Minä… Minä olen pitkään halunnut kuulua johonkin… Johonkin ryhmään tai joukkoon… Mutta, kun kaikki muut kuuluvat ihmisiin, jotka… vihaavat minua. Minäkin vihaan itseäni… Mutta aina saan muitten ymmärtävän, että olisin kovin narsistinen persoona. Ehkä olen…?
  Joskus onnistun tuntemaan yhtenäisyyden tunteen… Mutta silloin pilaan aina sen sanomalla jotain kamalaa ajattelematta. Ryhmässäni on kaksi muuta loistavaa ninjaa. Toinen heistä on fiksumpi kuin koko kylä yhteensä. Ja toinen ystävällisempi… kiltimpi kuin kukaan jonka tunnen. Mutta koskaan en ole sanonut sitä heille.  

  Minulla oli paras ystävä, kunnes pilasin senkin. Hänellä oli kauniit kasvot, kaunis nimi ja kaunis ajattelutapa. Me olimme ylimmät ystävät. Silloin, kauan sitten, sain hänet hymyilemään. Onnistuin piristämään häntä kun maailma masensi. Kaikki muut kiusasivat häntä. He sanoivat, että hänellä oli suuri otsa. Vaikkei se ollutkaan totta. Ja kuka senkin juorun aloitti? Minä. Minäpä tietenkin. Ensin hänellä ei ollut ystäviä. Sitten puhuin hänen selkänsä takana kamalia asioita. Ja sitten… Kun olin pilannut hänen mahdollisuutensa saada ystäviä, astuin sisään kulisseihini kuin suurikin sankari. Olen kuvottava. Ja kuten arvata saattaa, ei tällainen järjestetty ystävyys kestä. Minä tein siitäkin viimeisestä inhimillisyyteni rippeestä lopun. Olin mustasukkainen, ja en saanut päähäni kuin yhden ajatuksen: Me pidimme samasta pojasta. Silloin, en uskonut että mikään voisi olla pahempaa, joten panin suhteemme poikki. Mutta vasta sen jälkeen, kun olin vannonut hänen olevan veriviholliseni, tajusin… Tajusin, ettei pahinta ollut kilpailu samasta pojasta… Pahinta oli, kun viimeinen olkapää johon nojata, oli kadonnut. Oli kadonnut, eikä enää palaisi.

  Pian sen jälkeen kun olin sanonut hyvästit ystävälleni, masennuin pahasti. siitä ei ole vieläkään helppo puhua, mutta nykyään pystyn selventämään muillekin mitä tunsin. Ilman psykiatrini apua, sekin olisi täysin mahdotonta.  Yritin jopa itsemurhaa… kahdesti… Ensimmäinen kerta päättyi siihen, kun olin valmis viiltämään ranteeni. Suljin silmäni, hengitin syvään sisään ja… Huomasin pitävän veitsen terävää puolta pois päin itsestäni… Häkellyin ja heitin veitsen pois.
Toisella kerralla olin terästäytyneempi. Olin varma, etten jänistäisi. Kävelin hitaasti kohti puista lääkekaappia. Avasin sen messinkisestä kahvasta ja se aukesi naristen. Nielaisin ja sydämeni takoi kovempaa. Jos joku tulisi nyt, se olisi menoa. Katsahdin ympärilleni, mutta kukaan ei ollut ympäristössä. Avasin kaappia hiukan lisää ja näin hyllyn jolla lepäsivät lääkkeet. Tiesin, mitä olin hakemassa. Nostin nopeasti putkilon aivan perältä ja juoksin huoneeseeni katsomatta taakseni. Putki oli puolillaan vahvimpia rauhoittavia joita tiesin olevan olemassa. Nielaisin raskaasti ja avasin sen. Otin yhden tabletin sormieni väliin ja katselin sitä. Se oli kellertävä ja tuntui kuin olemuksellaan ilkkuisi minulle. Sen elämän tehtäväksi jäisi minun elämäni päättäminen. Suljin silmäni, kuin ensimmäisellä kerralla, avasin suuni ja nielaisin tabletin. Tässä vaiheessa tajusin, etten ollut jättänyt itsemurhaviestiä, joten vedin laatikostani paperin ja kynän.
”Äiti… Isä… Kun luette tämän, olette varmaan huomanneet. Olen riistänyt oman henkeni… En vain kestänyt tätä… Hiljaista, korviasärkevää yksinäisyy-…” kirjoitin, mutta silmissäni alkoi sumentua… Miksi? Koska olin omaa tyhmyyttäni syönyt yhden tabletin… Joka veisi minulta tajun pitkäksi aikaa. Ollessani tajuttomana, äiti ja isä olivat löytäneet viestin ja lääkkeet. Heräsin sairaalassa, ja siellä isä kertoi että minun täytyisi mennä psykiatrille. Psykiatri sai minut sitten lopulta puhumaan ja unohtamaan itsetuholliset aikeet.

Saan tämän kuulostamaan siltä, kuin puolustelisin tekojani ja haluaisin itsestäni marttyyrin kuvan. Tämä ei ole totta. Minäkin vihaan itseäni. Haluaisin olla niin kuin te muut. Voisinko minäkin liittyä teihin. Voisimme aina yhdessä puhua pahaa minusta…?
  Tämäkin kuulostaa aika sairaalta, mutta tältä minusta tuntuu.

Dear Dr. Phil, what should I do?