Rakastin häntä sellaisenaan kuin hän oli. Hiljaisena, rauhallisena ja ajattelevaisena. Ehkä hieman etäisenäkin, mutta silti. Hän oli hyvä ihminen.
Hän oli aina tukenani kun tarvitsin häntä, kuunteli tarkkaavaisena ja myötätuntoisena kun minulla oli sanottavaa. En koskaan ajatellut sitä sen enempää, mutta hän oli se henkilö, joka piti minut kasassa kun meinasin murtua.

Ja nyt? Nyt olin menettänyt hänet. Ikuisesti.

"Sasuke", huokaisen hänen nimensä viileään ilmaan. Kyykistyn muistokiven eteen. Otan lapasen kädestäni ja pyyhkäisen kylmästä kivestä kohtaa jossa on rakkaani nimi.

Uchiha Sasuke

Suljen silmäni ja yritän muistella sinua. Siitä on niin kauan. Mutta silti näen kasvosi kirkkaasti mielessäni.
Tummat silmäsi, pehmeä, vaalea ja lähes virheetön ihosi ja silkkisen pehmeänä sormia vasten tuntuvat hiuksesi. Ikävoin sitä kaikkea. Halejasi, suudelmiasi, kosketustasi...

Antaisin mitä vaan tunteakseni lämpimän ruumiisi vierelläni yöllä vielä kerran. Jos vain edes kerran pääsisin vielä pitämään sinua kädestä, kietomaan käteni ympärillesi ja kertomaan rakastavani sinua. Mutta en voi tehdä sitä enään.

En enään koskaan.

Koko ajatus kääntää vatsani nurinkuin ja saa minut itkemään.
Olet poissa. Pysyvästi.

Pistän lapasen takaisin käteeni, sillä kylmä alkaa jo pistellä sormenpäitä. Nousen ylös ja katsahdan viimeisen kerran monumenttiin ennen kuin käännyn ympäri.

"Huomiseen, Sasuke", huikkasen hyvästiksi, kuin tämä olisi ollut elossa seisomassa monumentin paikalla.

Tietysti Sasuke olisi hymähtänyt tuttuun tapaansa hiljaiset hyvästit ja kadonnut nopeasti paikalta. Se oli ollut kuin joku erityistaito hänellä. Hän katosi heti paikalta kun häntä ei enään mikään pidätellyt siellä.
Minne hän meni? Sitä en tiedä. En koskaan saanut sitä selville niinä vuosina kun tunsimme. En edes sinä aikana kun seurustelimme. Talollansa hän ei ainakaan ollut, eikä minunkaan luona. Ehkä hänellä oli joku oma erityinen paikkansa, jonne aina sitten meni, tekemään ties mitä.

Joka kerta kun kävelen pois muistokiveltä, olo on niin syylinen ja synkkä: Aivan kuin kävelisin pois Sasuken luota.
Tiedän että se kuulostaa hölmöltä, mutta jotenkin pelkästään se, että hänen nimensä lukee kivessä, saa tuntumaan siltä, että hänen henkensä olisi siellä.

Mietin hetken asioita ja naurahdan sitten ääneen.

Ehkä minun pitäisi olla kateellinen Sasukelle?

Tahdoinhan saada nimeni kiveen kun ensimmäisen kerran näin sen ja sensei kertoi siinä olevan sankarien nimiä. Mutta Sasukepa ehti ensin. Niinkuin aina. Vaikka olimme rakastavaisia, niin olimme silti yhä kilpailijoita. Jotkut asiat eivät muutu.

Sasuke on kuollut. Se ei muutu.

Mutta rakkauteni häntäkään kohtaan ei muutu. En vain voi päästää irti. En hänestä, enkä elämästä.

Hyvästien jättäminen... Se on niin vaikeaa.