Meijän perhe oli aika normaali. Muilla meni hyvin, paitsi mulla. Chichi oli tehnyt selväksi heti alussa että olin vahinkolapsi. Neesan ja Niisan hakkas mua heti alusta ja Haha yritti näyttää välittävältä, mutta mä näin että se vihas mua.

Ensinnäkin mä olin perheen mustalammas joka pilas aina kaiken. Mä olin kyvyton ja outo poika joka tykkäs räjähteistä. Mua haukuttiin avuttomaks ja lannistettiin heti. Siitä se masennus kait johtuikin, ja se kaikki ahdistus ja yksinäisyyden tunteet. Mä olin jo ajautunut huonoille teille. Yläasteella se vain jatkui. Mä aloin juomaan. Ne "kaverit" jotka hengas mun kaa, sano vaan että tää on ohimenevää mut ei se ollu.

Mulla oli monii päivii etten ollu koulussa ja kuuntelin vaan surullista musaa, tottakai niinä päivinä pidin visusti huolen siitä että olin yksin. Koulussa kun olin, mä vaan lintsasin tunneilta ja olin koulun takan polttamassa. Ja sit yhten päivän siel oli toinenkin poika, josta mä toki olin kuullut. Se oli meijän kasien senpai, Akasuna no Sasori, ysi beeltä. Mä olin kuullut siitä hurjia juttuja ja kunnioitin sitä valmiiks.

Se käveli mun luo va otti mun puoliks poltetun tupakan. Sit se alko polttamaan sitä. Mä ajattelin että toi on vähän niinku suutelis toista, mut punastuin ajatuksilleni. Sasori vilkas muhun sen kastanjanruskeil silmil, se oli nätti, jos nyt pojasta voi niin sanoo. Mun henki salpaantui kun se katto mua. Me katottiin toisiamme pitkään silmiin ja sit se satu lähemmäs mua.

Se tumppas mun röökin maahan ja sit suuteli mua. Mun sydän läpätti rinnassa kuin pikkulintu, ja koin ekan kerran onnellisuuden tunteen. Mä suutelin sitä vaativasti takas ja se hymähti. Sit me molemmat vaan naurettiin.

Sen jälkeinen aika on ihan peitossa mulle, mut sit taas tuli se masennus kausi. Sasori tietty oli huolissaan musta ja se tuntu hyvältä, mutta ei tarpeeks. Mä olin muuttanu Sasorille ja yhtenä päivänä, kun Sasori oli vaihteeks koulussa, mä otin lääkekaapista kipulääke purkin ja masennuslääke purkin. Ajattelin vaan että ei musta kuitenkaan kukaan muu kuin Sasori välitä.

Enhän mä voinut tietää että Sasori olis tulossa kotiin sillon. Mä olin menny parvekkeelle ja olin syöny kaikki ne lääkkeet. Sit vaan ajattelin että oon tarpeeks lääketokkurassa että mä selviin mistä vaan. Sit mä hyppäsin. Sasori huus mulle jotain mut mä en kuullu. Mä putosin kuudennesta kerroksesta ja iskeydyin maahan. Tottakai mä huomasin tuntevani kipua parin sekan jälkeen putoamisestani. Sasori juoksi itkien mun luo ja joku kääkkä soitti ambulanssia, mut mä tiesin että se oli turhaa.

"Kiitos, Sasori no danna, kun välitit musta." mä kuiskasin sille. Se laitto käden mun niskan taakse ja sano: "Oo hiljaa kun sä et kuole, sä et voi kuolla. Mitä mä teen jos sä kuolet?" Mä en pystyny enää vastaamaan. "Sasori...tuu lähemmäs." mä kuiskasin. Kun sen kasvot oli ihan mun edessä, mä suutelin sitä. Sit mä katosin pimeyteen.

----------------------------------------------------------------------------------
Sasorin POV:

Mä tunsin kuinka Deidara suuteli mua viimeisillä voimillaan ja valahti sitten kuolleena mun käsivarsille. Mä en vois ikinä unohtaa sitä. Se hymyili ihankuin nukkuis, mut pieni verivana sen suupielessä paljasti että se ei ollu kunnossa. Mä paruin kuin pikkulapsi, kunnes ne ambulanssi miehet tuli ottamaan Deidaran pois mun käsivarsilta. Sitten ne vei mutkin sairaalaan. Mä vaan halusin itekkin kuolla mut ne hoitsut esti sen.

Kun mä siellä sairaalassa olin, päätin että Deidara saa hyvät hautajaiset ja sen paskiaisperhettä, joka tän oli aiheuttanu, ei kutsuttais.

Hautajaiset oli lyhyet ja kauniit, ja kaikki meijän kaverit oli siellä. Mä itkin pitkään ja vuolaasti, mutta laskin sen valkoisen liljan, joka mulla oli käsissäni, Deidaran haudalle. Sitten mä käännyin ja lähdin. Viimenen ajatus joka mun päässä pyöri, oli: Nuku hyvin, kaunis enkelini.

----------------------------------------------------------------------------------

Mitäs tyksitte? *menee omaan hautaansa piiloon kiviltä.*