Teistä minä maalaan



Korppihiuksinen Uchiha asteli talonsa puutarhassa helteisenä aamuna. Tuuli oli tyyntynyt, joten kuumuus tuntui tukahduttavalta. Sasuke avasi puutarhan sadettimet ja kiirehti pois alta, ennen kuin vesi alkoi suihkuta ympäri puutarhaa. Korppi katseli kuistilta pieniä sateenkaaria, jotka aurinko sai välkkymään kirjavina vesipisaroissa. Sasuke nojasi paaluun ja avasi tummansinistä kimonoaan hieman. Kuumuus oli miltein sietämätön. Vaikka ulkona oli kauniimpaa kuin pitkiin aikoihin, Sasuken nousi ja palasi sisätiloihin.


Paperisen oven sulkeuduttua valo siivilöityi ristikoksi lattialle. Talon sisällä ei palanut ainuttakaan valon lähdettä, vaan hämäryys hallitsi jokaista nurkkaa.
Korppi katseli paperiseiniin maalattuja kuvia tyhjin silmin. Kaikki esittivät kuolleita ihmisiä, tuttuja ja tuntemattomia. Korppi siirsi katseensa hitaasti kohti suurinta seinäpintaa suoraan hänen eteensä. Yksi ainut hahmo seisoi keskellä ruumiita. Uchiha Itachin silmät olivat ainut värikäs kohta seinille maalatuissa mustavalkoisissa kuvissa, verenpunaiset. Sasuke katseli pitkään hänelle ennen niin rakasta ihmistä, kuitenkin kääntäen katseensa pois vihan tulviessa sisimpään. Itachin jalkojen juuressa makasivat hänen vanhempansa. Isä äidin päällä tämän yritettyä suojata rakastaan, turhaan. Oma poika oli riistänyt heidän henkensä. Oma poika, jonka he olivat kasvattaneet rakkaudella ja huolenpidolla. Sasuke kurtisti kulmiaan vihaisesti ja suuntasi hiljaiset askeleensa viereiseen huoneeseen.


Tämänkin huoneen seinät oli maalattu täyteen menetettyjä lapsuuden kumppaneita ja esikuvia, mutta keskellä huonetta näkyi pilkahdus värejä. Korppi asteli maalaustelineiden luo ja veti sivuun valkoiset lakanat. Alta paljastui taidokkaasti iloisilla väreillä maalattuja tauluja, rakkaista ihmisistä nämäkin. Nämä ihmiset elivät vielä todellisessa maailmassa  toisin kuin seinien ruumiit, ne elivät vain Sasuken mielessä.


Korppi katseli maalaamiaan tauluja pitkään. Tyhjyys silmissä katosi vähitellen, kuin värien haalistamana. Suurin taulu esitti ihmisjoukkoa, joka oli kerääntynyt yhteen kuin valokuvaa varten. Aivan edessä Kiban ja Nejin välissä blondi sinisilmäinen poika virnisti leveästi ja näytti voitokkaana peukaloaan. Sasuke katseli maalausta hajamielisesti, mutta silmät palasivat yhä uudelleen ja uudelleen Narutoon. Poika, joka oli opettanut hänet jälleen välittämään muista ja muistamaan tunteet.


Sasuke hymyili surullisesti sulkien silmänsä ja asetti lakanan takaisin paikoilleen. Hän vilkaisi maassa makaavia tauluja, jotka oli peitetty huolimattomasti. Kaikista hänelle tärkeistä ihmisistä maalattuja tauluja. kaikki hymyilivät lempeästi rauhoittaen korpin mieltä. Hän oli yhä elossa. Näiden ihmisten ansiosta hän myös tunsi olevansa elossa.


Hän maalaa sydämensä kankaalle ja sielunsa seinille...