Kevään piti olla saapunut jo kuukausia sitten, mutta sitä ei ole näkynyt. En muista, miltä kukat tuoksuvat, miltä kuulostaa veden virtaus, miltä aurinko näyttää.

Puut huojuvat tuulessa surullisesti. Lehdet ovat pudonneet kokonaan pois, puut ovat palaneita ja kärsineitä, pakkasen vaurioittamia. Ne kertovat tarinaa, liian surullista tarinaa. Tarinaa menetyksestä, tarinaa kuolemasta. Tarinaa, jota kukaan ei halunnut kuulla.

Olen jäänyt istumaan tänne, omaan nurkkaani, paikkaan, johon kukaan ei koskaan eksy. Täällä on aina pimeää, täällä on aina masentavaa. Silti se on ainoa paikka, jossa voin olla. Olen kuihtunut, kuin haavoittunut lehti, puusta pudonnut omena.

Puuta vasten istuu menetyksen kokenut poika. Hänen hiuksensa ovat yhtä mustat kuin hänen vaurioittunut sielu, jota kukaan ei osaa parantaa. Hän itkee katkeria kyyneliä, toivoen että olisi missä tahansa muualla.

Siitä on jo puoli vuotta, mutta surusta en ole päässyt yli, enkä tule varmaan koskaan pääsemäänkään.

"Miksi hänet vietiin pois liian aikaisin? Miksi hän kuoli?" tuo poika miettii yksinään, ilman ketään joka vastaisi kysymykseen. Hän muistaa liian selvästi tuon hetken, kun alkoi ikuinen talvi. Hän muistaa liian selvästi, miten kaikki tapahtui.

Makaan yksin maassa mietteitteni kanssa, joita mieluummin olisin ilman. En tiedä, paljonko kello on. En tiedä, mikä viikonpäivä nyt on. En tiedä, mikä kuukausi nyt on. Tiedän vain, että on edelleen se sama, kylmä talvi, joka alkoi kuusi kuukautta sitten.

Oli tavallinen syyspäivä, kun se tapahtui.

Kello on melkein kaksitoista. Kaksi poikaa, käsi kädessä. Yhdessäolon iloa, lämpöä.

Puukko yössä viiltää ilmaa. Osuma niskaan. Kellanvaaleita hiuksia lentää irti. Tuskanhuuto. Veri. Kuolema.

Ajatukseni ovat kasautuneet yhdeksi, epämääräiseksi kasaksi. Kaikki ajatukset ovat surullisia, vihaisia, katkeria. Ne eivät halua päästää minusta irti, vaikka kuinka yritän. Olen omien mietteitteni vanki, kahlittuna niihin ikuisiksi ajoiksi.

Mustahiuksinen poika sulkeutuu ovien taakse eikä suostu tulemaan pois. Hän on viettänyt siellä jo useamman viikon. Kukaan ei enää edes tiedä, missä hän on, tai onko hän enää edes elossa. Hän on kadonnut tästä maailmasta, unohdettu kärsimään.

Olen yrittänyt olla ajattelematta koko asiaa, mutta se on mahdotonta. Kuusi kuukautta olen elänyt tässä helvetissä. En tiedä, jaksanko enää kauaa.

Talvi on harvinaisen pitkä. Kukaan ei ole koskaan ennen tuntenut samanlaisia pakkasia ihossaan, saati samanlaista kylmää tuulta kuin nyt. Eikä se tunnu hellittävän.

Saan vaivoin hymyn kasvoilleni, kun tunnen veren valuvan rinnassani. Kylmä teräs on tehnyt työnsä. Ehkä viimein suru päästää minusta irti.

Lumet ovat vihdoin alkaneet sulaa. Kaikki ovat onnellisia, riemastuneita, kuin uusia ihmisiä. Kevät on saapunut.

Minä tulen.