Aina kuin näin hänet, hän oli yksin ja istui heikosti välillä yskien. Tai joskus hänen kanssaan oli joitain itseään täynnä olevia kakaroita kovistelemassa häntä. Yksi heistä sanoi jonkun laimean ja aikansa eläneen loukkauksen ja he kaikki nauroivat, vaikka sinänsä säälittävämpi oli vain sen surkean herjan heittäjä.
Ja vaikka kuinka se ärsytti ja sai minut näkemään punaista, en puuttunut siihen koskaan.

En kertaakaan.

Olin vain kauempana ja puristin käteni nyrkkiin joka kerta kun pilkallinen nauru alko taas raikua. Yritin uskotella itselleni että tuskin se lapsi vain istuisi siinä ja olisi hiljaa jos häntä todella alkoi ärsyttämään. Uskottelin itselleni että kyllä hän pistäisi vastaan siinä vaiheessa kun he ylittivät rajan.

Se oli niin kaunis valhe, että olisin voinut elää siinä koko ikäni. Mutta todellisuudella on paha tapa iskeä aina välillä päähän muistutukseksi elämän täydellisyydestä.

Se poika oli aina vain ollut hiljaa ja istunut paikallaan aivan kuin kiusaajat eivät olisi edes olleet siinä. Se ärsytti todella paljon heitä. Lopulta he varmaan kyllästyivät siihen etteivät saaneet toisesta minkäänlaista reaktiota ja keksivät jonkun toisen tavan saada se toisesta.

Silloin minä puutuin.

Oli helppoa uskoa ettei siitä ollut toiselle ikuisia traumoja aiheuttavaa harmia. Se oli niin helppoa. Mutta en mitenkään olisi vain voinut katsoa sivusta, kun he päättivät viedä kiusaamisen fyysiselle tasolle.

Olin juuri silloin tulossa kotiin kun kävelin puiston poikki. Hän oli tavallisella penkillään istumassa ja ympärillä oli tuttuakin tutumpi sakki nenäkkäitä ipanoita. Vanhin heistä oli minuakin muutaman vuoden nuorempi.

Pisin joukosta veti pojan kovakoiraisesti ylös seisomaan. Hän oli kuin nukke, eikä vastustellut yhtään. Varmaan suurimmaksi osaksi siksi koska oli niin yllättynyt.
Näin kuinka yksi heistä löi häntä selkään ja poika inahti hiljaa. Toinen isku oli sitten vatsaan.

Käteni puristuivat nyrkkiin ja aloin juosta niin nopeasti kuin pystyin heidän luoksensa. Tönin ja riuhdoin porukan ensin kauemmas pojasta ja sitten potkasin muutamaa lähimpänä olevaa vatsaan. Joukko oli peloissaan ja hämillään. Muutama heistä alkoi hitaasti peruuttaa kauemmas minusta. Tyhmimmät pistivät vastaan ja yrittivät hyökätä minun kimppuuni. Ei heillä tosin ollut mitään mahiksia minua vastaan. Loppujen lopuksi kaikki pakenivat paikalta noloina. Kellä nyt oli huuli halki ja kellä silmä mustana.

"Oletko kunnossa?" kysyin ja katsahdin poikaan. Tämä tärisi kauttaaltaan ja tuijotti minua suu ammollaan. Aivan kuin hän olisi odottanut minun vielä pieksevän hänetkin.
Mutta mitä minä olisin voinut vakuuttaakkaan hänet vaarattomuudestani, kun juuri pieksin muutaman ipanan aivan hänen silmiensä edessä.
Mietin hätkähtäisikö hän tai juoksisi karkuun kuin säikähtänyt eläin, jos kurkottaisin häntä kohti. Sisäinen uteliaisuuteni ja ikeyteni päättivät sen olevan kokeilemisen arvoista.
Kohotin käteni ja kurkotin häntä kohti. Hän katsoi minua hieman peloissaan, muttei hätkähtänyt tai liikkunut juostakseen pakoon. Jälleen kerran oli hieman epävarmaa, oliko tämä shokin aiheuttamaa, mutten jäänyt tällä kertaa ihmettelemään. Laskin käteni hänen päälelleen ja odotin reaktiota. Hän vain katsoi minuun ilmeettömästi. Hymähdin ja sekoitin hieman pojan tukkaa.

"Kiitos", hän sanoi hiljaa, melkein kuiskaten, ja yski sitten kätensä suojassa. Hän tarttui käteeni ja työnsi sen pois. Sitten hän yritti jotenkin saamaan tukkansa takaisin entiseen kuntoon, vaikka olinkin onnistunut sekoittamaan sen aika hyvin.
Kohautin vain olkapäitäni toisen kiitokselle. Ei se ollut oikeastaan mitään. Minua vain vaivasi miten hän kesti niitä ääliöitä. Pojalla oli siinä asiassa kaikki kunnioitukseni.
"Mikset pistänyt vastaan?" ihmettelin ja istuin penkille.
"Minä tuollaista joukkoa vastaan?" Hän naurahti kuivasti. "Olisin nyt ruumis jos olisin tehnyt sen."
"Olisit myös ruumis jollen minä olisi puuttunut väliin", informoin toista. Hän katsoi taivaalle ja tuhahti, että niin kai. Hän istuutui viereeni penkille ja huokaisi.

Sitten oli hiljaista toisen satunnaista yskintää lukuunottamatta. Ei sellaista helpotuksen jälkeistä mukavaa hiljaista tai painostavaa ja levotonta hiljaista, mutta jokin siinä hiljaisuudessa minua vaivasi. Minulla oli käsittämätön tarve rikkoa se. Sanomalla jotain. Ihan mitä tahansa.

"Umm... Miksi he oikein kiusaavat sinua jatkuvasti?" kysyi hetken mietittyäni olisiko turha edes yrittään.
Hän katsahti minuun ja käänsi sitten katseensa pois.
"E-ei sinun pakko ole kertoa! Sano suoraan vaan jos olen liian tungetteleva", kiirehdin sanomaan.
Hän veti syvään henkeä ja kääntyi katsomaan taas minuun. Sitten hän vastasi: "No näytän aivan kävelevältä ruumiilta, olen todella pieni ja näytän aivan neljäsluokkalaiselta ja en muutenkaan ole oikein positiivista kiinnostusta herättävä henkilö. Olen kuin luotu pilkan kohteeksi."

Myönsin kyllä että ensisilmäykseltä hän näytti todellakin kuolevalta. Eikä jatkuva yskiminen auttanut asiaa. Pojan silmän aluset olivat niin tummat että näytti kuin hän ei olisi koskaan nukkunut silmäystäkään koko elämänsä aikana. Hänen ihonsa oli kalpea ja ruumis hintelä. Mutta sitten hän oli omalla tavallaan myös todella suloisen näköinen.

"Kuinka vanha sitten olet?" kysyin.
Hän alkoi nauramaan ja en voinut olla ajattelematta että hymy puki häntä paljon paremmin.
"Eiköhän ihmisiltä kysytä ensin edes nimi ennen kuin ikää aletaan utelemaan", hän sanoi.
"No olen Shiranui Genma", esittelin itseni.  
"Gekkou Hayate", hän vastasi.
"Hauska tutustua, Hayate-san", sanoin virnistäen ja ojensin käteni.
Hän tarttui epäröiden käteeni. "Öh.. Kuin myös."
"Tunnemmeko nyt tarpeeksi hyvin voidakseni udella ikääsi?" kysyin.
Hän antoi minulle pienen ilkikurisen hymyn. "Nojaa... Isä on kyllä kieltänyt puhumasta vieraille..."
Naurahdin lämpimästi ja läimäisin toista kevyesti olkapäähän. "Mutta mehän olemme tunteneet toisemme jo niin pitkään", sanoin esittäen loukkaantunutta.
"Joo, niinkuin muutaman minuutin", Hayate tuhahti.
"Minä olen kyllä katsellut sinua pitempään." Sanat karkasivat suustani ennen kuin ehdin estää niitä. Mieleni teki purra kieli poikki ja juosta pois paikalta. Tai siis olihan se todella outoa tarkkailla- melkein vakoilla- toista niin usein.
"Niinkö?" hän ihmetteli ja katsahti minuun hölmistyneenä.

Manasin päässäni suurta suutani ja yritin keksiä jotain selitystä.
"No kun... eh... Minä tavallaan vain yhtenä päivänä huomasin sinut yksin istumassa ja ihmettelin. Huomasin että käyt useinkin sillä istumassa. Sitten aloin huomata noita ääliöitä kerääntyvän ympärillesi. Ensin ajattelin ettei muutamasta ollut sinulle niin suurta vaivaa mutta porukan kasvaessa aloin kai pelätä ja heidän turvautuvan nyrkkiensä kieleen ja aloin niin sanotusti tarkkailla sinua." Katsahdin toiseen peläten näkevän toisen kasvoilla pelkoa, inhoa tai jotain muuta.
Mutta sen sijaan hän näytti vain hieman hölmistyneeltä. Kuin joku olisi selittänyt hänelle lukion tasoa olevaa matematiikan tehtävää.
"Öh... Kiitos", hän sanoi.
Ihmettelin kyllä mistä, mutta päätin jättää kysymättä.

Sen sijaan vaadin vastausta yhteen kysymykseen jonka olin toistanut jo muutamaan kertaan. "Kuinka vanha olet?"
"Kolmetoista", hän vastasi. En voinut väittää etteikö se olisi hieman yllättänyt minua.
"Näytät todellakin muutaman vuoden nuoremmalta", totesin ja tarkastelin toista lähemmin.
"Entä kuinka vanha sinä olet?" Hayate kysyi.
"Yhdeksäntoista", vastasin ja väläytin toiselle leveän virneen.
Ilme Hayaten kasvoilla kertoi selvästi hänen yllättyneen ikäerosta. Enkä voinut syyttää häntä siitä.

Sitten oli taas hiljauus. Sillä kertaa se oli sellainen mukava hiljaisuus jonka ei toivottu rikkoutuvan.
Kello läheni varmaan jo kuutta ja kaikki kotona kaipasivat jo perääni mutten aikonut palata, en ihan vielä. Minun oli ihan hyvä siinä istuessa ja seuratessa ohi kulkevia ihmisiä.

"Etkö sinä lähde?" Hayate ihmetteli hetken päästä.
"Mitä? Jokos sinä minusta eroon tahdot?" sanoin leikilläni.
"Entäs jos tahdon?" Hayate vastasi, leikillään hänkin.
"Pakenen pois paikalta itkien kuin pikkutyttö", vastasin muina miehinä.
Sitten me molemmat repesimme nauruun.

Pidin huolen että puuttuisin tulevaisuudessa kaikkiin hänelle vähänkin epämukaviin tilanteisiin.