Rakkaus on tunne, joka ei koskaan päästä irti. Se on tunne, jota et voi estää. Se on tunne, joka polttaa. Silti se on positiivinen tunne, niin lämmin ja niin tuttu.

Niin minulle on selitetty, monia kertoja. En ole kuitenkaan voinut ymmärtää sitä, en siitä lähtien kun veljeni tappoi kaikki, joita rakastin. Olen ajatellut, että olen tuomittu olemaan ilman rakkautta, kuin minusta puuttuisi ikuisesti pala, kuin olisin meri ilman vettä.

Nyt tuo inhottava, lämmin tunne velloo sisälläni, enkä tiedä, mitä voisin tehdä sille. En voi heittää sitä pois, en voi pitää sitä aisoissa, en voi vangita sitä. Se pitää minua otteessaan liian tiukasti. Tuo tunne kohdistuu erästä tiettyä henkilöä kohtaan, erästä, joka tuskin koskaan voisi tuntea samaa minua kohtaan.

Kävelen yksin syksyistä kujaa pitkin. Puut ovat kauneimmillaan, täynnä punaisen eri sävyjä, rakkauden sävyjä. Tuuli ravistaa mustia hiuksiani, olen uponnut mietteisiini. Kaikki asiat näyttävät niin valoisilta ja onnellisilta, kaikki tuntuu olevan hyvin.

Havahdun mietteistäni, kun näen hänet kävelevän tuota samaa polkua pitkin, missä minäkin vaeltelen. Huomatessaan minut hän hymyilee vilpittömän iloisesti, vailla huolen häivääkään. Hänen kullanvaaleat hiuksensa ovat sekoittuneet tuulen ansiosta. Hän on pukeutunut rennosti löysiin farkkuihin ja t-paitaan. Tuo näky olisi muutenkin taivaallisen kaunis, mutta laskevan auringon kuulto hänen ihossaan ja vaatteissaan saa hänet vielä paremman näköiseksi, sokaisevan kauniiksi.

Tunnen taas tuon lämpimän tunteen putkahtavan pintaan. Se tulee aina samalla lailla, yhtäkkiä, täysin varoittamatta. Se iskee kun sitä vähiten odottaa, eikä kukaan voi estää sitä. Minulla on lämmin, liian lämmin. Poskiani kuumottaa, ne taitavat olla punaiset.

Kävelen hänen luokseen ja yritän saada hymyä kasvoilleni, mutta en pysty. Kosketan nopeasti hänen hiuksiaan. Ne ovat pehmeät ja puhtaat, aivan kuin hänen koko olemuksensa. Hän katsoo minua hieman kummaksuen, mutta ei lakkaa hymyilemästä, on vain ja ihmettelee.

Rakkaus. Se on se tunne, vaikka en halua sitä myöntää. Minä olen iloinen, iloisempi kuin koskaan, päässäni ei ole yhtä ainoaa negatiivista ajatusta.

Hän katsoo minua enkelin silmin, yhä hymyillen, kysyvä katse silmissään, mutta vastausta hän ei saa. Olen hiljaa, hän on hiljaa, vain tuuli kuiskailee korvissamme.

Hän sulkee silmänsä. Katson häntä uteliaasti, miettien miksi hän noin teki; onko hän kiusaantunut, sattuuko häntä, vai - onko hänelläkin hyvä mieli niin kuin minulla? Ehkä kostoksi siitä, etten äsken vastannut hänelle, hänkään ei vastaa minulle - mutta hänen suupielensä nousevat nautinnolliseen hymyyn. Sydämeni tuntuu hyppäävän paikaltaan.

Saan vastattua hymyyn ja katsomme toisiamme hetken ujosti, ehkä peläten jotain, ehkä odottaen sopivaa hetkeä. Kiedon kätensä hänen ympärilleen, hän kiertää kätensä minun ympärilleni. Sydämeni tykyttää nopeaan, epätasaiseen tahtiin.

Hiljainen hetki, puhdas hetki, täydellinen hetki. Arkailua, ujoa koskettelua. Tämä hetki ei lopu koskaan.

Värikkäät lehdet kiertävät meitä kutitellen, kuin tehostaen tunnelmaa. Meitä ei enää pelota, olemme täysin varmoja siitä, mitä teemme.

Huulet, lähellä toisiaan. Pysähtyneet sydämenlyönnit, äänettömät kuiskaukset, tunteiden paloa, kosteus.

Kostea ilma tiivistyy pisaroiksi.

Myrsky on alkanut.