Kuudes osa

Hiljaisuus. Se kietoi koko pienen huoneen syleilyynsä, jättämättä ketään yksin. Ajatuksia, leijumassa ilmassa. Katkonaisia lauseita. Sanoja, jotka pitäisi sanoa. Ja joita ei saisi sanoa. Sasuke tunsi sydämensä hakkaavan kuin hän olisi juuri juossut ylämäkeen. Hänen kätensä olivat puristuneet nyrkeiksi ja kynnet painoivat kämmentä syvälle. Sasuken teki mieli taipua kasaan ja oksentaa, mutta hän ei pystynyt liikauttamaan sormenpäätkään. Hän huomasi tuskanhien valuvan selkäänsä pitkin, ja hänen jalkansa vapisivat hienoisesti. Mutta Sasuke ei edes itse huomannut sitä, ei. Hänen aivossaan takoi yksi ainoa ajatus ja tunne – kuinka paljon hän vihasikaan tuota naista, aina hänen tiukasta nutturastaan hänen valkoisiin korkokenkiinsä asti.

Tsunade hymyili seesteisesti. Hän näki Sasuken vapisevat jalat sekä vihan ja pelonsekaisen katseen, ja se sai hänet tuntemaan että hän oli onnistunut tavoitteessaan. Ei hän tätä huvin vuoksi tehnyt, mutta jostain kumman syystä hän sitä kuitenkin aina sai. Tekikö sen se, että hän tunsi olevansa vahva ja voittamaton nähdessään muiden murtuvan edessään, vai siitä että hän sai nämä pienet syntiset kakarat todella tuntemaan virheensä ja pystyi rankaisemaan heitä? Ehkä se oli vähän kumpaakin. Sen hän ainakin varmasti tiesi, että mitä tahansa nuo pienet iljettävät nuoret tekisivätkään, heistä ei olisi koskaan hänelle vastusta. Mutta se ei tarkoittanut, ettei Tsunade olisi pitänyt varaansa. Hän kantoi, ja tulisi aina kantamaan, pientä, huomaamatonta asetta käsilaukussaan. Ihan vain kaiken varalta. Koska hän tiesi että tarvittaessa vain luoti pysäyttäisi nuo olennot – ihmiset, joilla ei ollut enää mitään muuta kuin toivo vapaudesta.

Tsunade sivalsi kasvoilleen teennäisen hymyn ja poksautti hiljaisuuden hajalle.
”No Sasuke, onko sinulla jotain sanottavaa?”
Sasukella olisi ollut vaikka mitä. Mutta hän ei osannut järjestää sanoja oikeaan järjestykseen vaan ne jäivät kurkkuun epämääräiseksi mössöksi. Tsunade tuntui vaistoavan sen vaikka sanoikin;
”Tiesin, ettei olisi.”
Sasuke taisteli oksennusta vastaan ja koetti kovasti sanoa jotain – tuloksetta. Mutta Tsunade ei enää katsonut Sasukea, vaan oli kääntänyt katseensa Hinataan.
”Hinata Hyuuga. Sinun tuskin tarvitsee enää kerrata meille mitä olet tehnyt”, Tsunade naurahti pilkallisesti. ”Nimittäin ainakin minä olen sen monta kertaa kuullut. Olet pelkkä itsemurhapommittaja, itserakas pieni pentu.”

Sasuken pää tuntui räjähtävän. Liian monta asiaa tuli ilmi samalla kertaa. Hyuuga? Niin kuin Neji? Hänen tietääkseen Hyuuga ei ollut mikään yleinen sukunimi. Kun nyt vähän tarkemmin katsoi, tytössä oli oikeastaan aika paljon samaa kuin Nejissä. Silmät olivat haaleat kun Nejilläkin ja ruumiinrakenne samantapaisen luinen. Samalla hänen aivonsa yrittivät käsittää itsemurhapommittaja-nimitystä. Tuo tyttö nyt viimeisenä tuntuisi siltä että räjäyttäisi itsensä taivaan tuuliin. Hän vilkaisi Hinataa ja sai taas uutta ihmeteltävää – Hinata hymyili lattialle. Ei sellaista hymyä jota yleensä hymyillään kun ollaan pelosta kankeina eikä oikein tiedetä mitä pitäisi tehdä. Vaan hymyä, joka kieli onnellisuudesta Hinatan sisällä.

Sitä oli aika vaikea käsittää. Sasuken mielessä pyöri varsin todenmukainen ajatus, että tämä oli oudoin ryhmä missä hän oli koskaan ollut, mutta ajatuksen keskeytti Tsunaden viiltävä ääni.
”Mikä naurattaa? Minä en löydä tästä tilanteesta mitään huvittavaa.”
Samassa Hinatan hymy levisi korviin asti ja hän nosti päänsä katsoen Tsunadea silmiin.
”Mä en tehnyt sitä”, Hinata kuiskasi. Hänen äänensä oli käheä, kuin hän ei olisi puhunut kuukausiin.
”Mä olin unohtanut, miksi mä olen täällä. Mä olin ihan varma, että kaikki, mitä muut sanoi, että mä olin räjäyttänyt jotain, oli totta ja mä uskoin siihen ja takerruin siihen – ainoaan totuuteen joka mulle oli suotu. Mutta. Se on pelkkä likainen valhe. Luulo. Mä en koskaan yrittänytkään räjäyttää mitään. Mut huijattiin siihen mukaan. Mulla sanottiin, että me pidettäisiin mielenosoitus sillalla, en enää muista minkä puolesta, mutta ei vahingoitettaisi ketään. Siellä mä tajusin, ettei mitään mielenosoitusta tullutkaan – ne halusi tuhota sen sillan. Mä koetin estää sitä, mutta – mutta… se oli myöhästä. Mä olin myöhässä. Me mentiin alas sen sillan mukana.” Hinata hymyili nyt yhä leveämmin, tuijotti Tsunadea silmiin vedoten syyttömyyteensä. Tsunaden ilme oli kireä. Hinatasta näki, ettei hän ollut puhunut sillä lailla vuosiin. Ja nyt, kun hän oli päässyt vauhtiin, hän ei halunnut millään lopettaa.

”Mun ei edes kuuluisi olla täällä. Mä en tiennyt, miksi mä olin täällä, joten mä hyväksyin syyllisyyteni. Mun kuuluisi olla vapaa! Sun pitää päästää mut pois täältä! Mulla on elämä ulkopuolella, perhe ja koti! Sun pitää vapauttaa mut!” Hinata sanoi ja vaikka hän hymyili yhä, hänen äänensä oli hätääntynyt ja epätoivoinen. Tsunade näytti kauhealle, satavuotiaalle.
”Miksi minä antaisin sinun, sinun, livahtaa pois täältä, syyllisen saastaisen pikku ipanan? Sinä pysyt täällä vielä vuosia. Sinä et ole vapaa, sinulla ei ole kotia enää odottamassa. Sinä olet yksin.”
Hinata nauroi kimeää ja kuulasta naurua.
”Sä et nyt ymmärrä. Mä EN TEHNYT MITÄÄN. Et voi pitää mua täällä. Mä olen syytön.” Hänen äänensä vapisi ja hymy hänen kasvoillaan oli mielipuolinen.
”Sinä tässä et ymmärrä. Sinä valehtelet. Olet syyllinen. Olet ollut koko ajan. Ja sinulla on vielä tarpeeksi monta vuotta aikaa oppia se.”
”EI!” Hinata kiljaisi itsehillintänsä menettäneenä. ”Sä et voi tehdä tätä! Mä olen vapaa! Sun täytyy vapauttaa minut! Mä kaipaan tuulta ja katujen asfalttista tuoksua! Mä kaipaan koulustressiä ja katkeavia lyijykyniä! Sä et voi tehdä tätä mulle!”
”Voi kyllä voin, lapsikulta. Jos nyt lopetettaisiin tämä asia, olemme aikataulusta jo nyt pahasti jäljessä…”
”SÄ ET VOI LUKITA MUA SINNE TAAS!” Hinata kiljui ja hyppäsi Tsunadea päin. Tsunade kavahti, ja kirkaisi.

”Päästä mut meneen!” Hinata kiljui ja otti kiinni Tsunadea paidanrinnuksista.
”Irti minusta, senkin lutka!” Tsunade rääkäisi ja ravisti Hinataa irti. Sasuke nousi pystyyn, muttei tiennyt mitä tehdä. Sakura oli myös ampaissut pystyyn, ja syöksyi Hinataa kohti.
”Päästä irti hänestä irti! Sinua rangaistaan muuten!” Sakura kiljui ja koetti irrottaa Hinatan otetta Tsunadesta. Lee oli jähmettynyt katselemaan näkyä ja näytti harvinaisen tyhmältä.
”Älä vain seiso siinä! Tee jotain, ääliö!” Sakura huusi Sasukelle.
”Jaa mä vai?” Sasuke sanoi ja tajusi heti miten idioottimaiselta se kuulosti.
”No eikun Jeesus! Auta nyt, hitto soikoon!” Sakura ärjyi ja Sasuke syöksähti kohti Hinataa riipien tätä irti Tsunadesta. Hinata oli upottanut pitkät kyntensä Tsunaden ihoon ja vanhempi nainen huusi kivusta.
”Irti minusta!”
”En!”
”Tee jotain, juntti!”
”Mitä? He ovat kiinni toisissaan kuin liimatut!”
”Lopettakaa!”

Kaikki jähmettyivät ja kääntyivät ovelle päin. Se oli läimäisty auki ja takana seisoi ainakin viisi vartijaa. Hetken hämmennyksen vallassa Hinata höllensi otettaan sekunniksi, mutta se riitti Sakuralle. Tyttö karjaisi ja kiskaisi Hinatan irti Tsunadesta. Tsunade kiljaisi ja kaatui lattialle kitisten kuin pieni, ärsyttävä eläin. Hinata tajusi heti, mitä oli käynyt ja kirkui kuin järkensä menettänyt.
”Anna mun tappaa se! Se vie mut takaisin!” Hinata kiljui ja kyyneleet valuivat pitkin hänen kalpeita poskiaan.
”Sakura, päästä irti!” komensi joku vartijoista ja he liikkuivat lähemmäs. Sasukelle tuli mieleen etäisesti joku luontodokumentti jossa iso kasa pyydystäjiä liikkui kohti toveriaan joka oli vanginnut pienen ja avuttoman olennon. Sakura ei irrottanut otettaan Hinatasta.
”Jos päästän irti, mitä te teette?” Sakura kysyi ja Hinata rimpuili hädissään.
”Viemme Hinatan takaisin”, yksi vartijoista sanoi rauhallisesti. Hinata kirkaisi ja koetti purra Sakuraa.
”Eli te viette hänet pois? Sinne missä kaikki hullut on?” Sakura kysyi välittämättä Hinatasta. Kukaan ei vastannut mutta hiljaisuus kertoi ihan tarpeeksi.
”Päästä mut vapaaksi!” Hinata huusi ja itki.
”Sakura, päästä irti”, yksi vartijoista ärähti ja siirtyi lähemmäs. Sakura perääntyi ja törmäsi seinään.
”Menkää kauemmas”, hän huudahti. Vartijat katsoivat toisiaan neuvottoman oloisina, mutta perääntyivät pari askelta.

”Sakura, päästä Hinatasta irti”, yksi vartijoista sanoi ja Sasuke näki hänen tavoittelevan tainnutusasetta vyöltään. Sasuke oli juuri huutamassa varoituksen Sakuralle, mutta nuoren miesvartijan liike oli nopeampi. Mies syöksyi Sakuraa päin ja iski häntä tainnutusaseella niskaan. Sakura äännähti mutta vajosi sitten lattialle kuin marionetti jonka langat katkaistaan. Hinata näki tilaisuutensa ja syöksyi taaksepäin, mutta sai heti iskun taakse ehtineen toisen vartijan tainnuttimesta. Sasuke syöksähti eteenpäin äkillisen vihanpuuskan vallassa mutta joku esti häntä. Koomastaan herännyt Lee veti kätensä hänen eteensä.
”Älä. Et sinä sille mitään voi”, poika sanoi hiljaa. Ja sillä hetkellä Sasuke tajusi jotain, mitä hän oli yrittänyt kieltää mielessään kaiken tämän ajan. Että hän ei oikeesti voinut tälle yhtään mitään – ei tälle tilanteelle, tälle paikalle, edes itselleen. Vaikka hän tajusi Leen sanojen lopullisuuden, hän silti keräsi itsensä ja kysyi:
”Miksi?”
Lee näytti oudolta.
”Koska me ollaan liian nuoria. Liian kokemattomia. Meidän mieli on hajonnut, eihän me muuten oltaisi täällä. Ei me pystytä mihinkään. Eikä me osata tulla toimeen toistemme tai itsemme kanssa. Miks me sitten osattaisiin puolustaa meidän minimalistisia oikeuksia? Tajuaksä. Me hävittiiin, Sasuke. Me hävittiin tää jo ennen kuin se alkokaa.”

Sasuke ei kestänyt enää. Jokainen Leen sana oli puukonisku ja tunteeton lyönti. Hän kääntyi ympäri ja juoksi ovelle, ulos, odotustilan läpi, aukinaisen oven taakse portaisiin, koko ajan nopeammin ja nopeammin. Hän kuuli huutoja takaansa, joku lähti perään nopein askelin, mutta hän ei välittänyt. Sasuke kompastui kengännauhaansa ja kieri viimeisen kuusi porrasta. Hän iskeytyi kivilattiaa vasten mutta nousi heti ylös ja kiskaisi oven auki. Sasuke tuli käytävään. Hatake seisoi siinä.
”Mitä sinä –?” Hatake aloitti mutta Sasuke pyyhälsi hänen ohitseen, avointa hissiä kohti. Hän hyppäsi hissiin ja kiskaisi kahvasta. Samalla hetkellä kun hissin ovet nirskuivat kiinni hän näki käytävään ilmestyvän kaksi uutta vartijaa.
”PYSÄHDY!” toinen karjaisi, mutta oli jo myöhäistä. Hissi kiisi ylöspäin Sasuke kyydissään. Sasuke huohotti ja nojautui vasten hissin seinämää.

Joskus tulee vain sellainen olo, että olisi parempi jos ei ollut koskaan syntynytkään. Sasuke ei ajatellut niin, mutta väistämättäkin hänen mieleensä putkahti ajatus siitä, kuinka huono onni yhden päivän aikana voi vainota.

---

Kello oli varttia vaille yksitoista.
”Se piti hei loppuu vartti sitte.”
”No hei haloo, tottakai siellä aina venyy”, Kiba huokaisi mutta ei kuulostanut kovinkaan vakuuttavalta.
”Ehkä niin”, Kankuro totesi ja liiskasi kärpäsen lattiaan. Tylsyys oli hiipinyt huoneeseen vääjäämättä. Neji oli nukahtanut tyytyväisenä sängylleen ja kuolasi tyynylle. Kankuro makasi lattialla ja kiusasi kärpäsiä. Kiba nojaili oveen ja koetti kuunnella askeleitten kuminaa käytävästä. Liikkumista kohten oli laitoksessa useita sääntöjä. Ei saa liikkua ilman vartijaa muuta kuin ruokalaan. Ei saa juosta käytävillä. Ei saa meluta käytävissä. Ei saa jäädä seisoskelemaan käytäville. Ei saa mennä muiden huoneisiin ilman erityislupaa ja vartijan kanssa. Ei saa liikkua liian lähellä ikkunoita tai ovia ilman vartijaa. Sääntöjä oli loputtomasti eikä kukaan osannut niitä täydellisesti. Siksi vartijoiden oli helppoa soveltaa niitä omiin tarpeisiinsa. Vähän kyseenalaisellakin tavalla. Sääntöjen paljous ei ollut tosin mikään este niiden rikkomiselle.

”Lähdetäänkö käytävään?” Kiba kysyi.
”Ää ei jaksa”, Kankuro örisi lattialta.
”Tuu ny, haetaa vaikka viinaa tai jotai”, Kiba nurisi. Kankuro mulkautti silmiään Kiballe.
”No okei. Jätetään toi pulsu tohon nukkumaan”, poika myöntyi ja nousi venytellen ylös. Kiba kuunteli oven läpi vielä hetken, sitten raotti ovea ja työnsi päänsä käytävään. Hän vilkaisi oikealle ja vasemmalle. Missään ei näkynyt ketään.
”Mennään”, Kiba sanoi ja luikahti ulos Kankuro perässään. Pojat painoivat oven kiinni, ja astelivat pehmennetyin askelin käytävää pitkin vastakkaiselle ovelle. Kiba koputti oveen kahdesti.
”Kuka vittu siellä on?” kuului vihainen ääni.

”No arvaa vaan”, Kiba naurahti. Ovi avattiin nopeasti ja siniharmaatukkainen poika avasi oven.
”Tekö taas? Luulis et ne viimeset ois riittäny”, poika sanoi osin huvittuneesti, osin ihmetellen.
”Eräs lemmikki nimeltä Neji tykkää juoda”, Kiba tokaisi ja astui sisään Kankuro perässään. Huone oli tismalleen samanlainen kuin heidänkin, paitsi että, jos mahdollista, vieläkin ahtaampi. Sängyllä lojui kaksi poikaa jotka ammuskelivat kumilenksuilla kattoon. Pojat nostivat katseensa ja tervehtivät huoneeseen astujia nyökkäyksillä.
”Suigetsu, saadaanko me tavallinen annos?” Kiba kysyi siniharmaatukkaiselta. Suigetsu hymähti.

”Se on sitten korkeampi hinta.”
”Hä? Miksi?” Kiba kysyi ja istahti sängynpäätyyn. Kankuro nojaili oveen ja kuunteli käytävää.
”Veli jäi kiinni viime viikolla. Se pääsee kuljettaa vasta kuukauden päästä seuraavan kerran.” Suigetsu totesi. ”Kai sä tajuut et jos tavaraa on vähän, se lähtee kovaan hintaan? Mulla ei oo varaa tarjota kaikille just nyt.”
”Tajuunhan mä”, Kiba huokaisi.
”No laitetaanko silti tulemaan?” Suigetsu kysyi. Kiba vilkaisi Kankuroa.
”Mitä mieltä sä oot?”
Kankuro tuhahti.
”Sä tiiät etten mä juo. Mulle on kuule ihan sama”, Kankuro tokaisi. Suigetsu hymähti.
”Mä en kans tajuu sua yhtään. Miten voi olla juomatta?”
Kiba katsoi Suigetsua vähän vihaisena.
”Sä et oo nähny tota kännissä. Etkä haluukkaa nähä. Se menee ihan sekasin viinasta”, Kiba sanoi. Kankuro oli hiljaa.
”Mut laitetaanko me nyt mitään tulemaan?” Suigetsu kysyi vältellen Kiban katsetta.

”Joo. Laita se perus”, Kiba sanoi. Suigetsu nyökkäsi ja meni vaatekaapille. Hän irrotti vaatekaapin pohjan altapäin, otti esiin muovipussin ja ojensi sen Kiballe. Kiba kiitti ja nousi lähteäkseen.
”Reitti selvä”, Kankuro sanoi kurkistettuaan käytävään ja pojat loikkivat omalle ovelleen. Kiba avasi sen ja sulki kummanki päästyä sisään. Neji oli herännyt ja loikoili sohvalla.
”Juomaa!” poika huudahti ja hyppäsi muovipussia päin. Kiba väisti ovelasti ja heitti pussin omalle sängylleen.
”Säästetään iltaan”, Kiba komensi ja hyppäsi sängylle itsekin.
”Huomaako kumpikaan teistä kännikaloista mitään?” Kankuro ärähti äkkiä.
”Hä?” Neji kysyi.
”Kello on viis yli yksitoista.”
”Ja?”

”Sasuke ei oo vieläkää tullu takaisin.”
Pojat katsoivat hiljaa toisiinsa.
”Ei helvetti. Siellä on jotai vialla”, Kiba sanoi. He kohottivat katseensa kattoon kuis olisivat voineet nähdä, mitä kerroksia yläpuolella tapahtui. Röntgenkatseen puutteessa he painoivat katseensa jälleen toisiinsa, ja tunsivat kuinka kaksii käsi kädessä kulkevaa tunnetta valtasivat huoneen. Ahdistus. Ja pelko.

---

Ööö. Ja tuollaista! HAH.

EVO.

Kömments pliiiis!
Lav juu jotka yhä jaksavat odottaa tätä.<3