Avaan silmäni, mutta suljen ne taas nopeasti. Huone, missä olen, on kirkkaasti valaistu ja koskee silmiini. Murahdan ja yritän palata untenmaille.
Ikävä kyllä, se ei käy. Ja miksi?

"Kun nyt kerran olet viimeinkin hereillä, niin voisit nousta ylöskin", kuuluu tuttuakin tutumpi ääni vierestäni. "Vai pystytkö siihen?"
Murahdan jotain epämääräistä ja odotan sen kelpaavan vastaukseksi.
"Vai etkö vain tahdo?"
Lisää epämääräistä mörinää, niin kyllä toinen häipyy, eikö niin?
Lämmin nauru täyttää huoneen.

"Voisitko häipyä?" murahdan ja yritän avata taas silmiäni. Räpyttelen hetken ja yritän tottua valoon. Tuntuu kuin joku räjäyttelisi pommeja pääni sisällä.  Koko keho tuntuu veltolta ja raskaalta.
Täydellistä. Kertakaikkisen täydellistä.

"En ikävä kyllä mitenkään voi", Iruka vastaa yksitoikkoisella äänellä.

Tunnen kiehuvan tunteen sisälläni. Kaikki se viha, raivo, ärtymys ja turhautuminen tuntui keittävän sisuksissani ja vaativan päästä ulos.

"Häivy", sanon tällä kertaa paljon tiukemmalla ja kylmemmällä äänellä.
"En", kuuluu tyyni vastaus.
"Kuules-"
"Ei kun kuule sinä!" Iruka huutaa. "Minä olen valvonut koko edellisen yön omantunnon tuskan kourissa! Tulin tänne keskustelemaan ja sen teen!"
"Mistä?" tokaisen, "ei ole mitään puhuttavaa."
"Ihanko tosi? Jos minä nimittäin oikein muistan niin löin sinulta tajun kankaalle muutama päivä sitten", Iruka sanoo sarkastisella äänellä.
"Saattoipa tosiaan olla niin", mutisen mukamas mietteliäänä.

Ei todellakaan minulle mieluinen puheenaihe. Miksi, voi miksi meidän pitäisi puhua siitä? Katkerassa mielessäni toivon hänen vain jättävän minut rauhaan ja menevän tyttöystävänsä luokse.

"Et kai.... ole vihainen?" Iruka kysyy epävarmana.
"Tietenkin", vastaan, nauttien toisen ilmeestä, johon sekoittuu hämmennystä ja ärtymystä, sekä hiukka katumusta.
"Mutta... mutta..." Keksimättä mitään sanottavaa Iruka vain sopertaa jotain.
"Mutta minähän itse oiken pyysin sinua iskemään minua", sanon ja suljen silmäni.
"Ni- niin!" chuunin sanoo.
"Niinpä niin", huokaisen ja avaan taas silmäni. Yritän nousta raskaalta tuntuvan ruumiini kanssa ylös istumaan. Jalat ovat aivan kipeinä ja tuntuvat olevan tulessa. Suustani pääsee niin kirosana kuin parikin.
Iruka epäröi hetken, ennen kuin auttaa minut istumaan sängylle. Vastentahdoisesti annan chuuninin auttaa minua.

"No niin, nyt ollaan keskusteltu ja voit läheä", tokaisen ja yritän löytää mukavan asennon.
"Luuletko että tuossa oli tarpeeksi?" Iruka naurahtaa kuivasti.
"Ja mistäs nyt puhutaan? Säästä?" ehdotan väsyneellä äänellä.
"Miten olisi siitä, mikä sinua nyt ikinä kalvaakaan", Iruka sanoo.
"Miten niin?"
"Mikä. On. Sinun. Ongelmasi?" Iruka kysyy painottaen jokaista sanaa.
"Sinä", vastaan ja katson Irukaa suoraan silmiin.
"Mi-minä?" chuunin kysyy epäuskoisena.
"Sinä ja Ayame", täsmennän, "ja teidän suhteenne."
Iruka on naamaltaan nyt paljon punaisempi ja ilme on epäuskoinen ja yllättynyt.
"Oli paljon helpompaa unelmoida, kun tiesin että sinulla ei ole ketään", vastaan ja huokaisen pitkään.
"U-unelmoida? Mistä?"
"Sinusta."

Sitten on hiljaista. Vaikka pidän hiljaisuudesta, niin tämä hiljaisuus on epämukava ja painostava.
Iruka miettii jotain sanottavaa ja minä mietin mitä hän sanoo.

"Ei kai sinäkin", hän huokaisee lopulta.

Minäkin mitä?

"Hassua, kuinka koko kyläkin saa tietää niiden olleen treffit ennen minua", Iruka sanoo ja naurahtaa. "Ne eivät olleet treffit! Ei ainakaan minulle!"
Yritän sanoa jotain, mutta Iruka vain jatkaa vaahtoamistaan siitä, kuinka ihmisten pitäisi lopettaa juoruaminen ja hankkia elämä.

"Iruka!" huudan ja saan chuuninin lopttamaan. "Rauhoitu!"
"Lopeta sinä jo se minun käskemiseni!" hän huutaa vastaan.
"Jätä sinä minut rauhaan!" vatsaan korotamalla ääntäni entisestään.
"No hyvä on, voin poistua hetkeksi, jos tahdot!" Iruka sanoo tuohtuneena ja nousee ylös.
"Tarkoitin lopullisesti", sanon kylmällä äänellä, "ikuisesti. Älä enään koskaan tule lähelleni, älä enään koskaan puhu minulle. Pysy. Kaukana. Minusta."

Iruka katsoo minua silmät suurina kuin lautaset, säikähtäneen näköisenä. Hän nielee kuuluvasti ja ilme muuttuu surulliseksi, mutta uhmakkaaksi.
"En voi tehdä sitä", hän hymähtää.
"Se ei ollut pyyntö", sanon tiukasti.  
Iruka vastaa ja naurahtaa pakotetusti. Hän kävelee ovelle ja avaa sen, astuu ulos huoneesta ja sulkee oven perässään.

Koko mieleni huutaa minulle ja käskee minua pyytämään häntä jäämään , mutta en tee elettäkään estääkseni tapahtuvaa.

Yksin. Jälleen kerran.

---

Katson tummaa taivasta jota vailaisee tuhannet tähdet ja yksi suuri täydellisen pyöreä kuu. Oloni on jotenkin niin tyhjä, kuin minut olisi koverrettu sisältä ontoksi.
Syykin siihen on selvempi kuin pilvetön iltataivas ja se saa oloni vain surkeammaksi.
Loppujen lopuksi se on kaikki vain minun syytäni. Kadun sitä hetki hetkeltä enemmän. Pyysin hänet itse jättämään minut rauhaan.
Ja sen hän tekikin.
Ikävä kyllä.

Itse taas olen yrittänyt kaikilla mahdollisilla tekosyillä lähestyä häntä. Huonoin tuloksin kylläkin. Jos jonkin tai jonkun välttelemisestä tehtäisiin laji niin se mies saisi olympiakultaa.
Huomasin että paras tapa päästä mahdollisimman lähelle miestä on olla antamatta länsäoloaan ilmi.

Joku voisi sanoa minulla olevan pakkomielle, mutta ei se sitä ole.
...eihän?

Istun juuri nyt puussa, jonka uloimmat oksat ylettyvät Irukan asunnon ikkunoita raapimaan tuulisina öinä. Olen kököttänyt siinä jo puoli tuntia pian. Käsissäni on yksi Jirayan teoksista, mutten ole avannut sitä koko aikana. Katseeni on nimittäin keskittynyt asunnossa liikkuvaan hahmoon.

Iruka on lopettanut ruokailunsa ja asettunut takaisin pöydän ääreen juomaan jotein teemukista ja lukemaan.
Mitä antaisinkaan voidakseni juuri nyt istua häntä vastapäätä siinä pöydässä ja vain olla siinä hetkessä. Hetki Irukan kanssa. Aivan kahdestaan. Lämpimässä sisällä.

Mutta ei. Sen sijaan kököän koleassa ilmassa illalla. Ja aivan yksin.

Herään unelmistani takaisin todellisuuteen, kun huomaan Irukan nousevan pöydästä. Huomaan myös melkein pudonneeni puusta pienen unelmointitaukoni aikana. Korjaan asentoani ja yritän katsoa minne Iruka katoaa. Harmikseni chuunin poistuu huoneesta, joten saan luvan vaihtaa va- öh... tarkkailupaikkaani.
Juuri kun olen liikkumassa, kuuluu Irukan asunnon parvekkeelta huuto.

"Tulisitko mieluummin sisään vai onko puussa mukavampaa?"
Se ei ole mitenkään sen suuremmin sisään kutsuva vaan enemmänkin sarkastinen kysymys.
En tosin välitä siitä, vaan nousen puusta ja hyppään parvekkeelle.
Iruka tuhahtaa ja menee takaisin sisälle. Seuraan häntä kuin hyvin koulutettu ja omistajaansa kiintynyt koira. Surullista kyllä, kuvaus sopii minuun paremmin kuin nenä naamaan.

Katson ympärilleni ja tutkin huonetta. Olen kuin lapsi karkkikaupassa.
Ensiksi tajuan sen olevan olohuone. Se on varmaan suurin huone koko asunnossa. Huoneessa on yksi iso ja mukavan pehmeän näköinen sohva, kaksi vähintään yhtä mukavan näköistä nojatuolia, televisio nurkassa ja työpöytä oven lähellä. Siellä on myös muutama iso kasvi.
Seinillä on paljon valokuvia ja muutama maalaus. Eniten valokuvia on työpöydän edessä olevassa seinässä. Katseeni kiertää niissä ja päättelen niiden olevan kuvia Irukan lapsuudesta ja entisistä oppilaista ja ystävistä.

"Olet yksi todella eriskummallinen mies", Iruka huokaisee ja istahtaa sohvalle.
"Niin minulle on kerrottu", vastaan ja siirrän katseeni valokuvista Irukaan.
Iruka päästää turhautuneen äänen ja vajoaa syvemmälle sohvalle "En ymmärrä sinua yhtään, enkä koskaan varmaan tulekkaan", hän mutisee, "tai siis ensin pyydä- ei, käsket- minua jättämään sinut rauhaan, ihan kuin olisin joskus häirinnyt sinua ja nyt itse-"
Iruka ei pysty lopettamaan lausettaan. Hänen ilmeensä on muuttunut täysin. Aivan kuin hän olisi juuri tajunnut minun -öh- tarkkailleen häntä. Kuin juuri sinä hetkenä hän olisi tajunnut sen, mikä on ollut selvää jo niin kauan aikaa.

"Sinä....Et kai sinä....?"
"Minä mitä?" kysyn kuin en yhtään ymmärtäisi kysymystä. Chuuninin kiusaaminenhan on lempihommaani. Ja oli niin näkyvää, ettei hän tahtonut sanoa sitä, kuin se olisi sytyttänyt hänet tuleen.
Iruka pudistaa päätään ja mutisee: "Ei mitään."

"Ja ai niin!" sanon kun yksi asia muistuu taas mieleni.
"No mitä nyt?" Iruka kysyy ja katsoo minuun tyyliin 'sen on parasta olla jotain järkevää'.
"Minä olen aivan unohtanut kiittää sinua", naurahdan ja hetken epäröityäni istahdan toiseen nojatuoleista.
"Ai mistä? Siitäkö kun pahoinpitelin sinut kun olit muutenkin kamalassa kunnossa?" Iruka tuhahtaa, "kuule ilo oli minun puolellani. Otetaan toki joskus uusiksi."
"Kai sitten niin", sanon ja raavin niskaani. "Oikeastaan ajattelin kiittää siitä siksi, koska olin muuten varmaan valvonut koko yön ja näyttänyt seuraavana puolikuoleelta."
"Sinä näytit siltä jo silloin", mutisee Iruka matalalla äänellä. Selvästi minun ei ole tarkoitus kuulla sitä, mutta kuulin kumminkin. En minä todellakaan siitä pahastu. Tiedän näyttäneeni aivan kamalalta.

"Etkö saa hyvin unta tehtävien jälkeen?" Iruka kysyy, tuttu kohteilias sävy äänessä. Mutta sen lisäksi olen erottavinani huolestuneisuutta seasta. Ja tietenkin sen asian, mitä en kaipaa, sääliä.
"Saan toki, joskus jopa paremmin kuin muuten", vastaan ja huokaisen sitten, ennen kuin selitän: "Mutta ainoa aika, jolloin minulla on vaikeuksia saada unta, on täysikuun aikaan."
"Niin kuin tänään", Iruka toteaa. Katse hänen silmissään on oudon lasittunut. Se pelottaa minua.

Hän nousee hitaasti ylös sohvalta ja astelee luokseni. Katson häntä aivan ymmälläni ja yritän miettiä mitä seuraavaksi tapahtuukaan.
Ensimmäinen asia mikä mieleeni juolahtaa on se, että Iruka löisi minua. Mutta ilme miehen kasvoilla ei kielinyt sen suuremmasta raivosta. Oikeestaan se oli vähän samanlainen, millä katsot sateessa olevia koiranpentuja, joita et kumminkaan voi viedä kotiin, koska äiti on kieltänyt.

Pieni hymy nykii chuuninin suunpieliä. Hän ojentaa kätensä minua kohti, kuin aikoisi taputtaa minua.

Aivan kuin koiraa.

Ja sitten hän hymyilisi anteeksipyytävästi, jättäisi huomiotta anovan katseeni ja sen että nuolaisen hänen kättään ja kävelisi pois. Katoaisi sateeseen. Ja siitä minä olisin taas yksin.

"Sinähän pidät minusta, niinhän?" Iruka kysyy ja epäröi hetken ennen kuin vetää kätensä takaisin.
"En nyt menisi enään sanomaan niinkään että pitäisin sinusta", sanon selittelevään tyyliin, "pikemminkin rakastan. Tai oikeastaan olet enemmänkin pakkomielteeni."
Hän pysyy hiljaa ja katsoo minua hetken yllättyneenä, kuin ei olisi odottanut minun antavan niin suoraa vastausta.
Kumpikaan ei sano mitään. Odotan vain Irukan vastaavan jotain, ihan mitä tahansa.

"Vihaan sinua", hän kuiskaa.

Ne yksinkertaiset sanat pirstovat sydämeni.

Iruka vihaa minua.

En koskaan olettanut miehen pitävän minusta, mutta silti pistos rinnassani tuntuu kivuliaalta.
Suljen silmäni ja huokaisen syvään. Ei kai sille mitään voi. Käsken ruumini nousemaan ylös ja poistuvan tästä asunnosta, mutta se ei tottele.
Istun siinä tuolissa kuin olisin naulattu siihen kiinni. Ilmeeni on yhtä vaikeasti luettava kuin aina, mutta kai se on päivän selvää, että kaikki ei ole kunnossa.

Mikään ei ole kunnossa. Ei koskaan ollutkaan.

Avaan taas silmäni ja katson chuuninia.
"Kakashi", Iruka huokaisee ja katsoo takaisin minuun.
Odotan hänen sanovan joitain lohdutuksen sanoja tai käskevän poistua.

"Ei hitto, Kakashi", hän ärjähtää ja tekee jotain odottamatonta. Hän tarttuu paitaani ja vetää minut ylös tuolista.
Tuntuu kuin yhtäkkiä yksikään lihas ei tottele käskyjäni. Avuttomuuden tunne leviää päälleni.
"Että minun tekisi lyödä sinua", hän kuiskaa. Ilme on pelottavan uhmaava ja päättäväinen. "Ja jos sanot 'senkus vaan' tai jotain sellaista, niin..."
Yritin estää itseäni sanomasta mitään. Mitään, mikä ärsyttäisi chuuninia vielä lisää. Yritin parhaani.

Vannon sen.

"Niin mitä?" kysyn, äänessäni hiukan pilkkaa.
Ensin hän pysyy hiljaa ja katsoo minuun kuin toivoen katseensa tappavan.

Senkus tappaisi. Tekisi palveluksen tälle kärsivälle miehelle.

Yksi tönäisy ja kaadun taaksepäin, takaisin nojatuoliin. Olen niin yllättynyt siitä, että et edes ehdi reagoida. Inahdan kivusta.

Todella ninjamaista.

Olen yhä vain enemmän pihalla, kun Iruka istuu syliini niin että olemme kasvokkain.
"Ja sinulla ei ole mitään syytä ihmetellä miksi vihaisin sinua", hän sanoo ja painaa kasvonsa lähemmäs omiani.
Nielaisen ja puristan käteni nyrkkiin, pitääkseni ne kurissa. Vaikka niin kovasti tahdon koskettaa chuuninia, se on typerin asia, mitä voisin sillä hetkellä tehdä.
"Mutta ihmeteltävä asia onkin sitten se", kuuluu taas Irukan suusta matalalla äänellä, "miksi rakastan sinua."

Koskaan elämässäni en ole ollut näin ymmälläni. Jopa silloin kun löysin isäni ruumiin, luulen tienneeni syyn. Kaikkeen on aina syy.

Se pitää vain keksiä.

Nyrkkini avautuvat ja lasken käteni Irukan vyötärölle. Sieltä toinen käteni nousee ylös Irukan pään taaksen. Painan chuuninin pään lähelle omaani niin, että otsamme koskettavat.

"Tiedätkö", henkäisen sulkiessani silmäni, "kuinka pirun paljon helpompaa kaikki olisi ollut, jos olisit sanonut tuon hieman aikaisemmin."
"Kuka sinä siinä olet kukaan puhumaan", Iruka pistää takaisin.
Hymähdän ja työnnän Irukan kauemmas. Hän katsoo minuun kummastuneena. Se hämmentynyt ilme on niin sulostuttava, että mieleni tekee halia miestä.
Tartun maskiini ja vedän sen alas, paljastaen leveän virneeni sen alla.
"Kai minä nyt saan suudella sinua?" kysyn ihan vain varmistukseksi.
Tosin ei sillä ole mitään väliä, kun kumminkin painan huuleni nopeasti chuuninin omille, ennen kuin tämä ehtii sanoa mitään.

Seuraukset ovat sitten tulevaisuuden murheita. Minä elän tässä hetkessä ja tässä tilaisuudessa.
Jos jokin elämän opeista on mennyt perille, niin se on tuo.

Tahtoisin pitää miehen siinä sylissäni suudeltavanani ikuisuuden, mutta lopulta senkin on loputtava.
Hitaasti peräännyn suudelmasta ja katson Irukan kasvoja. Pieni puna on taas koristamassa poskipäitä ja ruskeat silmät ovat vain puoliksi auki.
Taas olen tilanteessa, jossa olen tehnyt jotain enemmän tai vähemmän typerää ja odotan toisen vastaavan.

"Minua nukuttaa", Iruka sanoo ja haukottelee sitten.

Ei ihan mitä odotin, mutta kelpaa minulle.

"Mennään sitten nukkumaan", naurahdan ja työnnän Irukaa hellästi pois päältäni. Hän nousee ylös ja alkaa tallustaa makuuhuoneeseen. Seuraan perässä naamallani leveä hymy.
Kun Iruka tajuaa, että seuraan häntä, hän pysähtyy ja kääntyy minuun päin.
"E-et kai sinä ole tulossa...?"
"Tietenkin!"

Hän tuijottaa minua hetken epäröiden ennen kuin jatkaa matkaansa ja viittaa minut mukaansa.

En varmaan tule saamaan unta yhtään sen paremmin vaikka Iruka onkin vierelläni, mutta ainakin voin koko yön katsoa hänen nukkumistaan ja yksinkertaisesti olla iloinen.

Ehkä loppujen lopuksi täysikuu ei olekkaan niin paha.