Seuraava aamu valkeni aurinkoisena ja kauniina. Ulos oli satanut yön aikana lunta. Saataisiin ehkä sittenkin valkea joulu.
Hidan heräsi siihen, että linnunratamme keskipiste paistoi suoraan hänen silmiinsä verhojen raosta.
Miehellä kesti hetki tajuta, että tämä oli nukkunut Kakuzun vieressä.
Sänkyä ei todellakaan ollut tarkoitettu kahdelle ja Hidan tunsi olevansa tiiviisti Kakuzua vasten. Hän tunsi tämän lämmön selässään.
Hidan sulki silmänsä pieneksi hetkeksi. Kuuma hengitys hänen niskaansa vasten paljasti toisen nukkuvan vielä.
Hidan päästi yhden värisevän henkäyksen. Hän oli aina kaivannut läheisyyttä, ja jos Kakuzu tietäisi, miten lämpimästi Hidan kaikessa pirullisuudessaan joskus ajatteli häntä…

Hidan huokaisi ja nousi sängystä, noukkien kaapunsa maasta. Sitä pukiessaan hän päätteli, että oli varmaan ottanut kaapunsa lattialta mukaan, kun hän ja Kakuzu olivat palanneet heidän huoneeseensa pitämään hauskaa.
Hykerrellen itsekseen Hidan meni laittamaan verhot kiinni.

Hidan käänsi katseensa Kakuzuun, toinen nukkui vielä sikeästi. Hän virnisti, noukki Kakuzun kaavun ja laskosti sen sängyn jalkopäähän.
Sitten hän vilkaisi omaa sänkyään ja tuli siihen tulokseen, että oli aivan turhaa yrittää nukahtaa.
Katse siirtyi oveen, joka oli raollaan.
Hidan käveli lähemmäksi ja katsoi ohutta verivanaa joka vei pienen matkaa rappusia kohti, tai rappusilta päin huoneelle. Siitähän ei ollut mitään takuita.
”Ehkä se tuli käsivarrestani. Siitä vitun haavasta.” Hidan mumisi ja muisti, kuinka oli liukastunut rappusissa ja saanut jomotuksen lisäksi syvän haavan… Hidan vilkaisi käsivarttaan ja hänen huulilleen karkasi pieni hymy, kun näki Kakuzun niin sanotusti tikanneen sen.

Hidan käänsi ovelle selkänsä ja vilkuili seiniä, lattiaa ja kattoa. Sitten hän palasi ikkunalle ja veti verhot auki.
”Vasta pistin ne kiinni..” Hidan mutisi ja painoi otsansa viileää ikkunalasia vasten. Pitkästä aikaa hänellä oli tylsää. Hän katsoi, kuinka tuuli riepotteli pihalla olevaa yksinäistä koivua repien siitä muutaman hennon oksan mukaansa.
Hidan värähti tuntiessaan kädet lantiollaan.
”Huomenta.” hän kuuli Kakuzun äänen takaansa.
Hidan takelteli huomisen ja kääntyi Kakuzua kohti, miehen silmissä oli jonkinlainen omituinen pilke, jonka Hidan pisti merkille.
Kaksikko astui myöhemmin ulos huoneestaan ja he astelivat hiljaisuuden vallitessa rappusia kohti, aikeinaan suunnata keittiöön.

”Tule nyt.” Kakuzu korahti puolesta välistä rappusia.
”Vittu Kakuzu. Sanoin eilen etten kävele näitä enää kertaakaan.” Hidan muistutti Kakuzusta kissaa, joka ei päässyt alas puusta. ”…vaikka saatana soikoon taisin eilen kävellä vielä ylös, mutta...” Hidan lisäsi mumisten.
Kakuzu saattoi vain naurahtaa ivalliseen sävyyn.
”Älä vittu naura siinä! Vedän lipat jos astun askelmankin!” Hidan karjaisi.
Kakuzu palasi takaisin ylös ja koppasi Hidanin syliinsä.
”Kakuzu! Mitä helvettiä?!” Hidan kääri kätensä toisen kaulan ympäri aavistuksen verran yllättyneenä.
Kakuzu ei vastannut vaan kantoi Hidanin rappuset alas, tehden sitten selväksi ettei tee sitä enää toista kertaa. Hidan suorastaan pettyi sen kuullessaan vaikkei näyttänytkään sitä ulospäin.

Keittiössä hän sai kuitenkin muuta ajateltavaa, kun edessä oli hullusti virnuileva vaaleahiuksinen taiteilija, Deidara ja epämääräinen mustahiuksinen hyypiö, Tobi.
Kakuzu ei mitä ilmeisimmin jaksanut kiinnostua kaksikosta, hän otti kupin kahvia ja syventyi lukemaan jotain lehteä.
Hidan katsoi Deidaraa kulmat koholla, haki itse sen jälkeen myös kahvia ja meni sen jälkeen Kakuzun viereen.
Se saattoi herättää jonkin verran huomiota, sillä yleensä he istuivat mahdollisimman kaukana toisistaan, jos edes olivat yhtä aikaa samassa huoneessa.
Kakuzua ärsytti selvästi Tobi, joka hihitti mehukattia täynnä olevan juomalasinsa takana.
Deidara puolestaan virnuili yhä, sanomatta mitään. Hän pukkasi Tobia kevyesti kylkeen kyynärpäällään ja kumpikin alkoi nauraa kovaan ääneen.
Kakuzun ohimossa tykytti uhkaavasti ja tämä näytti siltä, että tappaisi kummankin minä hetkenä hyvänsä.

”Kakuzu.” Hidan mumisi matalasti.
”…Mitä?” Kakuzu kysyi, katse pöydän toisella puolella räkättävässä kaksikossa.
”Älä piittaa.” Hidan antoi auliisti neuvonsa, vaikkei tiennyt aikoiko Kakuzu edes noudattaa sitä. Tuskinpa.
”Miten meni?” Kysyi pöydän toiselta puolelta virnuileva Deidara, joka oli saanut naurunsa loppumaan.
”Miten meni mikä?” Hidan tavoitteli ääneensä piittaamatonta sävyä, siinä kovinkaan onnistumatta.
”Oletteko te nyt pari?” Tobi kysyi niin pirteästi, että Hidan halusi kuristaa hänet elävältä.
”Minä ja Tobi nähtiin teidät… puuhissa.” Deidara kertoi painottaen viimeistä sanaa.

Kakuzu repäisi lehden vahingossa kahtia ja tuijotti nyt kaksikkoa murhaavasti. Tobi veti tuoliaan hieman lähemmäs huoneen ovea, jos Kakuzu vaikka kävisi kimppuun hän pääsisi Deidaraa nopeammin pakoon.
Hidan laski kätensä Kakuzun reidelle ja katsoi tämän kasvoja. Kakuzu käänsi katseensa Hidaniin, joka hymyili, ihme kyllä ei ivallisesti kuten tällä oli tapana.
Hidan painoi huulensa Kakuzun huulia vasten.
Tobi säntäsi pöydän alle, Deidara huudahti ja kaatui tuolillaan pahan näköisesti.



”Kakuzu…”
”…Hidan. Yritän nukkua.”
Kello oli kaksi yöllä. Deidara ja Tobi olivat olleet koko päivän pöydän alla kertomassa tapahtumaa kaikille, jotka tulivat keittiöön. Eli nyt siitä tiesi koko talo. Kakuzu ja Hidan olivat puolestaan ikään kuin paenneet paikalta.
”Mulla on ihan saatanan kylmä.” Hidan ilmoitti ja nousi istumaan sängyssään, näyttäen oikein reppanalta. ”Saanko tulla sun viereen?”
Kakuzu punnitsi vastausta pienen hetken. ”No tule sitten.”
Hidan virnisti ja kipitti kylmän lattian poikki Kakuzun kainaloon.
”Kakuzu…”
”Mitä vielä?”
”Olenko koskaan sanonut, että rakastan sinua?”