz olisivat tehneet jotain.. Luojan kiitos"

Mä katsoin Sasukea pöllästyneenä, kuin hän olisi puhunut vierasta kieltä. Olo oli tosi kummallinen, aivan kuin olisin oikeasti.. kuollut hetkeksi.

Saatoin kuulla Inon korkokengät yhä korvissani.

Kiitos, Ino. Kiitos.

"Sakura..." Sasuke sanoi hiljaa.
"Hm?"
"Oletko kunnossa.. Vaikutat.. hiljaiselta"
"Olen, Sasuke. Nyt kun sä olet tässä" vastasin hiljaa ja annoin Sasuken syleillä mua.