Kyllä sekin oli tapa pysähtyä. Törmätä toiseen ihmiseen siis ja kaatua tämän päälle. Mitä se nyt ei tietenkään ollut niitä kätevimpiä keinoja. Jos tämä olisi tv-sarja, niin ruudulla olisi luultavasti vilkkunut sillä hetkellä teksti: "Tätä ei suositella kokeilemaan kotona."

"Anteeksi, anteeksi, anteeksi!" mutisen nolona anteeksipyyntöni. Nousen ylös toisen päältä nopeasti, vaikka koko ruumiini tuntuu heikolta törmäyksen voimasta.
Toinen nousee myöstin ylös ja kääntyy minua kohti. Tarkkailen häntä vihreillä silmilläni varautuneena. Hän on selvästi minua pidempi sekä epäilemättä paljon vahvempi. Jännitän lihakseni, valmiina mahdolliseen iskuun. Olen ehkä heikompi, mutta tarkkaillessani toisen lihaksikasta ruumista ajattelen olevani kevyempänä nopeampi ja ehtisin varmasti väistää mitä tulevan ikinä pitikään.

Mitään ei kumminkaan tule.

Sen sijaan että tämä olisi rauhoittanut minua, se saa minut vielä varautuneemmaksi. Olen tottunut siihen, että minua yritetään huijata esittämällä tyyntä. Minuahan ei sillä tempulla jalliteta, olenhan itsekkin sen käytön mestari.
Ulkopuoliselle tilanne mahtaa näyttää mitä naurettavimmalta. Minua vanhempi mies seisoo edessäni aivan tyynenä ja minä näytän siltä kuin hän uhkaisi minua aseella.

"Ei se mitään", toinen naurahtaa ja taputtaa minua päälaelle.
Olen aivan ymmälläni. Hetken vaikutettuani aivan pihalla olevalta, hämmennys vaihtuu ärtymykseksi. Eihän toinen yksinkertaiseti vain voi olla noin tyyni, kun minä juuri ryntäsin hänen päälleen ja kaadoin samalla kumoon. Kyllä häntä nyt edes vähän pitäisi ärsyttää huolimattomuuteni.

Mutta sen sijaan että sanoisin sanottavani suoraan, hymyilen vain ja esitän helpottunutta. "Sepä hyvä", huokaisen mukamas helpottuneesti, "Lupaan muistaa katsoa eteeni tästä lähtien"
"Teeppäs se", hän vastaa hymyillen. "Olen muuten Yurusu", hän esittäytyy ja ojentaa kätensä. Kättelen häntä hieman hölmönä ja kerron oman nimeni takellellen. Sitten mies viittaa vierellään olevaan tiikeriin ja kertoo tämän olevan Hebun.

Uhkaavan ensivaikutelmani jälkeen sain miehestä mielikuvan että joko tämä on todella ymmärtävä persoona tai tajuttoman typerä.


"No... Hei sitten", sanon ja lähden kävelemään edespäin käytävällä.
"Törmäillään", hän huutaa perääni ääni täynnä naurua.
"Hmph. Mieluummin ei", tuhahdan hiljaa itsekseni ja jatkan matkaani. Ehdin melkein jo kääntyä kulman taakse Yurusun näkymättömiin, kun kuulen Hokagen kutsuvan minua. Pysähdyn niille sijoilleni.

"Aiko, tules tänne!" hän kutsuu uudestaan.
Vastahakoisesti käännyn ympäri ja kävelen Hokagen ja Yurusun luokse.

Päähäni mahtui vain yksi ajatus: Yurusu, se samperin idiootti, oli varmasti kertonut Hokagelle että olen vastuuton ylimielinen kakara. Ehkä se oli kuullut myös niillä oudoilla korvillaan senkin kun mutisin töykeän vastaukseni hänen vitsilleen törmäyksestämme. Pyh. Hän ja hänen tyyni asenteensa. Tiesin sen oleen vain esitystä.

"Niin, Hokage-sama?" kysyn kohteliaasti, kun viimein olen palannut heidän luokseen.
"Veisitkö tämän Mangetsu Tsujille?" hän kysyy hymyillen ja ojentaa minulle tehtäväkäärön.
Nyökkään ja otan käärön. Sisälläni velloo helpotuksen tunne.
Ehkä Yurusu onkin hyvä tyyppi.