A/N: Jooh, NaruSaita sekavan ajatusmaailmani säestyksellä ja Red hot chili peppersillä. Ei suoranaista angstia, mutta jotakin sinne suuntaan. Elkää peljätkö. Rääpälemäinen.


Katu itkee



Mikään ei ole koskaan ollut niin ikävystyttävää kuin odottaminen. Ainakaan minulle. Minä olen odottanut. Aina.
Tälläkin hetkellä odotan. Odotan ja istun kadunkulmassa typerän vaateliikkeen ikkunalaudalla hiuspehkon villeimmät tupsut sopivasti silmillä.
Mitä minä odotan? Niin, mitä kuusitoistavuotias suurkaupungin katujen osa-aikakasvatti voisi odottaa? Ihmettä?
En tiedä. Jotain. Sitä joka iskee minut maahan, saa kitumaan tai nauramaan, itkemään, hajoamaan. Liikkumaan, elämään uudestaan. Palamaan. Come on baby light my fire, please.
Kukaan ei ole tulossa. On oikeastaan ihmeen hiljaista. Ihmiset ovat matkalla töihin, kouluun tai mihin ikinä. Kauppoihin. Tekemään jotain typerää.
Kuten istumaan kadunkulmaan ja miettimään.

Revin tummanviolettien vakosamettihousujeni taskusta bandannan. Olin ostanut sen halvalla joltain vierasmaalaiselta katukauppiaalta. Vihreää, vihreää ja vihreää. Erilaisia vihreän sävyjä. Kannabis-lehdyköitä. 'Sopi hyvin punaisen hupparini kanssa.'
Niin olin ajatellut.
Mutta se bandanna muistutti minua yhdestä kesästä. Siitä kesästä, jonka takia inhoan muistoja ja tätä vuodenaikaa. Ja jonka takia odotan kovemmin kuin koskaan. Kesästä, jonka takia en ikinä laittanut juuri sitä bandannaa päähäni.
Kesästä jona sinä tulit.

Vaatekaupan kaiuttimesta alkoi juuri huonoimpaan aikaan soida liian tuttu biisi. Red Hot Chili Peppers, She's only 18.
Solmin huivin päähäni ensimmäistä kertaa. Juuri sillä tavalla kuin sinäkin sen solmit. Minun kesäprinssini kaikkien niiden muiden joukossa. Silti niin ainutlaatuinen ja loistava. Erottuva.
Katoava.

Minä luulin että olisin ollut sinulle sopiva. Että olisin pystynyt pitämään sinut luonani niin kauan kuin halusin. Mutta en voinutkaan.

Siitä on jo kaksi vuotta. Välissä on yksi kesä, josta en muista mitään.
Kaksi vuotta on suhteellisen pitkä aika. Vaikka minä en tiedäkään mitään suhteellisuudesta. Mutta sen verran osaan itse sanoa, että aika on käsite joka ei toimi. Minun aikani mateli sen jälkeen kun sinä häivyit. En osaa edes kuvailla sitä, ihan kuin elämäni olisi mennyt ohi ja minä olisin vain katsellut ja miettinyt sinua. Tai en oikeastaan miettinyt sinua, vaan yritin vältellä sinua ajatuksissani. Se oli helvetin vaikeaa.

Ja nyt kun olin melkein unohtanut sinut ja sen tunteen, joka veti minut pohjalta ja loppujen lopuksi veti vieläkin syvemmälle, muistot iskivät taas. Ja vain sen takia että olin herännyt taas elämään.

--------------------------------------------

Punaharmaa bandanna pikimustia hiuksiasi vasten,  keltaiset reisitaskuhousut ja sininen paita. Tuhoisan huomiota herättävä vaateyhdistelmäsi ja se ilme – voi luoja. Rento ja silti nokkelan pistävä.
Kaverini kaveri, kielikurssilainen. Sai. Sai, sai, sai. Mutta mitä sai?
Istuit kadulla rautaisella kaiteella Kiban kanssa. Kiba huomasi minut jo kaukaa ja esitteli meidät toisillemme. Keskustelu alkoi kuin itsestään. Juttelimme monta tuntia ja nauroin pitkästä aikaa kuin mielipuoli. Sinun kanssasi olin kuin kotonani. Ekstaasitalossa.
Kaksi viikkoa yötäpäivää kanssasi. Se oli kuin taivas. Kiertelimme katuja kuin villikissat, tutkimme paikkoja ja ihmisiä, kokeilimme asioita.

Tiedätkö miltä tuntuu nukkua katolla? Tiedätkö miltä maistuu appelsiinilikööri aamuyöllä? Tiedätkö mikä on asia minkä vuoksi voisin kuolla?
Tiedätkö miltä tuntuu mielenrauha?

En tiennyt minäkään. Sen jälkeen kun Sai tuli, elämäni sai jotain itselleen. Tai ei vain jotain, kaiken. Koko maailman.
Odotukseni oli täytetty ilman että minun oli pitänyt tehdä mitään. Epäreilua, eikö olekin?
Kalliin hinnan jouduin siitä silti maksamaan. Riitauduin vanhempieni kanssa kun en tullut iltaisin kotiin, enkä nähnyt heitä melkein koko kesänä ajelehtiessani. Olin vain kaduilla. Ensin sinun kanssasi, jälkeenpäin yksin.
Kaksi viikkoa yhdessä.

Ja sitten. Helvetti pääsi irti. Sinä päästit sen irti.
Menetin sinut. Se oli kovin hinta, tavaranpalautus, takaisinmaksu.
Sen jälkeen kun sanoin ne sanat, jotka veivät kaiken minulta, sinä päätit lähteä. ”Sinä olet minulle kaikkein tärkein.” Niin minä sanoin.
Ja siksi sinä päätit lähteä. Miksi? Syytä en ymmärtänyt. Sanoit vain että sinun on pakko mennä, koska sinä katoat. Ja minä katoaisin sinun mukanasi jos jäisit. Niin sinä sanoit.
”Sinä olet ihana tyyppi, etkä saa kadota, Naruto. Olet erilainen, älä muutu ikinä sellaiseksi kuin minä. Elä.”

Teidätkö miltä tuntuu olla niin lähellä rakastamaansa ihmistä kuin vain voi olla?

”Rakastu Kibaan, hän haluaa sinua, hän tekisi mitä vain vuoksesi. Elä hänen kanssaan, Naruto, ymmärrä, tämä on minullekin hankalaa. En haluaisi jättää sinua.”

Tiedätkö miltä tuntuu kun sattuu niin paljon että huudat kuin kituva koira?

”Hyvästi Naruto.” Suudelma ja sitten pimeää. Pimeä todellisuus.

------------------------------

Heti sen kesän jälkeisellä syksyllä Kiba sai minut heräämään noin kymmeneksi sekunniksi transsistani.
”Sai kuoli. Se saasta oli ottanut yliannostuksen jotain kamaa.”
Saasta.
Saasta.
Saasta.
Vaivuin syvemmälle. Syvemmälle. Kukaan ei saanut minua kiinni.

Laulu loppuu. Minäkin lopun joskus, tajusin. Ihmisten kävellessä vain ohi ja minä siinä yksinäisenä istuessa, tajusin kaiken.
Tajusin mitä tarkoitit sanoessasi: ”Minä katoan.”
Sai. Olinko minä sinun mielestäsi todella osa sitä maailmaa, jota sinä vihasit?

Knock the world right off its feet
And straight onto its head
The book of love will
Long be laughing after you are dead
Fascinated by the look of you
And what was said
Make a play for all the
Brightest minds and light will shed

Mutta nyt kun heräsin tajusin erään seikan. Ei minustakaan ollut rakastamaan tätä maailmaa, näitä ihmisiä. Sinä herätit minut, Sai. Liian myöhään. Olisin halunnut kadota samaan aikaan kanssasi. Hävitä maailmalle.

Mutta onneksi ei koskaan ole liian myöhäistä.
Tiedätkö miltä tuntuu kun maailma ei ole enää meidän?


------

Augh. Väsyttää, nukuin 12 tuntia viimeyönä. Outo juttu