Hyugoiden perheenpää ei koskaan ollut ollut leppoisa ja rakastettava isä. Hänen perheessään voima tuli aina ennen tunteita. Hänen tyttärensä ei ollut tässä suhteessa noudattanut isänsä tahtoa. Mies rutisti kädessään lappua, joka tuntui oikeastaan varsin vaatimattomalta verrattuna siihen, että se olisi hänen viimeinen oljenkortensa tehdä Hinatasta kunnioitettu Hyuga. Kirje oli viimeinen mahdollisuus kadottaa puna tytön poskilta ja saada tämä hehkumaan pelkkää voitontahtoa. Hänen tyttärestään ei tulisi pelkkä pettymys, eikä hänen tyttärensä ollut se, joka tahrasi kunnioitettujen Hyugojen nimen. Hän estäisi sen, vaikka se tappaisi hänen pikkutyttönsä ja tekisi tästä naisen, jota hän tai kukaan muu ei ollut koskaan nähnyt.

Hinata työnsi avaimen oven lukkoon hymyillen. Viimeisen viikon ajan tämä ei ollut voinut kuin vain hymyillä. Vihdoin ja viimein hän ja Naruto olivat menneet yhteen. Hinata astui taloon sisälle ajatellen kirkkaansinisiä silmiä, huomatessaan isänsä pöydän ääressä. Tuo ilme ei ollut koskaan merkinnyt Hinatalle hyvää. Se oli se ”mitä minä tein, jotta sain tuollaisen tyttären” ilme, joka sai Hinatan sydämen aina särkymään.
”Onko kaikki hyvin, isä?” Mies pöydän ääressä hätkähti kuullessaan hennon ja hieman pelokkaan äänen. Se pieni pelon särö sai hänet vakuuttuneeksi, että hänen päätöksensä oli oikea. Se oli päätös, jonka hän teki yhtä paljon rakkauden kuin voimankin vuoksi.
”Pakkaa tavarasi, Hinata. Sinä lähdet tänään.” Ääni oli yhtä kylmä kuin Hinatan sisälle paiskautuva kauhukin.
”Minne minä lähden?” Sanat tulivat pakotetusti huulien välistä. Tässä ei ollut kyse kesäleiristä tai leikistä. Hänen isänsä ei koskaan leikkinyt tunteilla vaan murskasi ne säälimättä.
”Sound-kylässä on koulu kaltaisillesi ujoille tytöille. Lähdet huomenaamulla.” Hinatan käteen laitettiin lappu. Hitaat askeleet veivät miehen pois huoneesta ja jättivät tytön yksinomaan pelko seuranaan. Tämä istui tuolille ja keskittyi lukemaan kirjettä, kirjettä joka määräsi hänen kohtalonsa vuosien ajaksi.

Väsynyt käsi nousi herätyskellon päälle ja napsautti herätyksen pois päältä vain muutamaa minuuttia ennen kellon soittoa. Hinata nousi hitaasti istualleen sängyssään ja antoi katseensa kaipaavasti kiertää ympäri huonetta. Tyttö nousi ylös ja hätkähti hieman kun hänen jalkansa osui kylmään maahan. Yöpaidan helma laskeutui sievästi tytön jalkojen peitoksi tämän kävellessä kirjoituspöytänsä luo. Hän otti käteensä valokuvan heistä kahdesta. Iloisesta blondista pojasta ja punastelevasta, mutta onnellisesta tytöstä. Kyynel putosi hiljaa kuvan lasiselle pinnalle. Kuitenkin Hinata kuivasi kyyneleensä, puki päällensä ja lähti seuraamaan isäänsä Konohan porteille. Hänellä ei ollut aikaa sanoa hyvästejä, eikä voimaa vastustamaan isänsä lujaa tahtoa. Hän oli hyödytön.

Naruto juoksi kovaa. Hän oli lähtenyt kesken harjoitusten, mutta poika ei välittänyt, mitä muut hänen pakenemisestaan ajattelivat. Vain olennainen oli tärkeää. Jos Hinata oli kadonnut, ei millään ollut väliä. Juuri kun hän oli saanut tämän omakseen, tyttö ei voinut vain kadota.
Naruto pysähtyi vasta Hinatan ovelle hengästyneenä ja koputti kovaäänisesti huutaen tyttönsä nimeä. Hinata oli aina kieltänyt häntä toimimasta niin. Tämän isä kuulemma ei pitäisi siitä.
Vanhempi mies avasi hitaasti oven ja katsoi halveksuvasti Narutoa suoraan silmiin. Tiimi seitsemässä Nartosta oli tullut tarkka lukemaan tunteita hyvin tyhjistäkin silmistä. Vaikka Sasuke ei ollut ollut kovin kauan tiimissä ennen lähtöään, tämä oli opettanut sen taidon Narutolle. Tuosta miehestä Naruto näki vastauksen hetkessä.
”Senkin saasta. Milloin hän palaa ja minne veit hänet?” Kylmät valkoiset silmät laskeutuivat Narutoon ja keskittyivät tämän leiskuvaan olemukseen.
”Sound kylässä on koulu, joka on erikoistunut luonteenmuokkauksiin. He ovat vakuuttaneet ihmisille, että mikään luonteenpiirre ei ole synnynnäinen, vaan sen voi oppia. Hinata palaa kun hän on oikea Hyuga.” Sanat tulivat kuin apteekin hyllyltä, mekaanisina ja täysin tunteettomina.
”Lähetitkö sinä tyttäresi toiseen kylään, koska et halua hänen olevan oma itsensä?” Naruton ääni oli kysyvä ja hieman järkyttynyt. Ovi suljettiin hänen nenänsä edestä vastausta kuulematta.
Sisällä talossa mies painautui ovea vasten ja sulki silmänsä. Pojan sanat ja Hinatan surulliset kasvot pyörivät häiritsevinä hänen mielessään. Surullisena tämä sopersi muutamat sanat tyttärelleen, joka ei häntä voinut kuulla.
”Anna anteeksi, Hinata. Minä teen tämän sinun parhaaksesi.”

Hinata purki hitaasti ja järjestelmällisesti tavaroita kaappiinsa. Kyynel putosi hitaasti hänen poskelleen jättäen kostean vanan jälkeensä. Oliko hänessä tosiaan jäljellä vielä kyyneliä?
”Älä huoli. Ikävä kyllä helpottaa ajan kanssa.” Iloinen ääni kuului ovelta. Äänen pirteä sävy kinasteli myötätuntoisten sanojen kanssa. Hinata käänsi yllätettynä päätään. Ovenkarmia vasten nojasi vaalea polkkatukkainen tyttö.
”Olen viettänyt tässä pakkolaitoksessa jo vuoden. Valitettavasti pakko sanoa, että niiden typerysten ohjelma toimii. En ainakaan punastele enää niin kovasti, mutta ei minusta tällaisenakaan tule hyvää heimonjohtajaa. Ainiin, nimi on Areji. Olen nähtävästi kämppiksesi.” Tyttö ojensi kätensä ja sai osakseen Hinatalta järkyttyneen katseen ja lämpimän kädenpuristuksen. Tyttö nyyhkäisi hieman ja hymyili Arejille.
”Tuleeko minusta todella tuollainen vuoden kuluttua?”
”Toivottavasti nopeammin. Täältä pääsee pois vain jos he ovat tyytyväisiä tuloksiin.” Turhautunut ääni sai Hinatan hieman hymyilemään. Hän ei ollut ainut joka inhosi paikkaa koko sydämestään. Jos hän pääsisi pois esittämällä olevansa jotain mitä hän ei ollut, niin sitten hän esittäisi roolinsa ja vielä todella hyvin. Hän tekisi sen päästäkseen takaisin Naruton ja rakkaan tiiminsä luokse.

Vaativa kengänkopina lähestyi hitaasti, ohitti hänet ja jatkoi matkaansa pysähtymättä hetkeksikään. Oliko se suurikaan ihme? Korkeat korot omistavalla tytöllä ei ollut mitään tekemistä herra Hyugan kanssa. Kuitenkin miehen silmiin osui naisen kylmät silmät ja itserakas hymy. Hän oli nähnyt täällä ollessaan kymmeniä maskeja. Jokaisen kasvot kertoivat, miksi hänen odotettiin muuttuvan, mutta kenenkään ilme ei ollut luonnollinen.
Hyuga Hiashi oli ollut hyvin kummissaan saadessaan kirjeen vain vuoden päästä tyttärensä lähdöstä. Tämä oli kirjeen mukaan jo päässyt vaadittavaan tasoon ja valmis palaamaan kotiinsa. Viimeisen kerran Hiashi huokaisi syvään ja toivoi, että hänen tyttärensä ei olisi yksi noista rooliinsa pakotetuista vangeista.

”Sinä siis kehtaat lähteä takaisin sinne ja jättää minut aivan yksin.” Areji avasi ikkunan ja käänsi katseensa laukkua pakkaavaan tyttöön. Tämä ei edes näyttänyt samalta ujolta tytöltä, joka itki vaatekaapin ovella.
”Sinä jäät tänne vielä kahdeksi viikoksi, koska reputit loppukokeen. Etköhän pärjää sen ajan yksinkin.” Hinata ei edes kääntänyt katsettaan ystäväänsä päin. Arejista oli tosiaan tullut hänelle korvaamaton. He olivat yhdessä opetelleet kiroilemaan ja leikkimään diivaa. Molemmat olivat nähneet toisen muuttuvan kiltistä ja ujosta tytöstä naiseksi, joitten rohkeutta he olivat ennen vain kadehtineet.
”Mitä aiot tehdä ensimmäiseksi kotona?” Hinata naurahti kuullessaan Arejin kysymyksen.
”Helppo kysymys.” Tyttö kokosi ryhtinsä ja katsoi haastavasti ystäväänsä silmiin.
”Opetan poikaystävälleni tietysti hieman tapoja.” Sanat olivat hieman uhkaavia ja oli selvää, että noilla tavoilla ei tarkoitettu kiittämistä ruokailun jälkeen tai vastaavaa.
”Narttu.” Vastaus tuli automaattisesti ja oli selvää, että ei ollut ensimmäinen kerta kun Hinatasta käytettiin tuota nimitystä.
”Emmekö me kaikki ole? Minä lähden nyt. Pärjäile ja koeta edes esittää vähemmän luuseria kuin olet.” Tyttö nosti laukkunsa, eikä kääntänyt päätään enää Arejiin päin. Opetus numero 45: Hyvästele nopeasti ja tunteettomasti. Älä koskaan itke.
”Pärjäile jääprinsessa.” Arejin hyvästit jäivät kaikumaan hyvin tyhjältä tuntuvassa huoneessa.

Hiashi nosti automaattisesti päänsä kuullessaan sen tietyn äänen. Hän tunsi äänen, mutta kaikki muu oli Hinatassa erilaista.
”Isä.” Yksi pieni sana, joka merkitsi niin paljon miljoonille ihmisille, mutta tällä hetkellä Hinatalle yllättävän vähän.
”Hinata.” Miehen äänessä oli sekoitus ihmetystä ja epätoivoa. Oliko tuo todellakin hänen tyttärensä? Pitkät tummat hiukset kehystivät kasvot, mutta hennosta tytöstä ei ollut puhettakaan. Valkea vartaloa myötäilevä asu ja kova ilme tekivät hennosta ja haavoittuvasta tytöstä sen jääprinsessan, jonka Areji oli juuri hyvästellyt. Valkoisissa silmissä oli kylmä ja päättäväinen ilme. Kädessä tytöllä, väärin naisella, oli rennosti laukku, jonka hän oli vuosi sitten nähnyt  Hinatan pakkaavan. Kuka tuo nainen hänen edessään oli? Se ei ollut sama tyttö, jota hän oli rakastanut niin paljon.
Mies huokaisi ja lähti kävelemään, vieraan naisen seuratessa häntä. Yksi asia tuntui nyt selvemmältä kuin koskaan. Hän oli tehnyt suuren virheen.

Naruto hermostuneesti tuijotti kunaita kädessään. Hän heilautti sitä ja otti muutaman askeleen, kuin kokeillakseen miten se pystyi liikkumaan. Naruton pysäyttivät kaksi sormea, jotka kiertyivät kunain varren ympärille.
”Ketä vastaan taistelet? Mielikuvitusystäviäsi?” Naruton silmät laajentuivat, kuullessaan tytön äänen. Se oli sietämättömän tuttu, mutta sanat eivät kuuluneet sille.
”Oletko se sinä, Hinata?” Ääni oli vain kuiskaus.
”Kysymykseen vastaamatta jättäminen on yleensä myöntymisen merkki. Harmi. En olisi kuvitellut sinun leikkivän oman mielikuvituksesi kanssa ja vastaus kysymykseesi. Kaikki täällä eivät ole niin typeriä, etteivät uskalla vastata. Kyllä, minä olen Hinata. Oliko ikävä muru?” Naruto katsoi hämmentyneenä vain kunain mitan päässä seisovaa naista. Tummat pitkät hiukset ja vain puoliksi auki olevat silmät loivat seksikkään ja hyvin epähinatamaisen tunnelman.
”Mitä sinulle on tapahtunut, Hinata?” Naruto laski kätensä Hinatan poskelle ja säpsähti hieman tajutessaan tämän ihon olevan lämmin. Hän oli odottanut kovaa ja kylmää ihoa. Niin erilainen Hinata ei voinut tuntua samalle.
”Jotain jollaista et uskonut edes unissasi.” Tyttö työnsi kunain sivuun ja painoi huulensa Naruton huulille. Suudelma oli miltein väkivaltainen. Naruto heräsi järkytyksestään Hinatan kielen yrittäessä tunkeutua hänen huuliensa väliin ja tönäisi tytön kauemmas itsestään. Tuo ei ollut se Hinata, joka punasteli suudellessaan Narutoa.
”Minä en tiedä mitä sinulle on tapahtunut poissa ollessasi Hinata, mutta tule takaisin kun olet taas normaali.” Naruton kasvot loistivat järkytyksestä hänen hitaasti tajutessaan, että hän oli torjunut ensimmäisen kerran elämässään Hinatan. Tytön jota hän oli kaivannut niin kauan ja rakastanut sitäkin enemmän.

Hinata katsoi pojan perään vielä muutaman minuutin tämän katoamisenkin jälkeen. Hinata hänen sisällään käski juoksemaan pojan kiinni, itkemään ja anelemaan tältä anteeksi. Toinen osa hänestä osoitti inhoa koko ajatusta vastaan. Se muistutti, että hänellä oli oikeus olla mitä oli ja Naruto ei vain sietänyt sitä, että olisi heistä kahdesta se heikompi. Sitä paitsi pojat tulivat, menivät ja pelkästään häiritsivät. Hän olisi voimakkaampi yksin. Voimakas, siitä sanasta se kaikki johtui. Jotkut eivät kestäneet sitä voimaa, joka Hinatasta sillä yksinäisellä hetkellä huokui.
Kuitenkin tyttö tiesi, että hänen ajatuksessaan oli jotain pielessä. Kuitenkin kamalinta koko asiassa oli se, että oli hän oikeassa tai ei, hän oli joka tapauksessa jäänyt yksin.

Naruto käveli, käveli ja halusi unohtaa äskeisen. Hän oli huutanut Hinatan isälle, itkenyt ikäväänsä yksin kotonaan ja kaiken lisäksi hän tunsi itsensä nyt hyvin likaiseksi. Kaikki tytön takia, joka ei enää tuntunut olevan oma itsensä. Askeleet veivät hänet melkein ajattelematta oma kotitalon turvaan ja takan päällä olevan kuvan luokse. Hinata ja hän onnellisina, kahdestaan, ilman maskeja tai pelottavia luonteenmuunnoksia. Saisiko hän koskaan sitä aikaa takaisin?
Naruto oli ajattelemattaan alkanut hivellä hiljaa kuvan kehyksiä. Hän veti nopeasti kätensä pois tajutessaan mitä vikaa kuvassa oli. Missä vaiheessa Hinatan kasvot olivat likaantuneet tuolla tavalla? Niitä tuskin tunnisti. Naruto ei tunnistaisi kasvoja, jollei niitä olisi painettu hänen mieleensä ja sydämeensä.

Hinatan kasvot heijastuivat peilistä tytön alkaessa pyyhkiä meikkiään pois kasvoista. Hän jäi katsomaan valkoista pyyhettä, johon hänen naamionsa oli tarttunut. Se naamio vei hänet kauas rakkaistaan, mutta Hinataa sen alta, oli mahdotonta enää löytää. Vai olisiko? Jos hän yrittäisi, eikö hän voisi olla sellainen kuin oli aina haaveillut. Ei kova ja kylmä narttu vaan tyttö, jolla on mielipiteitä ja rohkeutta ilmaista ne ääneen. Ehkä hän pystyisi olemaan se Hinata joka hän oli aina halunnut olla. Saadakseen tavoitteensa läpi Hinata tajusi kuitenkin tarvitsevansa apua. Ensimmäinen askel oli mennä paikkaan jossa ei ollut tavoitteita, vaan hän sai olla täysin normaali.  Hinata kuiskasi hitaasti, kuin kokeillen sanojen sopivuutta suuhunsa, peilille lauseen, joka järkytti tytön isän muutaman tunnin päästä.
”Minä en halua olla Hyuga.”

Tenten avasi oven ja henkäisi hieman järkyttyneenä nähdessään kyynelten kastelemat Hinatan kasvot pimeässä illassa. Tämän epätoivoinen ilme ja luhistunut olemus kertoivat enemmän, kuin Tentenin edes tarvitsi tietää. Tämä veti Hinatan lohduttavaan halaukseen.
”Saat olla täällä niin kauan kuin haluat.” Tenten vetäytyi hieman Hinatasta ja tämän rohkaiseva hymy sai tytön uskomaan, että hänellä oli mahdollisuus toteuttaa tavoitteensa. Hänellä oli vielä mahdollisuus saada ne rakkaat takaisin, jotka hän oli tänä päivänä menettänyt.
”Ystävät eivät jätä.” Hinata ei tajunnut, puhuiko hän vai Tenten. Toisaalta sillä ei ollut väliä. Vain sanojen merkitys oli tärkeä.

”Olemme kokoontuneet tänne todistamaan näiden kahden välistä liittoa.” Ihmiset heidän takanaan tuntuivat imevän ahnaasti papin sanoja. Oli totta, että heidän kahden suhde oli ollut ongelmallinen. Oli kestänyt kauan, että he olivat taas päätyneet yhteen, mutta se oli sen arvoista.
”Te olette kirjoittaneet toisillenne valat. Aloita sinä Naruto.
Mies nyökkäsi nopeasti. Tätä selvästi hermostutti. Naruto alkoi penkoa taskujaan hätäisesti, kunnes löysi kadoksissa olleen lapun. Tämä kiinnitti katseensa Hinatan silmiin ja hymyili sillä hurmaavalla tavalla, joka sai vielä tänäänkin Hinatalta jalat alta.
”Hinata, en halua ajatella mitä kaikkea olet joutunut kestämään kanssani. Minulta kesti vuosia tajuta, että rakastan sinua ja sitten lähdit. Takaisin tullessasi jätin sinut. En tajunnut, että tarvitsit minua silloin kaikkein eniten. Nyt olen valmis korvaamaan sen kaiken tuskan, jonka aiheutin sinulle. En ehkä koskaan pysty korvaamaan sitä kaikkea, mutta teen parhaani. Sinä olet ansainnut kaiken sen, minkä voin tehdä sillä, tämä kuulostaa niin vähältä, mutta minä rakastan sinua enemmän kuin mitään muuta. En kestäisi, jos joutuisimme erillemme toisistamme. Siksi olen itsekäs ja sidon sinut tänään itseeni. Minä toivon, että se side kestää koko elämäni ajan ja totta puhuakseni uskon, että se kestää.”
Hinata ei voinut kuin henkäistä. Tuo oli ollut hänelle unelmien puhe, eikä hän voinut sanoa mitään mikä olisi ollut kauniimpaa.
”Minäkin uskon niin, Naruto. Uskon niin täydestä sydämestäni. Ennen en olisi uskaltanut sanoa mitään…nyt minun ei tarvitse. Kaikki on nyt jo tarpeeksi täydellistä. Ainut mitä voin tehdä, on tämä.” Hinata suuteli hitaasti Narutoa.
Seremonia jatkui ja jokainen huomasi huvittuneena, että kihlapari oli melkein ainoa, joka ei kuunnellut papin puhetta. Ainoa minkä he kuulivat tällä hetkellä, oli luultavasti heidän toistensa ajatukset.

Areji katsoi Hinataa kylmästi penkkirivien takaa. Hän ei halunnut istua. Vain puutuneet jalat saivat hänet olemaan hymyilemättä. Jääprinsessan maski oli sulanut ja tämä oli löytänyt onnen. Areji oli jo liian tottunut maskiinsa. Hänen poikaystävänsä oli jättänyt hänet kylmyyden takia, mutta tyttö ei ollut sulanut. Hän ei enää osannut olla oma itsensä. Kuitenkin Hinatan onnellinen ilme sai pitkästä aikaan Arejin tunteettomat päivät tuntumaan eläviltä.
Hän oli vielä nuori, ei ehkä mikään uskomattoman kaunis supermalli, mutta sievä. Ehkä hänkin uskaltaisi vielä riisua maskinsa ja löytää onnensa. Hinata oli löytänyt sen miehestä, Areji löytäisi sen ehkä jostain muualta. Tämä oli Hinatan päivä, mutta vielä joku päivä Arejin kasvoja koristaisi tuo lämmin ja kaunis hymy.
Hymyillessään Narutolle, Hinata ei tiennyt, että hänen tarinansa oli alkamassa alusta penkkirivien takana.

Sanalla tahdon he kaksi lopettivat tarinan, jonka tarkoitus oli kertoa jokaiselle, että vain olemalla oma itsensä, voi tavoittaa unelmansa. Sanalla tahdon he sinetöivät kohtalonsa ja jättivät onnellisen tunteen kaikkiin vieraisiin. Kuitenkin nuo kaksi tiesivät, että tämä ei ollut heidän tarinansa loppu, vaan täysin uusi alku.
Tarkemmin sanottuna noin 9 kuukauden kuluttua ilmeni, että uusi alku kosketti neljää ihmistä. Kaksi pientä vauvaa syntyivät kauniin syyspäivän aikaan ja tuottivat kavaessaan harmia melkein yhtä paljon kuin heidän isänsä aikanaan. Vanhempi poika sai Naruton toimesta nimeksi Sasuke Iruka Kakashi Uzumaki, mikä aiheutti huvittuneisuutta varsinkin pojan kaimojen keskuudessa. Vain muutamaa minuuttia myöhemmin syntynyt tyttö sai äidiltään nimen Tenten Areji Uzumaki.

Olisi väärin sanoa, että koko perhe olisi elänyt sovussa ja ongelmitta, mutta he elivät yhdessä. Voisi sanoa, että vanhempien kohtalo oli yhtä arvattava, kuin heidän sileät vihkisormuksensa. Hinatasta tuli kotiäiti ja taitava ninja, Narutosta tuli kylän taitava Hokage ja rakastava isä, mutta tarvittaisiin paljon enemmän kuin yksi lause tai edes yksi kirja kertomaan, mitä heidän lapsistaan tuli.
Heidän tulevaisuutensa oli ainoastaan heidän omissa käsissään, enkä edes minä osaa sanoa, mihin he itsensä johtivat. Kuitenkin uskon, että äitinsä ja isänsä rakastavassa opetuksessa, he oppivat kunnioittamaan itseään tarpeeksi, jotta saisivat haluamansa onnellisen tulevaisuuden.    

__________________________________

Ja loppu oli taas niin hirveän siirappinen, että alkoi ällöttää. No ne, jotka eivät vielä ole kuulleet valitustani, niin voin yksinkertaisesti kertoa, että INHOAN NaruHinaa. Oikeastaan en inhoa sitä siksi, että se on heteroparitus tai jotain muuta tyhmää selittelyä, vaan en voi sietää Hinatan kaltaista nuhjustaja Narutokin kyllä käy hermoille. Juuri tämän takia kommentit ovat minulle hyvin tärkeitä, koska haluan tietää miten olen onnistunut kirjoittamaan hahmoilla ja parituksella, jota en voi sietää.
Ihan tiedoksi Kaya-chan haastoi minut kirjoittamaan NaruHinaa, enkä enää ikinä kirjoita tällä parituksella, jos minulle ei heitetä haasteficciä. Kiitos ja kumarrus kaikille lukijoille ja etenkin kommentoijille. Ilman teitä en jaksaisi kirjoittaa mitään ^^