Aamu sarasti Konohan kylän ylle. Kylän väki aloitteli aamupuuhiaan aukaisten liikkeitään tai muilla aamu aktiviteeteillään. Yamanakan kukkaputiikin edessä liikkeen omistaja asetettiin erilaisia kesäkukkia näytille. Kukkien seassa terhasteli myös pikku tyttö sinisessä hameessaan auttaen äitiään. Tämä oli Yamanaka perheen nuorin tytär Ino.

    Inon kastellessa kukkia alkoi kuulua kummia ääniä. Tien ylämäeltä, jolla hekin asuivat, alkoi kuulua valtavan ihmislauman huutoa, valitusta ja kiljuntaa. Salamannopeasti kukkulan huipulta singahti jonkin sortin kärry, ilman hevosia, joka kannatteli neljää pikku kersaa ja koiraa kyydissään. ”Pois alta kananruuat!” huusi keltahiuksinen poika, jonka takana ruskeapäinen poika yritti pitää koiraansa kyydissä. Pojista pullein ohjasi takaa auton suuntaa ja häntä opasti tummahiuksinen poika kepillä.

   Harmi vaan, että ohjauksen ratti oli mennyt rikki ja heidän suunta tai muut mahdolliset käännökset olivat kokonaan fysiikanlakien hallinnassa. Koska kärryn näkyvyys oli heikko sekalaisen poikaporukan huutaessa, tapellessa sekä panikoidessa ja nauttiessa vauhdissa, kärry suistui suoraan Yamanaka-kukkaputiikin juuri asettamia kukkia kohti. Ino juoksi kukkien eteen ja levitti kätensä sivuilleen suojellakseen kukkia. Tummahiuksinen poika huomasi n.20 metrin päässä tytön ja huusi: ”Pois alta! Edestä pois!” mutta Ino ei liikahtanutkaan. Koska aikaa ei ollut paljoa, tummahiuksinen poika törkkäsi muita poikia oikealle ja kärry juuri ja juuri kulki Inon ohi ja törmäsi yhteen kukkahyllyyn ja kaikki kyydissä olevat kaatuivat, lentelivät edestakaisin. Koira lensi korkealle ilmaan josta ruskeahiuksinen poika kauhistui. Ino juoksi edestakaisin saadakseen koiran kiinni. Inon ottaessa koppia, hän kaatui lentäen kuralätäkköön koirasylissään. Kun Yamanaka perheen vanhemmat kiiruhtivat ulos, oli jo sekasorto valmis.

   Ruskeahiuksinen poika kaivautui multakasan ja parin laudan alta ja yritti löytää koiraansa huutaen: ”Akamaru! Akamaru missä olet?” Poika huomasi Inon kuralätäkössä koira sylissään ja huoli pakeni hänen kasvoiltaan hymyksi. Ino hymyili iloisesti takaisin ja nousi ylös. ”Tässä Akamarusi. hänelle ei käynyt kuinkaan paitsi hän on vain vähän likainen”, sanoi Ino ruskeahiuksiselle pojalle ja antoi koiran pojalle. Tällöin Inon Isä nappasi tyttärensä syliin ja alkoi huutaa pojille, jotka kaivautuivat kukkien seasta: ”Katsokaa mitä olette saaneet aikaiseksi! Kamalan työn jälkeen te tulette ja tuhoatte työmme tuolla … tuolla, mikä-lie-onkaan!” ”Se on automobiili herra Yamanaka”, totesi mustahiuksinen poika ja muut pojat nyökkäsivät kuin varmentaakseen tiedon.  Myös Ino nyökkäsi kuin olevaan osallinen koko hommaan.

    Inon isä jatkoi valittamistaan, kunnes perheen emäntä tuli ja katkaisi koko litanjan valituksia: ”Voihan herttileijaa! Mitä minun pikku tylerölleni onkaan käynyt? Poika paratkin ovat ihan likaisia ja haavoilla. Tulkaas sisälle peseytymään niin laitan hiukan soppaa tulemaan. Kulta, voisitko siivota tämän sotkun?” Emäntä otti Inon syliinsä ja opasti pojat sisälle jättäen hämmentyneen isän ulos siistimään sotkun. Isä yritti sanoa jotain vaimolleen mutta luovutti ja alkoi harjata sotkua muualle surullisena.

    Sillä aikaa kun isäntä siivosi ulkona, emäntä poimi poikien vaatteita ja vei ne ulkona odottavaan pyykkivatiin Inon vaatteitten kanssa. Ino uiskenteli omalla ja peseytyi naistenpuoleisella kylpylä altailla, kun taas pojat pärskivät toisella puolella saippuoitten lennellen ja leikkien seassa. ”Voi teitä poikia, kun teillä on aina muka niin hauskaa”, sanoi Ino hiukan kateellisen kuuloisena. ”Ei se aina hauskaa ole. Olemme nyt jo pulassa, kun Kiban koira likaantui ja hajotimme teidän kukkiakin”, sanoi keltahiuksinen poika. Ino mietti hetken ja kysyi: ”Mitkä teidän nimenne on? Olen varmaankin nähnyt teidät, kun tiedätte meidän perheen nimenkin”. ”Vain pari meistä tuntee teidän perheen. Esimerkiksi Choji ja minä tunnemme vain perheenne. Naruto ja Kiba eivät ole vielä kertaakaan tavanneet”, sanoi tummahiuksinen poika. ”Minä siis olen Shikamaru sitten”, sanoi Shikamaru ja Ino yritti otsarypyssä muistella kuka kukakin oli. ”En minä hahmota”, Ino totesi ja jatkoi: ”Jos näkisin kasvonne, osaisin hahmottaa kuka on kukakin!” Inon ja poikien välille tuli yhtäkkinen hiljaisuus ja poikien puolelta alkoi kuulua ihmeellisiä ääniä. Inon uteliaisuus vei voiton ja hän raahautui lähelle aitaa, joka erotti naisten ja miesten puolen toisistaan.

   Kun Ino oli päässyt seinälle, hän kuuli takaa polskahduksen. Ino kääntyi katsomaan, mikä siellä oli ja hän näki erittäin uitetun koiran. ”Akamaru?”, Ino sanoi kellistäen päätään kysyvästi ja katsahti ylös kuullessaan huudon: ”BANZAI!” Ino näki kun Naruto, Shikamaru, Kiba sekä Choji hyppäsivät aidan toiselle puolelle ja molskahtivat veteen. Ino pisti kätensä silmiensä eteen, kun he olivat lentämässä, koska hän huomasi poikien pyyhkeitten unohtuneen toiselle puolelle. ”No? Tunnistatko nyt meidät?”, Naruto kysyi Inolta, joka kurkki raotetuitten sormiensa välistä. ”Juu. Nyt tunnistan teidät”, Ino sanoi ja otti kädet pois silmiensä edestä, kun Shikamaru nakkeli pojille pyyhkeitä tyttöjen puolelta. ”Miten te tuon teitte? Tuohan seinä on kamalan korkea”, kysyi Ino. Naruto hieroi näsäviisaasti nenäänsä. Juuri, kun hän oli vastaamassa kysymykseen, Choji sanoi: ”Me kasasimme tornin ja kiipesimme”. Inon silmät olivat laajentuneet uteliaisuudesta ja hän vain nyökkäsi vastaukselle. Akamaru uiskenteli iloisesti altaassa kun Ino noui ylös ja haki pullon. ”Haluatteko nähdä jotain todella kivaa?” kysyi Ino pojilta, jotka katsoivat toisiaan hiljaa ja nyökkäsivät.

   Inon äiti oli saanut pestyä poikien ja Inon vaatteen ja pisti niitä parhaillaan kuivamaan, kun isäntä tuli takapihalle. ”Putsasin poikien aiheuttaman sotkun nyt. Mutta minusta heidän olisi pitänyt tehdä se eikä minun. Olen häijy Muruseni”, isäntä vaikeroi, kun emäntä vain nauroi miehelleen. ”He ovat vain lapsia. Sellaista sattuu aina”. ”Silti. Miksi he pääsevät ihanaan kylpyyn kun minun täytyy ahertaa? Tämä on niin väärin. He kuitenkin tekevät taas jotain pahaa! Voin tuntea sen nahoissani”, isäntä sekoili laiturilla kun vaimo tuli ja antoi pusun hänen poskelleen. ”Älä oleta aina pahinta. Menneelle ei vaan voi mitään”, emäntä sanoi ja lähti kävelemään naisten kylpyä kohti. Avatessaan oven ja kulkiessaan pukuhuoneen ohi, emäntä kiljahti ja isäntä kompuroi juosten vaimonsa perään kaatuen kynnykseen ja loppupeleissä lyöden päänsä oven reunaan.

   Kylpyamme oli täynnä vaahtoa ja kuplia missä pojat, koira ja Ino hyppelivät ja leikkivät kuin viimeistä päivää. Vaahto ylitti aidankin korkeuden ja sitä valui myös miesten puolelle. ”Ino! INO! Missä ole? Kuinka paljon kylpyvaahtoa oikein pistit altaaseen?” emäntä ihmetteli ja sai vaahdon seassa olevalta tyttäreltään vastauksen: ”Koko purkin!” Isäntä katsoi ihmeissään koko häsellystä ja oli sanaton. Emäntä huokaisi ja lähti kävelemään keittiöön päin. ”Oih! Mihin menet Muruseni?”, isäntä kysyi ja emäntä vastasi: ”Tekemään soppaa ja leipiä. Tuollaisen leikin jälkeen heillä on varmasti nälkä. Ainiin Kulta! Sinä sitten siivoat tuon sotkun”. Isäntä kalpeni ja yritti sanoa jotain vaimolleen mutta ei onnistunut yrityksessään. Masentuneena hän jäi katsomaan tyttärensä ja muitten tohellusta.

   Kun tovi aikaa oli kulunut ja Emäntä huusi: ”Ruoka olisi tarjolla!”, koko konkkaronkka hyppäsivät vaahdon sisältä säikäyttäen isännän ja juoksivat pukukoppiin hakemaan isommat pyyhkeet sekä lähtivät juoksukisamaisesti juoksemaan keittiötä kohti. Masentuneena Isäntä alkoi tyhjentää altaita ja järjestämään molempia kylpyjä kuntoon. Syödessään soppaansa ja leipiään lapset puhuivat niitä näitä, kuinka pojat olivat rakentaneet ja saaneen idean automobiiliin ja mistä he olivat kiinnostuneet ynnä muuta. Emäntä kävi sillä välillä pitämässä putiikkia pystyssä ja hoitamassa asioita. Kun hän tuli takaisin keittiöön, lapset eivät olleet enää siellä. Emäntä seurasi puolimärkiä tassunjälkiä ja löysi lapset lokoilemassa takapihan laiturilla syöden vesimeloneja. ”Ino! Ethän sinä saa leikata vesimeloneja! Olen varoittanut sinua useasti, että…”, emännän puhe keskeytyi, kun Kiba sanoi: ”Ei Ino niitä leikannut vaan Shikamaru”. ”Totta. Ino itse kertoi, että olit kieltänyt häntä käyttämästä teräaseita, joten Shikamaru leikkasi palat sitten”, totesi Choji jatkeeksi Akamarun haukahtaen myönteisesti ja Naruton näyttäen peukkua myönteisen vastauksen puolesta. Emäntä huokaisi ja antoi lasten kuivua ja katsoa pyykkien kuivumista lämpimässä auringon paisteessa. Isäntä oli sillä välin läsähtänyt miestenpuolen lattialle ja totesi vain itsekseen ääneen: ”Valmista tuli”.

    Vaatteiden kuivuttua ja lasten pukeuduttua heidän vanhempansa tulivat hakemaan heitä. Ino katseli aikuisia ja laski, että yhden vanhemmat eivät olleet vielä tulleet. ”Naruto, missä vanhempasi oikein ovat?” Ino kysyi ja Naruto sanoi vain hymyillen: ”Olen orpo, joten minulla ei ole vanhempia. Mutta menen samaa matkaa kuin Kiba joten menen heidän kanssa”. Ino oli yllättynyt mutta ei vaivautunut kaivautumaan asiassa sen pidemmälle. Chojin vanhemmat olivat viimeisimmät ja he jäivätkin toviksi juttelemaan Yamanaka perheen kanssa. Ino oli nukahtamaisillaan kuunnellessaan aikuisten puhetta, mutta ihmetteli, minne Choji oli kadonnut. Uteliaisuutensa ansiosta Ino lähti etsimään Chojia. Inon tullessaan kukkaliikkeen puolelle hän näki Chojin katselemassa kukkia talon ulkopuolella juuri siinä kohdin, missä he olivat kolaroineet. Ino käveli Chojin tykö ja oli juuri kysymässä, miksi hän oli raahautunut pihalle asti, hän sulki nopeasti suunsa. Choji katseli kukkien seassa loikoilevaa sinertävää perhosta, joka lepäsi muutamien auringon kukkien seassa ja lenteli välillä edestakaisin aina laskeutuen johonkin kukkaan. Ino hipsutteli Chojin viereen ja he molemmat ihailivat sen lentoa. Inoa teki mieli ottaa perhonen kiinni ja juuri yrittäessään Choji huudahti: ”ÄLÄ!” Ino säikähti ja tuijotti voin Chojia silmiin. ”Miksi?”, Ino kysyi pelon aiheuttaman hämmennyksen alaisuudessa. ”Ethän sinäkään haluaisi joutua lukituksi johonkin laatikkoon tai purkkiin”, Choji vastasi ja Ino mietti hetken. ”En. En haluasi”, Ino vastasi ja Choji hymyili hänelle. ”Hyvä. Perhosilla on jo vähän elinaikaa, joten annetaan niitten nauttia se loppuun”, Choji sanoi ja he molemmat jäivät vain katselemaan kukkia, kun ohikulkevat mummot höpisivät, kuinka hyvältä nuo pikkumuksut näyttivät keskenään.

   Akamichien tullessa ulos liikkeestä Choji lähti kotia ja Ino jäi yksin kotia vanhempiensa kanssa. Kun Ino heilutti kättään hyvästellen Chojin, hänen nenällensä tipahti vesipisara. Ino katsoi taivaalle ja näki tummanharmaita pilviä. ”Jaahas. Kohta alkaa satamaan kaatamalla vettä. Kannetaanhan kukat sisälle, ettei sade turmele niitä. Eiks niin Ino?” Inon äiti kysyi Inolta ja Ino nyökkäsi. Kukkia kantaessa sisälle alkoi satamaan kaatamalla ja alkoi myrskytä, kun viimeiset kukat oli saatu kannettua sisälle.

   Ino istui makoillen ikkunansa kynnystä vasten tuijottaen vesisadetta, kun hänellä ei ollut muutakaan tekemistä. Muistellen päivän mukavia tapahtumia hän tuijotti tyhjyyteen sateen läpi mutta säpsähti pyllähtäen lattialle, kun salama iski ja myrähti melkein yhtäaikaisesti. ”Siistiä”, Ino totesi silmät laajoina ja nousi katsomaan ikkunasta ulos laskien aina salaman näyttyä, kuinka kaukana se oli. Tylsistyttyään siihen hän lähti alakertaan isänsä ja äidin tykö leikkimään mutta ennen kuin hän oli päässyt oleskeluhuoneen ovelle, mikä oli raollaan, hän kuuli isänsä sanova: ”Me muutamme.” Ino hämmentyi ja alkoi salakuunnella vanhempiensa keskustelua. ”Totta. Meidän on muutettava, koska tästä ei muuten tule yhtään mitään”, Inon äiti sanoi ja häne isänsä jatkoi: ”Jatkosta ei hyvää seuraa ja se ei ole edes tyttärellemme parasta. Muutto on pakollinen”. Ino hämmentyi kuulemasta keskustelustaan ja ei tiennyt mitä tehdä. Kaikki hänen ystävänsä olivat täällä ja minne he muka muuttaisivat? Miksi ja miksi se ei vain kelpaisi hänelle. Ino hämmennys ja ajatus olivat liian raskas taakka kantaakseen pienen lapsen harteille ja hän putkahti itkuun. Ino kuiskaili pieneen ääneen, ettei haluaisi muuttaa ja lyyhistyi kasaan lattialle istumaan. Hetkenpäästä hän nosti päänsä ja lähti putiikkiin juosten. Puutiikista hän juoksi ulos ja kauas pois. Hän päätti karata tai olla piilossa kylässä. ”Narutokin on orpo, joten olen sitten itsekin orpo”, Ino nyyhkytti ja mutisi itsekseen kadoten näkyvistä.

    Tunnin kuluttua, kun vanhemmat olivat saaneet keskusteltua asioistaan, Inon äiti meni hakemaan tytärtään syömään illallista mutta ei löytänyt häntä huoneestaan. Emäntä ei panikoinut, koska hän tiesi tyttärensä aina välillä olevan jossain muualla, mutta hän ei vain löytänyt tytärtään. Juosten putiikkiin viimeisenä toivonaan hän huomasi oven edessä olevassa mutaisessa maassa tyttärensä jalanjälkiä. ”KULTA!” emäntä huusi ja Inon isä tuli putiikkiin. Isännän huomatessa saman asian mitä emätäkin oli nähnyt, hän juoksi ulos sateeseen ja huusi tytärtään. Kukaan ei vastannut. Emäntä putkahti itkunomaiseen paniikkiin ja jäi miehensä syliin ulos sateeseen.

    Sillä välin Shikamaru ja Choji kävelivät sateessa Shikamaru sateenvarjon kanssa ja Choji yllään keltainen sadetakki ja jaloissaan keltaiset kumisaappaat. He olivat juuri matkalla kotia karkkiliikkeestä, kun he huomasivat Kiban juoksevan Akamarun kanssa heitä kohti. ”Hei! Oletteko nähnyt Inoa lainkaan? Kuulin äidiltäni, että hän oli karannut kotoa. He eivät vain tietäneet mistä oli kyse”, Kiba kysyi pojilta jotka tuijottivat hengähtänyttä Kibaa. Pojat katsoivat toisiaan ja sanoivat että he eivät olleet nähneet Inoa. Hetken kuluttua he vasta hokasivat kenestä puhuttiin. ”Siis Ino karkasi?” Shikamaru ihmetteli. Kiba nyökkäsi haukkoen henkeä ja pojat tekivät suunnitelman. He hajaantuivat etsimään eripaikoista Inoa. Shikamaru ja Choji vaihtoivat sadetakkia ja sateenvarjoa, koska Shikamaru oli nopeampi juoksemaan kuin Choji ja siitä olisi hänelle enemmän hyötyä.

   Inon vanhemmat menivät naapureita läpi, jos he olisivat nähneet Inoa kulkevan ohi mutta tuloksetta. Kiba juoksi Akamarun kanssa Hokagen kodin ohi huudellen Inoa keräten ihmetteleviä silmiä Anbulaisilta ja muilta kyläläisiltä. Shikamaru kävi koulunpihoja ja leikkipuistoja juosten läpi, koska hän ajatteli Inon kuitenkin menneen jonnekin myrskyä turvaan. Choji sen sijaan käveli puistoissa huutaen Inoa, koska hän ei vain jaksanut juosta katuja pitkin. Silloin Choji huomasi hahmon kaukaisuudessa istuvan kivimuurilla. Hahmolla oli taivaan sininen mekko ja kellertävät hiukset joista Choji tunnisti sen olevan Ino.

   Choji juoksi omaa köntystely tahtiaan Inon tykö mutta käveli sitten lopun matkaa Inon eteen. Choji huomasi Inon itkevän ja hänellä oli hankaluuksia aloittaa keskustelua. Hän kuitenkin yritti ja aloitti: ”Hei Ino. Muistat kai minut, Chojin. Kuulin, että karkasit kotoa ja vanhempasi etsivät sinua, joten ajattelin myös etsiä sinua”. Ino vain mulkaisi Chojia ja jatkoi itkuaan. Choji katsoi jalkoihinsa yrittäen keksiä sanottavaa ja totesi: ”Hei! Sähän kastut täällä litimäräksi ja on muutenkin vaarallista olla yksin sateella. Mennään kotia. Joohan?” Choji ojensi kättään mutta Ino vain läpsäytti sen syrjään ja huusi: ”Mene pois! Ei minulla ole kotia mihin mennä! Olen orpo nyt! Minä asun täällä puistossa nyt”. Choji ihmetteli Inon sanoja ja kiipesi muurille Inon viereen seisomaan ja kyykistyi viereen. ”Miksi sitten olet orpo, jos sinulla on perhe? Entä koti? Missä se sitten on?” Choji kyseli hiljaisen mutisevalla äänellä. ”Koska perheeni muuttaa eikä se ajatteli minun parasta. Minun ystäväni ovat täällä ja he vain katkaisevat kaikki suhteet poikki”, Ino mutisi itkien. Choji hymyili ja katsahti taivaalle. ”Voi sinua rukkaa. Ette te ole minnekään muuttamassa”, Choji totesi ja kääntyi taas katsomaan Inoa. ”Kuulin porukoiltani, että teidän vanhemmat aikoivat muuttaa liikkeen kokoa, koska se ei olisi tarpeeksi tuottoisa muuten tulevaisuutta ajatellen. Enemmäntilaa kasveille”, Choji sanoi ja odotti vastausta. Sade piiskasi maata ja Inon selkää valtavilla pisaroilla ja Ino vihdoin vastasin tovin mietittyään: ”Putiikin kokoa? Miksi he eivät sitten kertoneet minulle?” Choji mietti ja vastasi: ”Varmaan siksi, koska e halusivat sinun leikkivän ystäviesi kanssa ja osaksi siksi, että se olisi yllätys”. Ino nosti kasvonsa ylös ja katsoi Chojia, joka hymyili vain ja ojensi kättään. ”Mennäänkö kotia? Ettei vain vilustuta?” Ino pyyhki kyyneliään ja otti Chojin kädestä kiinni ja nyökkäsi. Molemmat hyppäsivät pois aidalta ja Choji totesi: ”Miten sinä voit olla sandaaleilla liikenteessä? Oletko sä ihan tyhmä?” Ino löi Chojia käteen nyrkillään ja sanoi: ”En oo! Oli vain kiire päästä pois”.

    Jonkin ajan kuluttua karkkiliikkeen edessä pojat tapasivat toisensa ja iloitsivat, että heidän jakaantuminen teki tulosta. He lähtivät kävelemään Inon kotia kohti, kun hänen vanhempansa tulivat vastaan. Inon äiti nappasi tyttärensä isoon halaukseen, vaikka Ino pitikin vielä Chojin kädestä kiinni. Vanhemmat kiittivät poikia ja Inon isä kantoi tyttärensä kotia. Ino vilkaisi isänsä hartian yli ja vilkutti pojille, jotka heiluttivat käsiään Inollekin. Kun Inon perhe oli kadonnut Shikamaru ja Kiba alkoivat kysellä, mitä Choji oli tehnyt Inolle ja Choji vain juoksi karkuun poikien painostavia kyselyjä. ”Choji! Nyt kyllä tunnustat! Tapahtuiko mitään teiän välil!” Shikamaru huuteli. ”HAH! Se punastui! Se on myöntävyyden merkki” Kiba vitsaili Chojin kustannuksella ja Akamaru haukkui Kiban kanssa. ”Eikä! Mitään ei tapahtunut!” Choji yritti puolustautua, kun pojat vähitellen menivät kotia.

   Kaunis aamu sarasti jälleen Konohassa ja Ino oli täydessä työssä liikkeen kanssa. Kukat piti kastella ja laittaa näytille kun hän kuuli jälleen maan järisevän. Hän katsoi tienylämäkeen taas ja nyt sieltä tuli valtavampi lankuista rakennettu automobiili, missä Kiba, Akamaru, Naruto, Shikamaru, Choji, Sakura, Hinata, Shino, Neji, Sasuke, Rock Lee ja Ten Ten liukuivat putiikkia kohti. ”POIS ALTA!” Huusi koko konkkaronkka, kun Inon Isä tuli ulos ja kärry suistui taas kukkien päälle ja Ino otti Akamarun koppiin jälleen. ”EI TAAS!”, Inon isä vaikerteli ja Ino nauroi vain sotkuiselle porukalle. ”Kulta, sinä siivoat jäljet sitten”, Inon äiti sanoi isännälle ja alkoi kaivaa Inon kanssa lapsia krääsän alta.