Valkohiuksinen mies heitti kuperkeikan vasta sataneessa lumessa.
Oli tammikuu. Joulu oli ollut ankea ja musta. Ei siinä mitään. Hidan ei jaksanut piitata joulusta yhtään enempää, kuin muistakaan juhlapyhistä. Niitä oli hänen elämässään ollut enemmän, kuin tarpeeksi. Ainoa mukava asia juhlapyhissä oli hyvä ruoka. Kyllä. Hidan oli erityisesti makean perään.
Ja sitten oli Akatsuki poppoon viettämät koti-illat. Ne olivat myös hänen mieleensä. Illat olivat useimmiten kortin pelaamista ja elokuvan katselua. Tosin ne päättyivät yleensä Hidanin osalta verisesti, kun hän sattui suututtamaan Kakuzun ties millä konstilla.

Hidan heittäytyi hankeen selälleen ja teki lumienkeliä. Tuuli takertui hiutaleisiin ja tanssitti niitä pitkin hankea. Taivaalla tuikki joukko tähtiä, vaikka kello oli vasta puoli seitsemän.
Yhtäkkiä ja varoittamatta Hidanin päähän iskeytyi lumipallo. Mies pomppasi maasta.
”Saatanan vittu perkele! Kuka helvetti ton heitti!?”, Hidan rääkäisi ja näki Tobin pakenevan metsikköön lumipallo toisessa kädessään.
Hidan karjui, heristi nyrkkiään ja lähti juoksemaan Tobin perään, tai olisi lähtenyt, ellei olisi kompastunut.

Hidan lensi pää edellä Sasorin tekemään lumiukkoon. Tekijä itse oli sisällä uuden harrastuksensa parissa. Hän selasi tuhahdellen Barbie-nuken historiasta kertovaa kirjaa ja yliviivasi virheellisiä kohtia. Deidarasta se oli koomista ja hän istuikin pöydän alla virnuillen, kutitellen samalla Sasorin jalkoja. Ihme, ettei toinen ollut vielä potkaissut blondilta hampaita kurkkuun.

”Vittu!”, Hidan karjaisi ja nousi seisomaan pudistellen lumia itsestään. ”Kakuzu saatana!”
Kakuzu oli Hidanin takana ja virnuili maskinsa alla ivallisesti, mutta Hidan oli oppinut tulkitsemaan tämän ilmeitä silmistä.
”Helvetti.”, Hidan manasi ja noukki kaulaliinansa toisen katseen alla. Itseasiassa kaulaliina oli Kakuzun tekemä. Hän oli kai joskus opetellut tylsistyneenä virkkaamista, se lähinnä huvitti Hidania ja tämä piti ruskea-violetti raitaista kaulahuivia silkkaa piruuttaan, tosin hän oli kiintynyt siihen pikkuhiljaa.
Hidan heitti lumipallon Kakuzua kohti. Toinen väisti sen astumalla huolettomasti sivuun, saaden heittäjän kiroamaan. Tämä kääntyi ympäri ja lähti kävelemään Tobin perään.
Kakuzu kyyristyi ja teki lumipallon. Sen hän heitti suoraan Hidanin takaraivoon.
”Voi nyt jumalauta!”, Hidan ärjäisi ja kääntyi Kakuzua kohti, toinen teeskenteli viatonta. Hidan pystyi helposti kuvittelemaan Kakuzun päänpäälle enkelin sädekehän.

Hidan paineli Kakuzun luo, tämä siirsi painoa jalalta toiselle.
”Vittu perkele! Mua et heitä niillä…Saatanan lumipalloilla!”, Hidan oli takertunut Kakuzun rinnuksiin kiinni. Toisen vihreissä silmissä oli ilkikurinen pilke, jota Hidan ei mielestään ollut nähnyt ennen.
”…Irti.”, Kakuzu tuuppasi Hidanin selälleen lumihankeen.
”Kakuzu vittu!”, Hidan rääkäisi Kakuzun käydessä tämän kimppuun, antaakseen lumipesun. Kakuzu nauroi, itseasiassa se oli ensimmäinen kerta, kun Hidan kuuli Kakuzun nauravan aidosti. Tosin hän ei jaksanut välittää siitä, koska hänen vaatteensa olivat täynnä lunta.

”Hei te kaksi!”, Deidara huikkasi ikkunasta. ”Tulkaa sisään! Vilustutte vielä.”, Vastaukseksi hän sai lumipallon päin näköä. Tosin sen heitti Tobi metsän siimeksestä.
”Dei! Auta!”, Hidan rääkyi ja yritti rimpuilla karkuun Kakuzun otteesta. Tosin pian mies suoristautui virnuillen.

”Vittu Kakuzu! Mulla on nyt kylmä! Ja se on sun syy helvetti!”, Hidan ilmoitti ja potkaisi lunta.
Kakuzu virnisti ja meni sisälle.
”Kakuzu paska! Kuuntelitko sä edes mitä mä sanoin!?”, Hidan mesosi kävellessään toisen perässä, kuin ankanpoikanen. ”Tollanen ei oo yhtään tapaistasi, vittumä tapan sut! Miksi sä ees teit noi?”
”Koska se on hauskaa.”
”Mikä?”
”Sun kiusaaminen”, Kakuzu sanoi ja kumartui väistääkseen Hidanin heittämän maljakon. Hän pudisteli päätään. Hyvä maljakko meni hukkaan, se oli kulkenut vuosia Zetsun suvussa. Mitäköhän itse palmu sanoisi nähdessään sirpaleet…

Hidan huusi turhautuneena jotain epämääräistä ja rymisteli sitten heidän huoneeseensa vievälle ovelle mahdollisimman äänekkäästi, hän tempaisi oven auki niin, että seinältä tippui valokuva Sasorista pienenä.
Kakuzu pudisteli jälleen kerran päätään. Hän oli tottunut Hidanin oikkuihin pikkuhiljaa, mutta möykkä raivostutti häntä. Hänen piti ties miten usein hillitä itsensä, ettei yrittäisi murhata toista… Mikä tietysti olisi toivoton yritys. Ja useimmiten Kakuzu ei onnistunutkaan rauhoittumaan ja Hidanilta lähti osia irti. Miehen suu tosin kävi taukoamatta siitäkin huolimatta.



”Tätä vittu perkeleen valkosta sohjoo tulee kokoaja!”, Hidan marisi, kun kaksikko käveli viikkoa myöhemmin umpihangessa. ”Ja vittu saatana, miks just mun täytyy lähteä sun kanssa. Miks olen ees sun pari. Vittu. Kaiken lisäks…”, Hidan jatkoi selittämistään jostain aivan joutavasta, eikä Kakuzu vaivautunut kuuntelemaan. Hän käsitteli mielessään raha-asioitaan. Eikä se ollut ensimmäinen kerta.
”Kakuzu! Sä et taaskaan vittu kuuntele mitä mä sanon!”, Hidan äyskähti.
”Anteeksi.”, Kakuzu sanoi hyvin sarkastisesti. Häntä ei voinut vähempää kiinnostaa.
”Mulla on ihan vitun kylmä!”, Hidan ilmoitti. Kakuzu ei vaivautunut kommentoimaan. Oli hänelläkin viileä, mutta piti sentään kaapuaan kokonaan kiinni. Hidan käveli rintakehä paljaana, joka säässä ja valitti sitten vilua.
”Mennään johonkin lämpimään. Jooko?”, Hidan pyysi ykskaks erilaisella äänenpainolla. Kakuzu ihmetteli kirosanojen puuttumista ja nyökkäsi. Miettien sitten mihin muka voisi mennä keskellä metsää, umpihangessa. Lunta satoi kokoajan enemmän.
Kaksikko käveli eteenpäin hiljaisina. Tai Hidan jupisi itsekseen. Hän oli kumma kyllä vetänyt kaapunsa kiinni.

”Kakuzuuuu…. Mä vittu saatana jäädyn!”, Hidan märisi ja potkaisi puuta, hänen päälleen putosi pieni kinos lunta. Kakuzu tukahdutti naurahduksen. Se olisi käynnistänyt tutun valitussaarnan siitä, miten ivallinen asenne hänellä oli.
Hidan pudisteli lumet päältään jupisten häijysti. Vannoen repivänsä jokaisen lehden yksitellen kyseisestä puusta ensi kesänä. Kakuzu mietti miten joku saattoi haluta kostaa puulle. Joka tapauksessa Hidan oli Hidan ja aika suloinen sadatellessaan puulle. Kakuzu nojasi toiseen puuhun katsellen tapahtumaa.
”Mä revin sun jokaisen helvetin lehden paljain käsin.. Kuulitsä puupää!?”, Hidan käkätti häijysti tökkien puuta.
Kakuzu pyöritteli päätään ja odotti, että he voisivat jatkaa matkaa. Hän vaipui ajatuksiinsa.

”Tuliko selväks!? Hyvä!”, Hidan potkaisi puuta, saamatta lumikinosta niskaan, ja Kakuzu havahtui. ”Jatketaan matkaa Kakuzu!”
Kakuzu nyökkäsi ja suoristautui, hänellä ei ollut aavistustakaan mitä kello oli. Joka tapauksessa oli pimeää ja pakkanen tuntui kiristyvän kokoajan. Kaksikko löysi luolan, kuin ihmeen kaupalla ennen kuin alkoi pyryttää taivaantäydeltä. Hidan horisi, että luola oli lahja Jashinilta, mutta Kakuzu ei jaksanut välittää toisen uhrausrituaalista ”kiitokseksi.”

Kakuzu nojasi luolan seinään ja katsoi ulos. Lumipyry oli sakeampi, kuin aikoihin.
”Kakuzu. Mulla on edelleen ihan vitun kylmä.”
”No en voi sille mitään.”, Kakuzu ilmoitti ja sulki silmänsä, yrittäen nukahtaa. Ja onnistuikin siinä. Kakuzu vaipui pimeyteen joka ei ollut tuomitseva tai syyttävä, vaan miellyttävä ja suorastaan hellä. Hän näki itsensä makaamassa setelimeressä ja läheisellä kolikoista koostuvalla rannalla kasvoi suuri kultainen puu, jolla oli hopeiset lehdet. Hidan ilmestyi paikalle ja alkoi nyppiä lehtiä puusta. ”Sanoin, että kostan! Sanoin, että helvetti soikoon kostan!”, Kakuzu käänsi katseensa pois ja katsoi taivaalle, jossa lensi muutama vaaleanvihreä lokki, jotka hytkyivät lentäessään hauskasti.
Yhtäkkiä Hidan hyppäsi yhden lokin selästä. ”Kakuzu! Kakuzu! Auta!”

Kakuzu heräsi säpsähtäen ja katsoi luolan suuaukkoa kohti. Lumipyry oli lakannut ja muutamia auringonsäteitä tulvi luolaan.
Kakuzu urahti ja käänsi kylkeään, nähden sitten Hidanin aivan kiinni hänessä. Kakuzu hymähti toisen tuhistessa hiljaa.
Kakuzu hymyili hiukan, otti Hidanin käden omaansa ja puhalsi leikkisästi toisen korvaan.
”Hidan. Olet loppupeleissä aika… Ihana.”