Kello lähentelee jo puoltayötä, mutta minä kävelen kaduilla yhä. Kylmä viima painaa takkini lävitse ja yritän vetää sitä tiukemmin päälleni, mutta lämpimämpi minulle ei tule.

Katulamput eivät ole toimineet moneen kuukauteen. Ainoa valonlähteeni yössä on surullinen kuu, joka sekin on lähes kokonaan pilvien peitossa. Pimeys ei minua haittaa, oikeastaan pidän siitä; mutta juuri nyt toivoisin, että olisi keskipäivä, jolloin aurinko lämmittäisi kaikkea sitä kylmää, mitä maailmassa on.

Miksi kävelen täällä? En tiedä itsekään. Ehkä etsin paikkaa, johon paeta; ehkä haluan purkaa ajatuksiani; ehkä jalkani vain johdattelevat minua. Tiedän kuitenkin, että täällä minun on oltava, tässä ja nyt.

Katselen katkerana, kun pinkkihiuksinen tyttö ja poika, jota ennen rakastin, kävelevät käsi kädessä ohitseni. Heidän välillään on rakkautta, sisäistä lämpöä, jota minäkin haluaisin tuntea. Maailma ei kuitenkaan ole aina reilu ja nyt se haluaa, että minä olisin yksin.

Missä ovat ne tunteet, joita minulla ennen oli? Nyt olen vain kylmä, välinpitämätön ihminen, vailla lämpöä, vailla ketään. Minusta tuntuu, kuin kukaan ei koskaan olisi välittänytkään minusta, olen tyhjä; puusta on jäljellä pelkät kaarnat.

Istun kadunreunalle epävarmasti. Kavahdan, kun tunnen kuinka kylmä maa on, mutta päätän pysyä paikallani.

Viima on vain yltynyt, kylmyys tuntuu luissa ja ytimissä asti. Hieron jalkojani, toivoen että edes se lämmittäisi, mutta tunnen voimieni vähenevän koko ajan. Lämpötila on reilusti pakkasen puolella, mikä on outoa; päivällä oli vielä parisenkymmentä astetta lämmintä.

En tiedä, kuinka kauan istun siinä, mutta näkökenttäni hämärtyy hitaasti. En tunne enää juuri mitään, äänet ovat kaikonneet pois, pimeys valtaa kaiken.

------


Silmiäni häikäisee epämiellyttävästi, kun herään. Joka puolelta tulvii valoa ja lämpöä.

Hieraisen silmiäni ja vilkaisen ympärilleni. Huomaan makaavani peiteltynä sohvalla. Asunto on minulle täysin vieras, mutta erilaisista yksityiskohdista voin päätellä, että sen omistaja on jo aikuinen.

Nousen vaivoin istumaan ja yritän pohtia, mitä eilen tapahtui, mutta en saa mieleeni kuin pimeyden ja kylmyyden. Päätäni kivistää ja lähes joka paikkaa särkee, mutta yritän olla ajattelematta kipua.

"Heräsit jo?"

Säikähdän ja käännyn ympäri nopeasti. Näen takanani seisovan harmaahiuksisen, maskin alle piiloutuneen nuoren miehen. Tunnistan miehen tiimi seitsemän johtajaksi, Kakashiksi - mitään muuta hänestä en tiedäkään.

Änkytän jotain epämääräistä vastaukseksi ja punastun. Punastuminen on minulle melko tuttua, teen sitä joka päivä ainakin kerran. Punastun joskus jopa silloin, kun joku sanoo vain minun nimeni ja usein annankin täysin väärän kuvan itsestäni.

"Sietäisit olla kiitollinen, et olisi selvinnyt tuolta elossa ilman minun apuani", Kakashi sanoo ja osoittaa ikkunaan. Vilkaisen hänen osoittamaan suuntaan ja huomaan, että koko maa on täysin lumen peitossa. Asiat ovat, niin kuin Kakashi sanoi; en olisi selvinnyt tuolta hengissä ilman hänen apuaan.

"Minä - minä - kiitos", sanon epävarmasti ja tunnen poskiani kuumottavan taas.

"Sinun pitäisi juoda. Ota tästä", Kakashi sanoo ja ojentaa minulle höyryävän kuuman kupin. "Se on minun omaa sekoitustani. Palauttaa voimat."

Hörppään juomaa nopeasti ja tosiaan: tunnen oloni heti paljon paremmaksi.

"Auttaako?" Kakashi kysyy minulta ja istuutuu minua vastapäätä. Nyökkään. Hän katsoo minua vähän tutkivasti, kuin yrittäisi keksiä jotain sanottavaa. Tunnen jonkun kumman tunteen puskevan pintaan, kun hän katsoo minua sillä lailla. Intohimoisesti.

"Olet Hyuugan klaania, eikö vain?" hän saa sanottua muutaman minuutin kiusallisen hiljaisuuden jälkeen. "Silmäsi ikään kuin huutavat niin."

"Olen... olen minä."

"Mikä nimesi on?"

"Hinata Hyuuga."

"Kaunis nimi."

Seuraa taas hiljaisuus, mutta lämmin sellainen. Päässäni on nyt kummia ajatuksia, jotka kaikki koskevat yhtä tiettyä henkilöä. Naurettavaa se on, myönnetään, olemme sentään tunteneet vasta niin vähän aikaa; mutta eihän ihminen tunteilleen mitään mahda.

Hän silittää minun hiuksiani lempeästi ja kysyy: "Miten sinä sinne ulos päädyit siihen aikaan?" Hän katsoo minua ymmärtäväinen, ehkä vähän säälivä ilme kasvoillaan, mikäli hänen silmistään niin voi päätellä.

"En... tiedä. En tiedä", vastaan rehellisesti. Ehkä se oli kohtalon sanomaa, ehkä ei, mutta nyt jälkeenpäin ajatellen olen tyytyväinen siihen, että jalkani johdattelivat minut sinne.

"Mutta tiedätkö... minusta on ihan mukavaa, että olit siellä. Että sain hakea sinut sieltä kylmästä", saan vastauksen kuin vastakaiuksi omiin ajatuksiini. Minusta tuntuu siltä, kuin sisälläni liikkuisi pyörremyrsky, joka sekoittaa tunteitani - mutta se tuntuu hyvältä. Emme tarvitse sanoja enää, kun hänen lämmin vartalonsa hakeutuu minun viereeni.

En tiedä, miten siinä kävi niin, mutta suumme ovat painautuneet yhteen, kuin joku olisi käskenyt niitä. En tiedä, miksi niin kävi, enkä tiedä, onko tämä oikein, mutta tiedän, että nyt minulla on lämmin. Lämpimämpi kuin koskaan.