Oman elämänsä sankari

Varoitus: ISOJA SPOILEREITA MANGASTA! (< ch 398)

~

Hän oli tuijottanut maalausta jo useamman minuutin ajan tajuamatta ajan kulua. Pensseli hänen kädessään oli puolitiessä kankaalle ja maali sen päästä oli tipahdellut lattialle ja kuivunut. Sai ei ollut koskaan ollut näin tyytyväinen yhteenkään maalaukseensa. Se oli, hänen mielestään, täydellinen. Silmät jotka tuijottivat häntä takaisin maalauskankaalta, saivat hänen sydämensä hakkaamaan ja hänen pensselikätensä vapisemaan niin pahasti ettei hän enää uskaltanut koskea teokseen sen pelossa että hän sotkisi täydellisyyden jonka hän oli onnistunut luomaan.

Hitaasti hän laski pensselin väripaletille ja huokaisi syvään. Hänen teki mieli ojentaa kätensä ja koskettaa tuota virheetöntä kalpeaa poskea, mutta hän tiesi että se oli vain maalia. Hän ei koskaan enää pystyisi koskemaan henkilöön joka maalauksesta hymyili hänelle viettelevää hymyään, hymyä jonka hän näki joka yö unissaan. Hymyä jonka hän muisti joka aamu kun hän heräsi lakanoihinsa kietoutuneena tuntien itsensä yksinäiseksi ja liian kiihtyneeksi nukkuakseen enää minuuttiakaan. Hymyä jonka takia hän joutui pesemään mainitut lakanat joka aamu.

Sai voihkaisi hiljaa ja kääntyi pois kutsuvan katseen edestä. Hän ei voinut sietää noita tummia silmiä, ne kiduttivat häntä, saivat hänet syttymään tuleen jonka takia hän unohti kaiken muun. Hän huokaisi kun hänen katseensa osui viereisellä pöydällä lojuviin valokuviin. Hän otti ne käteensä, varovasti ja rakastavasti, käveli sohvatuolilleen ja alkoi selata niitä. Valokuvien reunat olivat rispaantuneet selaamisesta ja hän osasi kuvat jo ulkoa, oli osannut jo niin kauan kuin hän oli saanut ne Danzoulta.

Nämä olivat työkuvia, arkistoista poimittuja. Sain sormet liukuivat valokuvan päällä varovasti. Uskomattoman kauniit mustat silmät tuijottivat häntä takaisin kuvasta. Silmät joita kaikki muut pitivät tyhjinä ja kylminä mutta joiden taakse oli peitetty niin paljon tuskaa. Ja vain hän tiesi siitä. Hän ja Danzou ja muutama muu ylempi virkamies jotka eivät koskaan puhuisi siitä, jotka eivät välittäneet siitä että olivat pilanneet tämän miehen elämän.

Sai sulki silmänsä ja upposi muistoon joka piti hänet järjissään. Päivään jonka takia hän tiesi että elämässä oli elämän arvoisia hetkiä. Päivään josta kukaan muu ei koskaan saisi tietää koska aivan kuten kaikki asiat Itachi Uchihan elämässä, sekin oli salaisuus jota kukaan ei koskaan saisi tietää.

~ ~ ~

Siitä ei ollut kuin muutama kuukausi kun hän oli saanut komentajaltaan kokonaisen vapaapäivän. Hän oli jäänyt salakuuntelemaan keskustelua erään käytävän varrella matkalla ulko-ovelle ja kotiin. Kyyristellessään pimeässä nurkassa hän sai kuulla että Itachi oli nähty Konohan liepeillä vain tunteja aikaisemmin. Hänen sydämensä oli alkanut hakata niin lujaa että hän oli pelännyt että hänet löydettäisiin käytävältä.

Hän oli juossut pimeässä tuntikausia ja sitten yht’äkkiä Itachi oli hänen edessään. Kosketusetäisyydellä. Sai tunsi ensimmäisen kerran ja tunne sai hänet aivan epätoivoiseksi.

Hän ei edes tiennyt miksi hän oli etsinyt Itachin käsiinsä. Mitä hän pystyisi tekemään? Hän oli voimaton. Olisi mahdotonta muuttaa mitään. Ja nyt mies tuijotti häntä kylmästi, odottaen jonkinlaista selitystä jottei tappaisi häntä heti.

Pian Sai oli Itachin vahvojen käsien otteessa. Miehestä huokui jotain joka teki hänet voimattomaksi. Hän yritti selittää Itachille miksi oli tullut, puhuen nopeasti ja sekavasti, ja musta katse tunkeutui hänen sieluunsa asti, kertoen hänelle ettei mies uskonut sanaakaan mitä hän sanoi.
”Minä tiedän että sinä et tehnyt sitä omasta tahdostasi. Tottelit ylempiäsi, olet syytön.”
Itachi nauroi hänelle, mutta niinkin kylmänä kuin hän yritti pitää naurunsa, se kuulosti epätoivoiselta Sain korvissa.

Hetken hän oli ollut varma että Itachi tappaisi hänet. Hermostuneena hän vuodatti kaikki tunteensa miehelle, kaiken sen vihan ja tuskan ja kivun jota hän tunsi koska Itachia oli käytetty hyväksi ja sitten heitetty menemään kuin hän olisi merkityksetön.
Sain ei edes pitänyt pystyä tuntemaan. Hän oli järkyttynyt omasta purkauksestaan ja ilme Itachin kasvoilla sai hänet viimein hiljaiseksi.

Sitten hiljaa kuiskaten Itachi kielsi häntä koskaan toistamasta sanojaan kenellekään. Hänen otteensa Sain ranteista oli muuttunut helläksi eikä hänen painonsa Sain päällä tuntunut enää uhkaavalta.

Sen jälkeen kumpikaan ei tarvinnut sanoja.

Itachi, joka oli aina pitänyt itseään muita vahvempana, ei voinut vastustaa mahdollisuutta elää yhtä yötä valheessa. Valheessa joka oli oikeasti vain totuus jota kukaan muu ei koskaan saisi tietää.

Yhden yön ajan he hukuttivat toisensa helliin suudelmiin ja kosketuksiin ja teeskentelivät että kaikki oli hyvin, että näin muka voi käyttäytyä. Hetken he olivat kummatkin niin avoinna, niin haavoittuvaisia, että Itachin kova ulkokuori halkeili kun hän piti kiinni Saista kuumeisesti, kuiskaten hänen korvaansa ”Muista minut” yhä uudestaan ja uudestaan.

Sai ymmärsi että Itachi tiesi kuolevansa pian, jopa odotti sitä hetkeä ja oli valmistautunut siihen.

Heidän sydämensä hakkasivat toisiaan vasten kivuliaan lujaa heidän yrittäessään hukuttaa ajatuksensa ja kipunsa edes hetkeksi toistensa tuoksuun, ihoon, kosketuksiin. Sailla ei koskaan ollut ollut niin hellää rakastajaa ja hän tiesi että tämä ei kestäisi kauan. Kun tämä hetki varastettua aikaa olisi ohi, Itachi jonka hän oppi tuntemaan, olisi taas poissa.

He valvoivat koko yön ja nukahtivat auringonnousuun. Kun Sai heräsi, Itachi tarjosi hänelle sanatta ruokaa. Hiljaisuudessa he söivät, istuen kylki kyljessä lämpimällä aurinkoisella kallionrinteellä, liian väsyneinä pukemaan päällensä. Sai tiesi että hänen pitäisi palata Konohaan iltaan mennessä ja mikään ei koskaan ollut tuntunut niin vastenmieliseltä.
Hän yritti puhua Itachille. Pyysi häntä lähtemään pois. He voisivat yhdessä lähteä eikä heidän tarvitsisi koskaan palata. Itachi käski hänen olla hiljaa tai hän lähtisi heti ja Sai joutui sulkemaan suunsa.
Kunnes Itachi avasi sen taas pehmeällä suudelmalla joka oli täynnä sanatonta anteeksipyyntöä.

Illansuussa kun Sai heräsi, Itachi oli poissa. Hän ei ollut jättänyt Saille mitään muistoa itsestään. Sain vartaloa ja sielua särki kun hän käveli hitaasti takaisin Konohaan, livahtaen helposti porttivahtien ohi sisään kylään illan pimeydessä ja omaan pieneen asuntoonsa. Sinä yönä hän maalasi ensimmäisen taulun monesta. Ensimmäisen muiston.

~ ~ ~

Sai liukui lattialle, puristaen valokuvia varovasti käsissään, peläten rutistavansa ne. Ne olivat kaikki mitä hänellä oli Itachista jäljellä.

Aamulla oli tapahtunut se, mitä Sai oli odottanut siitä lähtien kun hän oli kävellyt pois Itachin luota.

Uutisen tuoja oli tuonut heille uutisen kuin suurenkin ilosanoman. Itachi oli kuollut. Kaikkien suut olivat kääntyneet hymyyn kuullessaan sen. Onneksi Sai oli aina ollut tunteeton, kukaan ei kiinnittänyt häneen huomiota kun hän tuijotti juhlintaa suu tiukasti kiinni, silmät tunteettomasti eteenpäin tuijottaen.
Kukaan ei ollut huomannut kun hän oli juossut kotiin, napannut pensselin käteensä ja alkanut maalaamaan. Kukaan ei tulisi etsimään häntä ennen kuin hänen seuraava työtehtävänsä pakottaisi hänet ulos ja kohtaamaan nämä ihmiset joiden joukossa hän asui.

Hän rakasti Konohan suurinta petturia, sankaria jonka sankariteot olivat nyt ikuisesti haudattu tämän kuoleman mukana. Mutta vaikka kaikki muut halusivat vain unohtaa miehen, hän tulisi aina muistamaan tämän.

Hän nosti kasvonsa kohti seiniään ja antoi katseensa kiertää kuvasta kuvaan, mustista silmistä mustiin silmiin, kymmenet kuvat Itachista peittivät hänen puisia seiniään hänen asunnossaan jonne kukaan muu ei koskaan saisi tulla.
Hymyilevät pehmeät huulet, mustat silmät jotka auttoivat häntä uppoamaan unelmiin, alaston vartalo kovalla kalliolla, puoliksi tukahdutettu nauru, pitkät sormet vasten ihoa.

Hän maalaisi jokaisen muistonsa seinilleen, jokaisen sekunnin jonka oli viettänyt Itachin kanssa, koska se yksi vuorokausi oli hänelle kokonainen elämä.

Itachi pysyisi aina elossa täällä. Täällä kukaan ei pystyisi tappamaan häntä, tuhoamaan hänen muistoaan. Täällä häntä rakastettaisi aina.

~ The end.