Nimi: Kazeno Aiko
Ikä: 16
Sukupuoli: Nainen
Siviilisääty: Naimaton
Ninjataso: Chuunin
Työ/vastaava: Tekee pääasiassa C- ja B-tason tehtäviä.
Lemmikki/summoni/bijuu: Summoni on pieni apina, Saruwaki.
Ammatti: shinobi.
Mahdollinen Kekkei Genkai tai erikoiskyky/hyökkäys: Vahvuudet ninjutsussa ja genjutsussa. Erityisen hyvä esittämään paljon chakraa vaativia tekniikoita. Omaa omia tekniikoita, joissa käyttää summoniaan hyödyksi. Tekniikat ovat kirjoitettuna isoon kääröön, jota kantelee usein mukanaan tai summoninsa tuo mukanaan.
Ruumiinrakenne: Ikäisekseen aika lyhyt, laiha. Sellanen kunnon lauta. Pituus 158 cm ja paino 58kg.
Hiukset: Lyhyet porkkananvaaleanruskeat.
Silmät: Vihreät
Vaatetus: Pitää yleensä (etenkin tehtävillä) harmahtavan virheää paitaa, joka muistuttaa shinobien yleistä uniformua hieman, tai sitten jotain t-paitaa ja sen päällä sinisiä liivejä. Hitai-ate on kiinnitetty hänen vihreään lakkiinsa, joka on lähes aina hänellä päässä, säästä riippumatta. Hänellä on tummanruskea vyö, jossa on paljon koteloita, joissa hän säilyttää ersilaisia tarvikkeita. Jalassa hänellä on luonnonvalkoiset housut ja shinobien käyttämän sandaalit.
Luonne: Pinnalta Aiko on yleensä tyyni ja hiljainen. Tutummassa seurassa hän on jo vähemmän varautunut ja silloin hänellä on tapana olla pirteä ja vitsailla. Vaikka pinnalta Aiko vaikuttaakin, niin tytön sisällä leiskuu. Aina suuttuessaan tytöllä on tapana hymyillä ja pitää vihansa sisällä. Aikon sanoessa 'aha' sellaisessa tilanteessa, sen voi tulkita saman tien: 'Pidä suusi kiinni ja häivy silmistäni tai tungen kunain takapuoleesi niin syvälle, ettet kävele vielä ensivuonnakaan.' Aikolla on myös tapa miettiä tekevätkö muut ihmiset niin, ja mitä he tuntevat oikeasti sisällään.
Ihmissuhteet: Äiti; Mirako, veli; Roku (joka ei asu Konohassa), toinen vanhoista tiimitovereista ja poikaystävä; Takamaru
Muuta: Aikolla on vasemmassa poskessa arpi, joka muistuttaa etteivät ihmiset ole aina sitä miltä näyttävät. Hän myös pitää aina tehtävillä huivia peittämässä kasvojaan.

---

Muistan päivän, kun lähdimme pois kotoa. Olin asunut kaksivuotiaasta viisivuotiaaksi saakka enon luona äitini ja veljeni kanssa. Isä oli kuollut johonkin, mutta kuolinsyytä ei minulle kerottu. Sen tapahtuessa olin ehkä juuri täyttänyt kaksi. Äiti oli itkenyt minua monta vuotta vanhemman veljen kanssa. Minä en itkenyt. Se johtui siitä,  kun en ikävöinyt isää. Miksi olisin? Eihän se koskaan kotona ollutkaan.

Isän kuoleman takia äiti ei kestänyt olla enään edes talossamme itkemättä, jolloin avokätinen enomme otti meidät hoiviinsa. Niistä kolmesta vuodesta en muistakkaan muuta kuin sen puutarhassa kasvaneen omenapuun. Kiipeilin siinä aina, usein veljeni kanssa.

Kun tulimme Konohaan, veli jäi enolle asumaa. Minusta tuntui, kuin hän olisi pettänyt minut, jättänyt minut. Äiti yritti kertoa minulle moneen otteeseen miksi, mutten koskaan kuunnellut. Vaikka kuljinkin vain hieman mutrusuuna seuraavat pari päivää, sisälläni itkin. En kumminkaan näyttänyt sitä äitille. Eihän äitikään näyttänyt omaa suruaan minulle. Hän yritti vain näyttää vahvalta minun vuokseni. Se harmitti vielä enemmän. Ihan kuin se ei olisi luottanut minuun edes sen vertaa, että olisi avannut minulle sydäntään.

Kun saavuimme Konohaan, muistan siitä päivästä erityisesti sen, kun suu auki tuijotin ylös kohoavaa muuria ja totesin ihastellen sen olevan vielä korkeampi kuin se omenapuu, jossa aina kiipeilin. Se sai äitini nauramaan. En silloin tajunnut miksi, mutta ei sillä ollut minulle väliä, sillä pitkästä aikaa sain äitini nauramaan.

Elimme suhtkoht rauhallista elämää sen jäkeen. Ollessani kuusi sain päähänpiston alkaa ninjaksi. Äitini oli ensin nauranut minulle kyyneleet silmissä, mutta lopulta ilmoitti minut akatemiaan. Pidin siellä matalaa profiilia ja yritin parhaani mukaan sulautua joukkoon. Onneni oli jos koko päivänä opettaja ei huomannut minua ja ei kysynyt mitään.
Välitunnit vietin itsekseni jossain istuen tai sitten harjoittelin itsekseni. En koskaan mennyt kenenkään luokse ja yrittänyt ystävystyä. Mutta sitten sinä eräänä välituntina yksi mustatukkainen poika, Takamaru, jolla on myrkynviherät silmät, tuli ja kysyi, mitä tein yksin? Tuhahdin tälle ettei se sille kuulunut. Toivoin silloin että hän olisi häipynyt, mutta nyt olen kiitollinen, että hän vain naurahti vastaukselleni lämpimästi ja istahti viereeni.

"Sinä siis olet se maankuulu söpö höpö?" hän oli kysäissyt hymyillen.

"Miten niin maankuulu? Ja miten niin söpö?!" olin huudahtanut naama punaisena.

Eikä hän koskaan antanut kunnon vastausta. Ei ainakaan ennen kuin täyttäessäni neljätoista hän pyysi minua treffeille. Niidenkin tosin sain tietää olleen treffit vasta seuraavana päivänä.

Palataksemme vielä hieman taakse päin, niin ollessani yksitoista, veljeni kävi luonani vierailulla. En tosin puhunut hänelle sanaakaan. Hän yöpyi talossamme muutaman päivän. Ainoa hyvä puoli jonka näin siinä oli se, että se sai äidin iloiseksi. Kun hän kolmantena päivänä oli lähdossä, livahdin hänen tavaroidensa luokse ja sujautin lapun reppuun.
En tiedä lukiko hän sitä koskaan, enkä saakkaan tietää. Viesti siinä nimittäin kuului: 'Veli, olit ja olet yhä minulle rakkaampi kuin kukaan muu. Mutta miksi sinä jätit minut yksin? En enään tahdo edes tietää. Jos olet lukenut tämän ja todella välität minusta niin, et edes yritä ottaa minuun yhteyttä tai selittää. Rakkaudella siskosi, Aiko.'

Ensimmäisen kerran ollessani tehtävällä Konohan porttien ulkopuolella, kävimme viemässä jotain Ukkosmaahan. Eksyin tiimistäni ja hätääntyneenä harhailin metsässä. Lopulta illan hämärrettyä, päädyin kuumalle lähteelle. Siellä oli apinoita varmaan kymmenkunta. Istuin siinä hiljaa, etten olisi säikyttänyt niitä. Yksi toisensa jälkeen ne alkoivat lähteä, mikä harmitti minua suuresti. Juuri kun luulin jääneeni taas yksin, niin yksi apina tuli luokseni nilkuttaen. Tuskin se olisi luokseni suunnannut, jos olisi parka edes nähnyt, mutta sen silmät olivat kiinni ja naama oli täynnä naarmuja. Juuri kun olin kurottamassa eläinparkaa kohti, niin metsästä kaikui huuto, joka kutsui minua. Ilmeisesti tiimini oli onnistunut löytämään minut. Otin apinan mukaani ja hetken vaelluksen jälkeen onnistuin ääntä seuraten löytää tiimini. Hoidin apinaa senseini ensiaputarvikkeita käyttäen ja annoin sille nimenkin. Saruwaki. Tein siitä summonini.

Läpäisin chuuninkokeen neljätoistavuotiaana ja se oli minulle suuri ilo. Äitini oli minusta todella ylpeä, kuin myös Takamaru, joka ei ollut läpäissyt testiä. Hänen tiiminsä antoi periksi jo ensimmäisessä kokeessa. Äiti piti minulle chuuniniksi ylenemisen kunniaksi kunnon juhlat. Vaikka hän onkin siviili, eikä vieläkään oikein ymmärrä kokonaan kaikkea shinobeihin liittyvästä, niin hän kyllä näki milloin minulla oli mahtava olo ja kuinka paljon se minulle merkitsikään.

Seuraavana aamuna minut jo lähetettiin C-tason tehtävään. Äitini oli kamalan huolissaan, mutta minä olin vain innoissani. Aloin melkein täristä innosta ja odotuksesta, kun luin että teen tehtävän kokeneiden jounineiden kanssa. Etenkin silmääni pisti nimi Hatake Kakashi. Hän oli kuulemma ollut hokagen opettajakin ja sehän minut vasta innostuneeksi saikin. Olin tosin koko ajan kuin asia ei sen enempää hetkauttaisi.
Tein tehtävän aikana suuren munauksen, sillä kerroin että olin kerran eksynyt tehtävällä. Tietenkin unohdin mainita ne seikat, jotka tekivät virheestä ymmärrettävän ja muu tiimi sai nauraa sitä ja pitkään. Erityisesti mieleeni syöpyi Kakashin vitsailu siitä, kuinka sillä tehtävällä siitä ei olisi huolta, koska hänen koiransa jäljittäisivät kyllä minut. Olin koko tehtävän hiljaa ja hymyilin joka kerta kun joku päätti tehdä vitsin minusta. Jos se ei olisi laitonta, niin olisin iskenyt kunain jokaisen päähän.

Muutama viikko ennen kuin täytin kuusitoista, kävin yksin tehtävällä. Olen ollut niillä harvemmin yksin, joten olin tottunut tiimin turvaan. Palasin takaisin kotiin oikeassa poskessa syvä haava. Nykyään se toimii minulle muistutuksena ihmisten petollisuudesta.

Käyn nykyään harvemmin tehtävillä, koska äitini on sairastellut paljon. Yritän viettää mahdollisimman paljon aikaa hänen kanssaan. Tehtävien takia myös suhteeni Takamaruun on ollut koetuksella.

Unelmia tulevaisuudesta minulla ei ole kummoisempia. Kunhan ei syty suuria sotia ja äitini ei kuole vielä muutamaan vuoteen niin olen tyytyväinen. On tosin sitten vielä se yksi asia. Toivon hartaasti, että joku päivä veljeni uhmaisi pyyntöäni, jonka esitin kirjeessäni kauan sitten. Minulla on ikävä.


------------


Miten onnistuin? :3 Onko aivan hölmön tai epärealistisen kuuloinen hahmo? Sainko tästä yhtään dramaattista? Oliko alussa kuvaus hyvä? Oliko kamalasti kirjoitusvirheitä? Oliko liian lyhyt? Liian nopeasti kulkeva? Ja sitäkin tärkeämpää: Miksi minulle ei tarjota poppareita, joita mussutetaan alakerrassa posket pullollaan? D:
Eli toivon, että kommentoitte. ^^'