Olenko kyllin hyvä? – Pala Hakun menneisyyttä

”Uusi päivä, uusi oppitunti, Haku.”

Oli kulunut vain muutama päivä siitä, kun Zabuza-san ja minä olimme jättäneet Aaltomaan, paikan, jota minun olisi pitänyt sanoa kodikseni. Kotini se ei kuitenkaan ollut sen enempää kuin mitä esimerkiksi Tuulimaa tai Vuorimaa. Joskus se oli… muttei enää. Ei sen jälkeen, kun tajusin, mikä olin… hirviö. Hirviö, jonka isäni halusi tappaa, mutta jonka minä ehdin tuhoamaan ensin, vaikka en oikeastaan olisi tahtonut sitä…

”Poika! Et kai ole enää unessa? Aurinko on tuskin noussut!”
”Oi, olen pahoillani, Zabuza-san. Olin hieman ajatuksissani…”
”Haku. Shinobi ei koskaan vaivu ajatuksiinsa kesken toiminnan.” Zabuza-sanin ääni kuulosti melko kireältä. Olin tehnyt jotain väärin, ja tunsin hermostuneisuuden valuvan sisimpääni. Enkö ollut kyllin hyvä mestarilleni? ”Shinobi on aina hereillä, kun hän tekee työtään. Ajatuksien harhailu kesken taistelun on aina kuolemaksi.”
”Kyllä, Zabuza-san. Minä ryhdistäydyn. Ei enää velttoilua.”
”Tuo on oikeaa puhetta, poika.”

Zabuza nosti esille kaksi esinettä, jotka olivat tulleet minulle tutuiksi viime aikoina: shurinken eli heittotähti sekä kunai eli heittoveitsi. En osannut vielä käyttää niitä kovin hyvin – ainakin jos vertailukohde oli Zabuza-san – mutta se minun tuli oppia. Heittoaseiden käyttö kuului jokaisen ninjan perustaitoihin, ja minustahan piti tulla hyvä työkalu mestarilleni. Se oli minun syyni elää ja olla olemassa.

”Hyvän shinobin tulee koulutuksensa alussa tutustua moniin taitoihin, jotta hän voi valita itselleen parhaat aseet”, Zabuza valisti. ”Jos ei ole nähnyt kaikkia aseita, ei voi valita parasta.”
”Aivan, Zabuza-san.”
”Hmh hmh hmh. Näitä heittoaseiden käyttöä tuli katsottua jo eilen.” Yllätyksekseni Zabuza-san laittoikin heittoaseet takaisin koteloihinsa. ”Saat harjoitella tänään jotain vallan muuta.”

Zabuza kääntyi hieman ja vinkkasi minua seuraamaan. Tottelin häntä kyselemättä, vaikka mielessäni olikin poreilevaa uteliaisuutta. Mitä Zabuza halusi minun tekevän? Mikä auttaisi minua kasvamaan hänen voimakkaaksi työkalukseen? Mikä tekisi minusta vahvan ja ennen kaikkea hyödyllisen?

”Tuossa on puu. Kiipeä siihen.”

Puu? ajattelin hölmistyneenä. Zabuza-san siis halusi minun kiipeävän puuhun. Kyllä, olin tehnyt sitä aiemminkin… silloin, kun en vielä ollut hirviö, silloin, kun äitini oli vielä elossa. Kyllä, ninjat kiipeilevät puissa…

”Haku.”
”A-anteeksi”, sopersin ja kumarsin nöyrästi.
”Ala kiivetä. Heti.”

Katsoin uudelleen puuta ja etsin katseellani sopivia oksia. Puu oli hieman kalteva, ja sen yläpäässä oli runsaasti tukevia oksia. Otin reilusti vauhtia ja juoksin puun luo ja sitä ylös. Jalkani takoivat puun runkoa, ja juuri kun vauhtini oli loppua kesken, nappasin tukevasta oksasta kiinni ja kiskoin itseni kunnolla ylös.

Tuskin olin saanut jalkani oksan päälle, kun Zabuza-san jatkoi puhettaan. Tällä kertaa höristin korvani oikein kunnolla, sillä en halunnut antaa mestarilleni kuvaa siitä, että olisin vain kelvoton laiskuri.

”Tämän päivän harjoitus on takaa-ajo. Säännöt ovat seuraavat: Minä olen takaa-ajaja ja sinä takaa-ajettava. Liikumme puita pitkin, sillä se on kokeneille shinobeille tehokkain tapa liikkua. Maahan koskeminen on kielletty. Selvä?”
”Selvä, Zabuza-san.”
”Jäät kiinni, jos onnistun koskemaan sinuun. Silloin olet hävinnyt.”
”Selvä, Zabuza-san.”
”Nyt enemmän toimintaa ja vähemmän puhetta, Haku.”
”Selvä, Zabuza-san.”
”Haku, mitä minä juuri sanoin?”
”Sel… öh, hmh.” Lopulta tyydyin vain nyökkäämään.

Zabuza-san ei todennut mitään, vaan loikkasi yhdellä hämmästyttävällä loikalla naapuripuuhun. Moinen hyppy laittoi minut aivan hiljaiseksi, sillä olihan Zabuza todella iso mies, eikä hänen suuri miekkansakaan mikään leikkikalu. Hän painoi miekkoineen todella paljon. Hänellä täytyi olla todella paljon voimaa…

…ja minunkin piti saada paljon voimaa toimiakseni kelpo työkaluna.

Silmänräpäystä myöhemmin mestarini oli kadonnut silmieni edestä. Ähkäisin yllätyksestä, ja saman tien inahdin kauhusta, kun tunsin jotain kylmää leukani alla.

”Tarkkaavaisuutta, Haku”, Zabuza-sanin ääni sanoi korvani juuressa, ja kunai katosi leukani alta. ”Vihollisninja ei kysy: ’Kuules, alanpa ajaa sinua takaa, mitäpäs jos alkaisit juosta kiljuen karkuun.’ Vihollinen ei koskaan astu esiin ennen kuin on yrittänyt iskeä ensi kerran tai ennen kun hänet on paljastettu.”
Nielaisin ja nyökkäsin samanaikaisesti.
”No niin. Seuraavaksi alamme tositoimiin, nyt kun olet hieman päässyt toiminnan makuun. Seuraavassa pelissä en käytä lainkaan ninjutsua tai genjutsua näin tasoituksen nimissä.”

Mestari hypähti kepeästi alas puusta joustaen vain tuskin havaittavasti polvillaan. Hän meni laukkunsa luo ja poimi sieltä esille jonkinlaisen kellon. ”Saat minuutin etumatkaa. Hankkiudu mahdollisimman kauas, niin tulen sitten hakemaan sinut.” Kuulin vaimean naksahduksen, ja Zabuza-san istahti nojaamaan puunrunkoa vasten.

***

Koko päivä oli kulunut ajojahtiharjoituksessa, ja olin aivan poikki. Zabuza-san oli onnistunut saamaan minut kiinni joka kerta alle kahdessa minuutissa, antoi hän minulle sitten etumatkaa minuutin tai kymmenen sellaista. Omien sanojensa mukaan hän ei ollut kertaakaan käyttänyt mitään ninjatekniikoita, ja jos olikin, minun oli mahdotonta todistaa se todeksi. Pidimme vain harvoin taukoja ja vain silloin, kun se oli täysin välttämätöntä – minulle. Zabuza-san ei tuntunut koko aikana edes hengästyneeltä.

Vaihteen vuoksi kokeilimme myös niin päin, että minä jahtasin pakenevaa mestaria. Siitä ei tullut yhtikäs mitään: vaikka lähdimme samaan aikaan samasta pisteestä liikkeelle, en missään vaiheessa tavoittanut Zabuza-sania, vaan sen sijaan mestarini onnistui yllättämään minut takaapäin ja viemään kunain kaulalleni. Pari kertaa kävi niinkin, että lähdin paniikissa karkuun havaittuani epäilyttävää liikettä lehvästössä. Liikkeen aiheuttaja ei missään vaiheessa ollut mestarini, vaikka niin silloin luulin, vaan lintu tai orava. Kuin päättömänä juostessani oli helppo saalis Zabuza-sanille.

Istuimme nyt kumpikin nuotion ääressä illan pimentyessä. Zabuza-san hoiti sillä erää ruuanlaiton, sillä olin yksinkertaisesti niin väsynyt, etten saanut pideltyä edes kauhaa käsissäni pudottamatta sitä. Yleensä minä olin se, joka laittoi ruuan Zabuza-sanin opastuksella. Makasin vain hikisenä ja uupuneena huovan sisällä.

Punnitsin mielessäni, mistä kehno menestykseni mahtoi johtua. Olinko liian hidas? Olinko liian kömpelö? Tarvitsivatko hoksottimeni hiomista? Se ainakin oli itsestään selvää, että puussa kiipeilytaitoni tarvitsivat hiomista: Zabuza-sanin loikkiessa keveästi oksalta toiselle minun oli ollut pakko pitää aina vähintään kaksi raajaa oksissa ja edetä verkkaisesti. Olimme kuin kala ja orava puussa.

Mieltäni kalvoi kuitenkin eniten vain ja ainoastaan yksi ajatus.

Enkö ole riittävän hyvä?

Raskaat askeleet tömähtelivät maahan, ja nuotion venyttämä varjo saapui viereeni. Tutun hahmon siluetti – mestarini – saapui viereeni ja laski maahan kulhon täynnä tuoksuvaa – jotain. Lepattavassa tulessa en nähnyt tarkasti, mitä ruokaa kulhossa oli, mutta ainakin Zabuza-san oli laittanut syömäpuikot kulhon päälle.

”Heti kun olet levännyt riittävästi, syö”, mestarini käski. ”Minä en sinua ala syöttämään, kuten tiedät.”

Tiesin, että ruoka jäähtyisi näin viileässä ilmassa pian, joten punnersin ylös ja vedin haparoivalla otteella kulhon varovasti maata pitkin luokseni. Kulho tuntui ihanan lämpimältä.

”Kiitän, mestari”, sanoin hiljaa kämmenet yhteen liitettyinä edessäni ennen kuin otin puikot käteeni.

Mestari oli vaiti. Se tuntui kovin kiusalliselta, mutta olin jo tottunut siihen. Ei kukaan ihminen kykene puhumaan aivan koko aikaa. Nähtyään, että olin aloittamassa ateriaani, hän nousi ylös ja palasi nuotion ääreen. Tunnustelin hieman liemessä olevaa ruuanpalasta puikoillani ja päättelin, että illalliseni sisälsi ainakin keitettyä kalaa. Poimin kalapalan puikkoihini ja laitoin palasen suuhuni. Ihana lämpö ja kauan kaivattu maku levisivät suuhuni.

”Haku.”

Lopetin samassa pureskelun ja vilkaisin mestarini äänen suuntaan. Hän oli kääntänyt päänsä minua kohti, ja varjo peitti hänen kasvojensa toisen puolen.

”Sinusta tulee vielä mainio työkalu.”

En koskaan saanut tietää, hymyilikö mestarini kasvokääreidensä alla vai ei.