Hiljaisen näköinen poika käveli hitaasti hautakivien väleistä. Ilma oli ollut kaunis jo pitkään, ja kesän viimeiset päivät olivat käsillä. Lämmin tuuli puhalsi hellästi pojan punaisia suortuvia, tämän lopulta seisahtuessa erään kiven eteen. Paikka oli suuren tammen juurella, joten auringon kuumuus tuntui hälvenevän.
Pojalla oli yllään musta puku, ja hän näytti, kuin olisi matkalla hautajaisiin. Hän katsoi vakavilla silmillään hautakiveä hievahtamatta. Kaukaa katsottuna hänen kasvonsa näyttivät olevan peruslukemilla, mutta mitä lähemmäs häntä tutki, huomasi hiljaisten kyynelten yrittävän löytää tietään pitkin poskia, alas ruohikolle. Poika huokaisi itsekseen ja kaivoi taskustaan kirjeen. Hän mietti, miten tämä olisi pitänyt tehdä jo vuosia sitten. Hän laskeutui risti-istuntaan kiveä kohden ja avasi kirjekuoren. Poika nielaisi, pyyhki kyyneleensä ja aloitti lukemaan hiljaisella äänellä, niin ettei kukaan muu kuulisi. Hautausmaa oli tyhjä, mutta poika halusi pelata varman päälle.

”Mitä kirjeen alussa tavataan sanoa? Hei? Ei, en halua tervehtiä sinua… En halua kutsua sinua ’rakkaaksi ystäväksi’, tai miksikään. Jos totta puhun, en edes alun perin halunnut kirjoittaa tätä kirjettä ollenkaan. Luulen, että tiedän mitä ajattelet juuri nyt. Luulet, että syy, miksi en suostu sanomaan hei johtuu siitä mitä teit… Mutta… Asiat ovat toisin. Olen tajunnut vihdoin, että tekosi oli oikeutettu.

Minun kai pitäisi aloittaa alusta, että ymmärtäisit? Kaikki alkoi siitä yöstä. Olit juuri jättänyt tämän maailman. Tunsin syvää vihaa ja katkeruutta. Sellaista, joka murskasi mieleni hajalle. En ymmärtänyt, miten saatoit.
Veren haju oli pinttynyt ympärilleni. Minua oksetti ja huimasi, mutten piitannut siitä. En jaksanut piitata. Kävelin kaduilla kolme päivää, ennen kuin minut löydettiin. En halunnut mennä kotiin. Sillä siellä odottaisi vain arvostelevia katseita, ja pelokkaita kasvoja. Siellä ei olisi enää sinua… En ollut syönyt, enkä nukkunut. Pieni kuusi-vuotiaan kehoni, mustelmilla ja yltä päältä veressä, tärisi ajatuksesta, mitä olin juuri tehnyt. Isääni puistatti kantaa minut kotiin. Hän pelkäsi minua nyt enemmän kuin koskaan.

Siitä alkoi jatkuva päänsärkyni. Muistin sinut kaikesta mitä tein, näin tai tunsin. Keksin lopulta ratkaisun, joka tuntui helpottavan oloani jollain tasolla. Minun piti unohtaa kaikki sinusta. Minun piti lopettaa tekemästä mitään tai tuntemasta mitään. Pian en pystynyt muistamaan, miltä suru, pelko, ilo, tai ylipäänsä mikään tuntui. Tunsin vain hitaasti korventavan tuskan, mutta se pysyi kurissa niin kauan kun en muistanut sinua. Isäni, siskoni ja veljeni… He eivät olleet minulle enää ketään. He eivät tarvinneet minua, enkä minä heitä.

Minua ei ollut syytetty kuolemastasi, jonka torjuin täysin. Se oli ollut vain itsepuolustusta, olinhan vasta alle kouluikäinen. Aina, kun joku yritti puhua minulle siitä, suljin korvani. En tahtonut tietää mistä he puhuivat. Olinhan pyyhkinyt sinut pois kokonaan elämästäni. Sinua ei ollut koskaan olemassa.
Kertaakaan niinä kuutena vuotena kuolemasi jälkeen, en maininnut nimeäsi. Kertaakaan en hymyillyt, enkä itkenyt. Kertaakaan en vastannut, jos minulta kysyttiin jotain, enkä kertaakaan kysynyt mitään. Tavallisesti, lapselle olisi tarjottu psykiatria, mutta koska isäni ei halunnut olla missään tekemisissä kanssani, eikä tahtonut puuttua henkiseen maailmaani, kasvoin itsekseni omassa maailmassani, jossa minun täytyi jatkuvasti todistaa itselleni, että olin olemassa. Koska en itse tuntenut, enkä ymmärtänyt muuta kuin kipua, löysin itseni satuttamasta muita ihmisiä. Silloin ainoastaan tunsin olevani olemassa, muulloin kaikki oli kuin pahaa unta, joka ei tuntunut loppuvan. Jos kaiken muun pystyi unohtamaan, niin tuska pysyi. Se ei lähtisi, vaikka kuinka haluaisi unohtaa. Mutta mitä en ymmärtänyt, oli se, että fyysinen kipu, jota tuotin muille, hävisi aikanaan. Tuska, joka roihusi sisälläni, ei ollut kuin haava iholla. Se oli jotain, jonka päälle ei voinut laittaa laastaria, tai jota ei saanut puhaltamalla katoamaan. Vaikka väitin itselleni, etten muistanut sinua, silti syytin sinua kaikesta.

Asiat jatkuivat niin. Siitä tuli minulle kuin rutiini, jota noudatin. Kuusi pitkää vuotta… Mutta eräs päivä, jolloin päätäni särki niin kuin ennenkin, sai minut muuttumaan täysin. Olin tapani mukaan kuljeskelemassa kaduilla, isot sisarukseni kintereilläni. He vahtivat minua, etten satuttaisi ketään. Mutta kun löytäisin uhrini, eivät he paljoa minulle voisi.
Niin omituiselta kuin se sinusta kuulostaakin, olin valinnut kohteeni. Olin katsonut hänen peräänsä, ja enemmän kuin mikään, tuska hänen kasvoillaan saisi minut hengittämään rauhassa. Uchiha. Tiesin, että hän oli vahva. Hänkin oli elämän kasvattama, kovettama. Tiesin, että löytäisin hänet jalkapallo kentältä, jota kukaan ei enää käyttänyt. Se oli eristetty pari metriä korkealla kanaverkkomaisella aidalla, ja sen portti oli teljetty. Ne typerykset luulivat, että jokin sellainen estäisi minua, tai ketä tahansa muuta pääsemästä kentälle. Kiipesin aidan yli vaivattomasti, jättäen siskoni ja veljeni toiselle puolelle. Kankuro yritti sanoa jotain, mutta Temari hiljensi hänet. Hän oli aina ollut fiksumpi heistä kahdesta.
Kenttä oli autio, lukuun ottamatta kahta hahmoa suoraan edessäni. Uchiha, ja jokin tyttö. Minun ei tarvinnut herättää heidän huomiotaan, sillä he katsoivat suoraan minua kohti. Tyttö selvästi peloissaan, niin kuin kaikki, mutta Uchiha uhmaten.
”Mä en tiedä miks sä haluut niin pahasti tapella, mut muhun sä et koske,” Uchiha sanoi ja tuijotti silmiini.
”Sinä… Olet vahva. Sinulla on päämäärä. Sinulla on kumppaneita… Vähän niin kuin minä, mutta vasta kun sinä makaat kuolleena maassa, minä olen se joka on olemassa,” sanoin ja yhtäkkiä tunsin kamalan tuskan takaraivossani. Päänsärky oli pahentunut, ja se sai minut rojahtamaan polvilleni. Uchiha astui askeleen taaksepäin, kun nousin tuskaisesti seisomaan. Tunsin, miten hänen silmissään välähti pelko… inho… Kaikki se, mikä oli minulle vierasta. Ja se, mikä on ihmiselle vierasta, saa heidät vihaamaan sitä. Juoksin kohti häntä käsi nyrkissä, ennen kuin Uchiha oli saanut otetta itsestään. Juuri ennen kuin iskuni oli tarkoitus osua, tyttö ilmestyi eteeni kädet suojelevasti selällään. Sen pienen hetken, ennen kuin löin hänet maahan näin hänen tilallaan sinut… Olin hämmentynyt, ja raivoissani. Iskuni sai liikaa voimaa, ja tyttö lensi tajuttomana eteemme. Luulin, että en enää muistanut sinua. Mutta nyt, näin kasvosi. Sait minut niin vihaiseksi, että silmissäni sumeni, ja tiesin vain hakkaavani Uchihaa. Hän aluksi tappeli vastaan, mutta jäi helposti alakynteen. Tiesin, että vain muutama isku, ja hän oikeasti olisi kuollut… Olisi tappanut hänet… Kuin sinut… Se ajatus oli liikaa ja ulvoen mielipuolisesti olin valmis iskemään viimeisen iskun. Uchihan onneksi joku potkaisi minua kovaa kylkeen niin, että lensin selälleni maahan.
”Sasuke! Sakura! Ootteko te kunnossa? Heh... Tyhmä kysymys. Oottakaa. Mun täytyy hoitaa toi ensin,” poika sanoi. Käänsin katseeni häneen. Olin nähnyt hänet ennenkin Uchihan kanssa. En ollut koskaan kiinnittänyt suurempaa huomiota. Hän oli luokan pelle, teki kaikki väärinpäin ja luuli olevansa hauska.
Nousin pystyyn raivon vallassa. Kuinka hän saattoi asettua minun ja saaliini väliin.
”MIKSI?” huusin niin, että sylki lensi. Miksi kaikki halusivat suojella toisiaan. Eivätkö he tajunneet että tuo kaikki oli vain pelkkää harhaa? Katsahdin vielä hetken tämän silmiin. Ne eivät näyttäneet pelokkailta, eivät inhoavilta. Ne näyttivät kuin… hän olisi ollut huolissaan minusta. Tuo katse hämmensi minut niin pahasti, että päätin vain kerätä kaiken lopun voimani, ja iskeä hänet tajuttomaksi. Poika näytti tekevän samoin. Lähestyimme toisiamme juosten. Pari askelta, puoli metriä, sentti. Jokin iski minua niin kovaa, että lensin kaaressa selälleni. Poika oli kohdannut samanlaisen iskun, emmekä kumpikaan pystyneet enää nousemaan pystyyn. Katsoin häntä vihaisena.
”Ei! Olemassa oloni ei ole vielä ohi! Ei ole!” huusin raivon sekaisella äänellä. Poika lähti raahaamaan itseään kohti minua kiemurrellen ja vetäen itseään leuallaan.
”Ä-Älä tule lähemmäksi!” huusin, ja yhtäkkiä hiljenin. Osaksi, koska huomasin pelon värähtävän äänessäni, mutta taas osaksi, koska näin pojan itkuiset silmät.
”Yksinäisyys… Puutteellinen olo…” hän sanoi ja piti tauon. ”Siltä susta tuntuu, eikö?” hän sanoi, ja sai minut täysin hiljaiseksi. Miten..?
”Sä kärsit! Mä näin sen… Sun silmistä… Mä ymmärrän, miten suhun sattuu,” hän sanoi itkuisesti ja raahasi itseään lähemmäksi. Minä en osannut sanoa mitään. Tiesin sisälläni, että hän oli oikeassa. Näin hänen kyyneleisistä silmistään, sen pienen minän, joka joskus oli vielä elossa.
”Mutta jos sä siksi… Jos sä satutat mun ystäviä… Tapat niitä. Mä en voi antaa anteeksi, ja mä pysäytän sut,” poika sanoi ja sai minut yllättymään.
”Mi-mitä? Tähän asti… sinä… Sinä olet… Vain heidän takiaan-?” yritin sanoa, mutta poika keskeytti minut.
”Koska ne on ne ihmiset, jotka pelasti mut yksinäisyyden helvetistä. Ne on ne, jotka tiedosti mun olemassa olon… Siksi ne on niin tärkeitä… Siksi mä tappelen niiden puolesta,” hän sanoi, ja näin ettei tämä valehdellut. Korviini kantautuivat sanat, jotka sinä olit sanonut minulle kerran:
’Huolenpito ja kiintymys
  jota tunnet heitä kohtaan,
  jotka ovat lähimmäisimpiäsi
  sitä on…’
”…rakkaus,” kuiskasin itsekseni. Siksi hän siis on niin vahva…
”Mikä… sinun nimesi on?” kysyin ja sain hänet hymyilemään.
”Uzumaki Naruto,” hän sanoi. ”Ja sä oot Gaara.” Nyökkäsin vaivalloisesti Naruton suuntaan.
  ”Teit jo tarpeeksi,” Uchiha sanoi Narutolle ja auttoi tämän pystyyn. Hän ja se tyttö – Sakura – olivat katsoneet kauempaa. Kankuro ja Temari juoksivat luokseni, valmiina lopettamaan työni, jota en saanut päätökseen.
”Ei… Älkää…Lopettakaa… Ei enää…” huokaisin hiljaa ja sain heidät yllättymään. He nostivat minut ja auttoivat minua kävelemään kotiin. Matkalla huomasin, että päänsärkyni oli kadonnut…
”Temari… Kankuro…” ähkäisin ja katsoin maahan. ”Anteeksi…” sanoin, ja huomasin heidän katsovan toisiaan kysyvästi.
”E-ei se mitään,” Temari sanoi nopeasti ja otti paremman otteen minusta.

Uzumaki Naruto oli kirjaimellisesti hakannut minuun hieman järkeä. Muistin taas sinut, ja olin unohtanut vihani. Vaikka yrititkin tappaa minut, ymmärrän yksinäisyyden jonka tunsit. Olinhan minä syy miksi sisaresi, äitini, oli kuollut. Vaikka oli ollut vain kyse vaikeasta synnytyksestä, tunnen itseni vastuulliseksi niin hänen kuin sinunkin kohtalollesi, ja jos vain mahdollista, anon anteeksi antoasi. Tiedän tasan tarkkaan, miltä kaikkein tärkeimmän menetys tuntuu, olithan sinä minulle kuin se isä, joka uskalsi katsoa silmiini.

  Siksi siis en halua, tai voi sanoa sinulle hei. En tunne itseäni sinun arvoiseksesi. Pyydän anteeksi, etten tullut hautajaisiisi, ja etten koskaan käynyt haudallasi.
Nyt pitäisi vielä tietää miten kirje lopetetaan.
Anteeksi pyytäen sinun, sisarenpoikasi
Gaara.”

Poika luki koko pitkän kirjeen hiljaa ja hartaasti. Hän todella toivoi, että saisi rauhan sielulleen tämän myötä. Ja että hänen enonsakin pystyisi lepäämään rauhassa. Hän taitteli kirjeen kirjekuoreen ja laski sen hoitamattomalle haudalle. Poika huokaisi naurahtaen, kuin suuri paino olisi pudonnut hänen sydämeltään. Hän vetäisi parit rikkaruohot haudan ympäriltä ja heitti ne kauemmas. Tämän jälkeen hän hymyillen kumarsi enolleen.
  ”Anteeksi, Yashamaru. Minun on mentävä. Temarilla on syntymäpäivä, ja olemme kutsuneet paljon ihmisiä. Me… Minä olen saanut ystäviä… Toivon, että joskus voisit olla ylpeä minusta, eno. Tulen taas käymään. Lupaan sen!” hän vielä sanoi ja näytti onnelliselta. Hän kumarsi vielä kerran hautakivelle, ja lähti kevyin askelein kohti suurta metallista porttia, pois hautuumaalta.

Kevyt kesätuuli työnsi kirjettä lähemmäs hautakiveä, aivan kuin joku olisi pitänyt sitä tiukasti itseään vasten.

_________________________________________________________________

Olisi mukava saada risuja sekä ruusuja (:
Btw, Temarin synttärit on 23. elokuuta, mikäli jäi kiinnostamaan.
Ja jos jäi inhottava määrä kirjoitusvirheitä ärsyttämään, niin pahoittelen. Ne on jäänyt sinne kaikessa epähuomiossa.