Hän oli yksin.
Pimeässä.
Kylmässä.
Jäätävässä helvetissä.
Ihanaa.
Sasuke makasi yksin lehtien peittämässä, kylmässä maassa, kun alaston ja syksyinen metsä oli täydellisen hiljaisuuden peittämä.
Tuuli hyväili hänen kasvojaan, kun hän tuijotti sieluttomalla katseella puita, jotka kaartuivat uhkaavasti hänen ylleen.
Vain kuunvalo valaisi jäistä metsää.

Sasuke sulki silmänsä ajatellakseen vielä kerran tätä surkeaa ja kivuliasta hetkeä jota muut kutsuivat elämäksi. Koko elämänsä ajan hän oli ollut yksin, vailla tukea, vailla ystäviä. Ja vaikka hänellä olisikin ystäviä ollut, hän ei huomannut, saati sitten arvostanut niitä. Metsän synkkä hiljaisuus rikkoutui korpin huutaessa taivaalla. Sasuke nousi istumaan ja avasi vastahakoisesti silmänsä. Vielä ei ollut myöhäistä. Vielä ei ollut liian myöhäistä lähteä ja olla palaamatta.
Hänen tekonsa kärvensi hänen sieluaan kuin tuhat aurinkoa.
Sasuke tuijotti korppia, joka levitteli siipiään erään puun oksalla.
Aivan kuin korppi olisi halveksinut Sasukea.
Hän ei ymmärtänyt. Koko elämänsä ajan hän oli vain ajatellut, mutta ei silti ymmärtänyt. Hän nousi seisomaan.

Oliko hänen elämansä turhaa? Oliko hän kärsinyt vain kuollakseen?
Sasuke lyyhistyi maahan. Miksi kärsiä enempää, jos se on turhaa...
Hän puristi veistä kädessään. Yhden puun juurella kyyhötti hahmo.
Se ei liikkunut. Se oli Sakura. Kuollut ja verinen.
"hän on noin paljon kauniinpi", Sasuke mutisi tuijottaessaan vuoroin Sakuraa, vuoroin Sakuran vereen tahrittuja käsiään.
Hän puristi veistä yhä tiukemmin. Vesi tulvi hänen silmiinsä. Hän ei pystynyt peittämään tunteitaan. Kyyneleiden kristallinen sumuverho peitti hänen verestävät silmänsä. Sokeana hän polvistui Sakuran elottoman ruumiin viereen ja itki. Hän tuijotti Sakuran elottomiin silmiin, kuin anellen anteeksiantoa, mutta sitä ei tullut.
Hän puristi veistä niin kovaa kuin pystyi ja viilsi.
Viimeisillä voimillaan hän sulki Sakuran veriseen syleilyynsä.
Nyt hän kuoli kuin oli aina toivonut. Hän kuoli, koska ansaitsi sen.