Muistan kun kuulin siitä ensimmäisen kerran.


"Joo, se opettaja akatemiasta, olisiko ollut..." Asuma oli kertomassa, mutta lopetti kesken yrittäessään muistella nimeä.
"Iruka?" veikkaan. Ensimmäinen nimi mikä mieleeni tulee.  
"Niin, juuri hän! Hän kuulemma on alkanut tapailemaan Ayamea, sitä Ichirakun tytärtä."


Sen ei olisi pitänyt sattua niin paljon.


"Mistä sinä sen tiedät?" sanon kylmyyttä uhkuvalla äänellä.
"No siitähän kuiskii koko kaupunki", Asuma sanoi ja otti askista uuden tupakan, "ne nähtiin toissapäivänä yhdessä."


Mutta sehän ei todistanut mitään, eihän?

Lause jota olen toistanut itselleni viimeiset kaksi viikkoa. Joka kerta on yhä vaikeampaa ja vaikeampaa uskoa sitä.
Tietenkin asialle löytyisi tuhat selitystä, mutta minä en keksi niistä yhtäkään.

Huokaisen raskaasti ja suljen silmäni. Olen matkalla kotiin neljän päivän pituiselta tehtävältä, pysähtyneenä puolen tunnin matkan päähän kylästä lepäämään. Nojaan istuessani vanhaa tammea vasten ja kiroan mielessäni sitä, että olen aivan poikki. Sitä, että rakkaudelleni ei ole vastakaikua. Sitä, että on täysikuu.
En saa koskaan hyvin unta täysikuun aikaan.

Suustani pääsee kivulias murahdus, kun nousen jaloilleni ja kiroan- tällä kertaa ääneen- kun tunnen haavan vasemmassa pohkeessani aukeavan. Yritän motivoida itseäni jatkamaan matkaa, mutta päädyn vain siihen lopputulokseen, ettei minulla ole mitään syytä palata.
Olen lopettanut kutsumasta asuntoani kodiksi kauan aikaa sitten. Oppilaani ovat kukin jatkaneet omia polkujaan. Ja... ja Irukalla on joku nainen.

Oloni on nyt vain kurjempi, mutta alan kuitenkin raahautua eteenpäin. Vaikka en tahtoisi sitä, sydämeni yhä pakahtuu ajatellessani saavani ojentaa raportin tietylle chuuninille, joka ottaisi sen hymyillen vastaan ja kiitäisi kovasta työstä. Ja tietenkin tarkoittamatta sitä yhtään.

Säälittävää, mutten voi itselleni mitään. Tahtoisin vihata sitä miestä. Tai vielä parempaa: En tahtoisi tuntea koko miestä. En olisi koskaan tahtonut tavata häntä ja rakastua häneen.

Kasvoillani on nyt päättäväinen ilme, ja astelen rivakoin askelin eteenpäin. Tiedän nyt tasantarkkaan miksi palata koko pahuksen kylään: Voidakseni lyödä Irukaa niin kovaa kuin vain tältä chakravajaukseltani pystyn.
Yritän haudata vihan ja katkeruuden alle sen totuuden, etten voisi satuttaa koskaan Irukaa tosissani. Silti se nousee pintaan uudestaan ja uudestaan. Vaikka tahtoisin raivota ja huutaa, purkaa kaiken kiukun ja vihan sisälläni, alan rauhoittua järjen saadessa minusta otetta.

Totta, Irukalla oli joku. Entä sitten? Miten minä voin miestä siitä syyttää. Eihän tämän otsassa lukenut 'Kakashin omaisuutta'. Iruka oli niin sanottua vapaata riistaa joten oli vain ajan kysymys milloin joku iskisi silmänsä häneen. Minun lisäkseni.
Sitten alan kirota itseäni ja typeryyttäni. Minulla oli niin monta kertoa hänelle tunteistani, olisin tullut hylätyksi tai en, nyt se on vain nolompaa kertoa. Näen jo sieluni silmin kuinka hän punastuu hieman ja kääntää katseensa poispäin minusta sanoen: "Olen otettu, mutta tapailen juuri tällä hetkellä erästä..."
Olenkin päätynyt siihen, että kertomatta paras.

Tekisi mieli lysähtää maahan ja alkaa vain itkeä ja parkua kuin pikkulapsi, joka en ole koskaan saanut olla. Yritän kumminkin pitää itseni koossa Konohan muurien ollessa jo näkyvissä.

---

Käteni tärisee epäröidessäni huoneen oven avaamista. Yhtään ei auta asiassa ajatus, että sen oven takana olisi ihana ruskeatukkainen mies, jota en koskaan saisi.
Mies, kenen kasvot ovat mielessäni koskettaessani itseäni yksinäisinä iltoina.
Mies, kuka vihaa minua, mutta minä en voisi koskaan vihata takaisin.

Tartun kahvaan, kokoan sekunnin ajatuksian ja vedän syvään henkeä, jonka jälkeen avaan oven ja astun sisään. Pöydän takana on todellakin odotetusti Iruka. Chuunin oli lukenut jotain kirjaa, mutta nosti heti katseensa kuullessaan astuvani huoneeseen.

"Ah, Kakashi-san", hän sanoo hymyillen sitä ihanaa tekohymyään. Mitä väliä vaikkei se olisikaan aito, kaunista minulle yhtäkaikki. Mutta sitten se taas saa mieleni maahan ja raastaa sydäntäni.
Miksei hän voi antaa ihmisten nähdä häntä itseään?
"Lopeta", sanon hampaita yhteen purren.
"Mikä?" Iruka kysyy kohteliaasti, kuten hänellä on tapana.
En vastaa heti. Yritän parhaani mukaan estää itseäni lyömästä chuuninia naamaan ja rikkoa se kivikova maski miehen kasvoilla, joka on jumittunut siihen kohteliaaseen, tyhjään hymyyn. Sen tekemistä estää vain se, että minulla on tuskin yhtään enään chakraa ja huoneessa on muitakin ihmisiä.

Päädyn olemaan vastaamatta kysymykseen. Sen sijaan kaivan taskustani verisen ja kuraisen paperimytyn ja heitän sen Irukan eteen.
"Siinä", tokaisen kylmällä äänellä, "voit säästää sen paskan kovasti tehdystä työstä. Olen nyt aivan liian väsynyt ja kuolemaa tekevän sellaisen kuulemiseen."
Iruka näytti hetken typertynneltä, ennen kuin ilme muutuu huolehtivaksi. Hän on aina vain parempi, sillä voisin melkein luulla sitä aidoksi.
"Oletko haavoittunut pahastikkin?" hän kysyy.
"Kyllä", vastaan yksitoikkoisella äänellä ja käännyn ovelle päin. Kuulen tuolin jalkojen raahautuvan lattiaa pitkin ja askelia.
"Tarvitsetko apua sairaalaan pääsemisessä?" Iruka kysyy astellessaan vierelleni.

Olen juuri raahautunut tänne samperin kylään viiden tunnin matkan ja jostain syystä muutama kortteli olisi ylitsepääsemätön este?

Ja kuka sanoo että edes menen sinne?

Mieleni tekee laukoa se päin chuuninin kasvoja, mutta pysyn hiljaa ja tartun tätä vain kädestä ja vedän mukanani ovesta ulos.
En  tarvitse mitään apua sairaalaan menemisessä. Ja vaikka tarvitsisinkin, niin ennemmin kuolisin kuin myöntäisin sitä.

Miksi sitten otin Irukan mukaani?
Hyvä kysymys. En ainakaan siksi, että rakastan miestä enemmän kuin omaa elämääni ja olen niin heikko, että sorrun kaikkiin mahdollisiin tekosyihin pitää se mies lähelläni.

Jatkamme matkaa sairaalaan, jonne menen aivan vain Irukan mieliksi, hiljaisuuden vallitessa. Minusta hiljaisuus on mahtava asia, mutta ei nähtävästi Irukan mielestä, sillä tämä näyttää pohtivan jotain sanottavaa.

Ja keksiikin jotain.

"Mikä minun piti lopettaa silloin aikaisemmin?" hän kysyy ja tapittaa minua niillä ruskeilla silmillään, joita niin rakastan.
Pysähdyn siihen paikkaan ja tuijotan Irukaa kuin tämä olis juuri sanonut osaavansa lentää.
Iruka näyttää vähintään yhtä pölmästyneeltä kuin minä. Hän hidastaa askeliaan huomatessaan pysähtyneeni ja tekee niin pian itsekin.
"Mikä on?"

Ei mikään. Ei yhtikäs mikään. Vain se että... kai tiedät... Kaikki on elämässäni pielessä tai menossa pieleen.  
Mitä nyt vuodan kuudesta eri paikasta ja kahlaan itseinhossa. Ei mitään normaalista poikkeavaa minun elämässäni. Ja älkäämme unohtako itsesääliä. Vellon ihan siinä.

"Jatketaan nyt vaan matkaa", murahdan ja alan taas astella eteenpäin. Iruka seuraa minua hetken katseellaan hölmistyneen näköisenä, ennen kuin se ilme muuttuu päättäväiseksi ja hän ottaa minut kiinni, tarttuu minua olkapäästä ja nykäisee kohtaamaan itsensä kasvokkain. Inahdan kivusta ja yritän peittää sitä, mutta Iruka huomaa sen heti.

Samperin opettajan vaistot.

"Anteeksi vaan, mutta minua alkaa vähitellen tympimään tuo käytöksesi!" chuunin sanoo, näyttäen siltä kuin yrittäisi pidätellä vihaa sisällään. Kuten aina.
"Mikä sattuma", tuhahdan ja riuhtaisen itseni irti toisen otteesta, "minuakin ärsyttää sinun käytöksesi."
Minulta ei jää huomaamatta toisen nyrkiksi puristuneet kädet.
"Aijaa, ja mikähän käytöksessäni sinua ärsyttää?" Iruka sanoo pakotetun kuuloisesti.
"Se, että vaikka näyttäisit olevan kovin avoin ja iloinen, et näytä koskaan itseäsi", vastaan viileällä äänellä, "kenellekkään."

Riidan alku on kylvetty, nyt vain odotetaan satoa.

"Etköhän sinä siitä kaiken tiedäkin!" Iruka vastaa kohteliaisuus tipotiessään.
"Tietenkin", totean, kuin se ei olisi mitenkään loukkaavaa, mitä hän juuri sanoi.

Ja sehän chuuninia ärsyttääkin.

Tärisevä nyrkki nousee ylös, vedetään taakse ja huitaistaan eteenpäin kohteena kasvoni.
Mutta aivan muutaman sentin päässä kasvoistani se pysähtyy. Ilmeeni ei värähdäkään koko aikana.

"No?" kysyn melkein käsimättömällä äänellä, "iske nyt jos isket, niin voidaan jatkaa matkaa."

Tiedän sen sanomisen olevan typerää. Koskaan ei pitäisi leikkiä tulella. Mutta minulla on uhmakas olo ja se tuli on niin mielenkiintoinen kun se sai lisää puhtia.
En vain malta lopettaa.

"Äläs nyt viitsi kainostella, sensei", sanon härnäävällä äänellä, "lupaan etten itke. Iske nyt jo!"
"Älä", hän kuiskaa hiljaa. Minulle se kuulosti enemmänkin siltä, kuin hän pyytäisi itseltään, ettei nyt menettäisi malttiaan.
"Ihan hennosti sitten vaikka vaan!" ehdotan ja virnistän ilkeästi maskin alla, "olosi on varmasti sen jälkeen parempi!"
"Minä sanoin ä-"
"No oletpa sinä tylsällä tuulella. Ihme että Naruto koskaan edes jaksoi sinua, olet Sakuraakin ärsyttävämpi ja Sasukea tylsempi."

Se tekee sen.

Seuraavaksi näen vain kuinka maailma pimenee.