Temppu, jota vanha koira ei opi – Toinen pala Hakun menneisyyttä

Olin ollut Zabuza-sanin seurassa jo kaksi vuotta. Olin oppinut häneltä paljon, ja tulin oppimaan vielä lisääkin. Shinobin taitojen oppiminen oli minulle silkka ilo, ilo siitä, että niistä taidoista olisi hyötyä mestarilleni, jonka ansiosta elämälläni oli merkitys.

Minulla oli jo perusninjataidot hallussa. Kykenin loikkimaan puissa yhtä nopeasti kuin juoksin maassa ja heitin heittoaseita jo niin tarkasti, että ainakin yhdeksän kymmenestä heitosta osui siihen, mihin tähtäsin, oli sitten liikkeessä tai en. Olin niin kestävä juoksija, että kahden tunnin täysi ravaaminen ei tuntunut minulla missään, niin voimakas ruumiiltani, että sain pideltyä aikuista ei-ninjaa helposti aloillaan, ja niin huomaamaton, että saatoin hiipiä jopa linnunpesälle hautovan lintuemon huomaamatta. Osasin tämän kaiken, vaikka olin tuskin kymmenvuotias. Kiitos siitä kuuluu Zabuza-sanille.

Olin oppinut myös monia jutsuja mestariltani. Useimmat niistä olivat perustekniikoita, kuten muodonmuutosta ja usvaan kätkeytymistä, mutta opin myös joitain taistelujutsuja. Vesijutsut olivat Zabuza-sanin erikoisalaa, ja hän opetti niitä minulle. Minulla oli kuitenkin omia, ainutlaatuisia taitoja, joita Zabuza-san ei voinut erikseen opettaa…

Kuitenkin kaikesta huolimatta mestarini oli yhä sitä mieltä, että minulla on yhä paljon, paljon opittavaa.

***

”Etkö sinä osaa edes käsisinettejä kunnolla? Tiikeri-sinetissä muiden sormien kuin etusormen tulee olla kunnolla yhdessä, ei noin! Luulin jo, että olisit ymmärtänyt, nulikka!”

Säpsähdin. Taas tuli tehtyä virhe, eikä Zabuza-san ollut tyytyväinen. Tiesin kyllä, että tekniikkavirheet olivat osa oppimista, eikä mestarini rankaissut niistä muuten kuin huutamalla, mutta silti minusta tuntui todella pahalta. Painoin sormiani paremmin yhteen, mutta Zabuza-san vain läppäsi käsisinettiyritelmäni hajalle.

”Jutsua tehdessä pieleen menneitä sinettejä ei korjata, vaan tekeminen pitää heti keskeyttää! Jos saman sinetin tekee moneen kertaan, jutsu menee aivan väärin, ja tulos voi olla hirvittävä! Paina se kalloosi!”

Erotin käteni toisistaan, vein ne sivuilleni ja loin katseeni alas. Alistumisen merkki.

Loiskeesta päätellen Zabuza-san käveli pidemmälle veteen. Hänen kutsustaan seurasin häntä, ja tunsin, kuinka sandaaleihini sisään meni vettä. Meidän allamme oli muutaman metrin syvyinen järvi, mutta meille kummallekin veden päällä kävely oli helppo juttu. Chakraahan se tietysti kulutti, mutta Zabuza-sanin mielestä se oli harjoitukselle olennaista.

”Yritä tehdä se uudelleen, ja nyt ne käsisinetit kuntoon.”

Heitin käteni eteeni.

Tiikeri, käärme, tiikeri! Vesitekniikka, vesimuuri!

Ympärillämme oleva vesi kohosi rengasmaiseksi kummuksi, joka sitten purkaantui auki kuin kalan vatsa veitsenkäyttäjän käsissä. Vesirengas kasvoi korkeutta ja muuntui meitä ympäröiväksi lieriöksi. Se ylsi parin metrin korkeuteen ja loiskahti sitten takaisin alas. En jaksanut pitää sitä kauemmin ylhäällä.

”Hmh, olet sinä parempiakin muureja tehnyt”, Zabuza-san mumisi laineiden tasaannuttua. ”Sinun on opittava pitämään muuria ylhäällä niin kauan, kunnes vastustaja älyää lopettaa vesiseinämän mätkimisen.”

Nyökkäsin.

”Uudelleen.”

Uusi nyökkäys.

Tiikeri, käärme, tiikeri! Vesitekniikka, ves…

Päässäni heitti. Rojahdin polvilleni, ja tunsin niiden uppoavan vesipatjan sisään. Chakran kulku jalkapohjissani loppui, ja vesi ympäröi minut. Olin aivan lopussa, enkä kyennyt enää sekoittamaan chakraa pysyäkseni pinnalla. Minä upposin ja olin liian väsynyt uidakseni…

Iso koura tarttui salamannopeasti paitani taukseen juuri, kun päälakeni upposi pinnan alle, ja repäisi minut ylös. Köhin vettä kurkustani ja tunsin, kuinka Zabuza-sanin hartia painautui rintaani vasten. Silmäni olivat aivan täynnä leväistä järvivettä.

”Haku, senkin typerys!” Zabuza-san ärjyi korvaani. ”Älä yritä tehdä liian voimakkaita jutsuja liian vähällä chakralla järven pinnalla, mokoma puupää!”
”Yöh… köh… köh köh!”
”Yrititkö hukuttaa itsesi, onneton?”
”E-en… anteeksi… köh… anteeksi kamalasti, Zabuza-san… anteeksi… öh, köh…”
”Etkö ollenkaan seurannut chakrasi kulkua? Tolvana!”
”M-minä en huomannut yhtään…”
”Sinusta ei ole mitään hyötyä, jos et pidä huolta hengestäsi, pölvästi!”

Ei ole mitään hyötyä… ei ole mitään hyötyä… ei mitään…

Köhimiseni loppui. Valtaosa vedestä oli jo poissa kurkustani, mutta oli toinenkin syy, miksi vaikenin. Kylmä aalto, joka ei johtunut viileästä tuulenvireestä, kulki ylitseni.

”No niin, pakko kai sinut on raahata rannalle”, Zabuza-san mutisi äkäisenä ja kantoi minua kävellen itse pitkin järven pintaa. ”Älä kuvittelekaan, että tämä toistuu. Harjoittelu päättyköön tältä päivältä.”

***

Uusi, kirpeän viileä aamu valkeni kosteana ja valkeaa utua lainehtien. Viime yönä oli satanut. Tunsin oloni yhä hieman heikoksi eilisen harjoituksen jälkeen, mutta heräsin silti varhain. Olin aina herännyt ennen kukonlaulua, eivätkä tapani olleet sen jälkeenkään muuntuneet miksikään. En itse asiassa tarvinnut kovinkaan paljon unta.

Zabuza-san nukkui yhä. Hän oli edellisenä päivänä, heti vietyään minut takaisin leiriin, tehnyt jotain, joka viivytti häntä myöhään yöhön asti. Hän oli ainakin palannut ylimääräisten kantamuksien kera, mutta sitä tarkemmin en asiasta tiennyt eikä mestarini sitä kertonut.

Päätin kävellä hieman ajatellen, että se virkistäisi minua. Zabuza-san löytäisi minut helposti, jos hän sattuisi heräämään poissa ollessani, ja sitä paitsi näiltä seuduilta voisi löytyä joitain yrttejä ruoka- ja lääkevarastoon. Suuntasin rauhallisesti kulkuni järven suuntaan. Minulla ei ollut mikään kiire minnekään ennen Zabuza-sanin heräämistä, ja se tuntui ihanalta.

Kiertelin turhia hätäilemättä metsän siimeksessä. Muutama silmiinpistänyt yrttikasvi, lähinnä basilikaa ja maustekrassia, tarttui käteeni. Minä ja mestarini olisimme tosin seuraavina viikkoina sen verran liikkeellä, ettei yrttejä ehtisi kuivata, mutta kulkivat ne mukana tuoreinakin. Sitä paitsi yrteille tuli usein nopeasti käyttöä.

Kuulin laineiden liplatusta. Olin saapumassa järvelle. Vaikka se oli eilen ollut vähällä hukuttaa minut, en pelännyt sen läheisyyttä. Hukkumisvaara oli ollut oma vikani, ei järven. Oli typerää pelätä jotain, jonka muka aiheuttamat onnettomuudet olivat omaa syytä.

Saavuin heinikkoiselle rannalle, ja rantaviiva oli vain parin vaaksan päässä jaloistani. Tarkkaan ottaen etäisyys vaihteli koko ajan, kun navakka tuuli sai laineet muuntamaan koko ajan rantaviivan muotoa. Astelin vielä lähemmäs, veteen asti. Mutainen vesi tunkeutui sandaalieni sisälle ja kasteli paljaat jalkani. Päivä kyllä lämpenisi, eikä moinen kastuminen haittaisi ollenkaan. Läiskyttelin vettä kulkiessani rantaa pitkin.

Vedellähän voi tehdä vaikka mitä, ajattelin itsekseni. Sillä voi peseytyä, sitä voi juoda. Sen pintaa myöten voi mennä veneellä, tai sitten voi kävellä. Sillä voi keittää ruokaa. Sitä voi käyttää vesijutsuihin… ja siihen voi hukkua.

Hukkua… onneksi niin ei eilen ollut käynyt. Oli Zabuza-sanin ansiota, etten hukkunut… mutta en edes olisi päätynyt upoksiin, jos olisin pitänyt mielessäni hänen antamansa neuvot.

”Sinusta ei ole mitään hyötyä, jos et pidä huolta hengestäsi.”

Minusta tuntui aina pahalta, kun Zabuza-san huusi minulle. Se oli merkki siitä, että epäonnistuin. Jos epäonnistuin, en ollut hyvä työkalu mestarilleni. Jos en ollut hyvä työkalu, elämälläni ei ollut merkitystä.

Siihen, että oli hyvä työkalu, kuului myös se, että osasin hyvin taistelutekniikoita. Niin, totta. Olisin hyvä työkalu ja hyvä ase.

Harjoitus tekee mestarin.

Olin piristynyt aamukävelyn myötä, mutten ollut todellakaan täysissä voimissani. Päätin siis jäädä rannalle harjoittelemaan joitain jutsuja…

Ajatukseni kuitenkin tyssäsi erääseen ongelmaan: kädessäni oleviin yrtteihin. Kaikkialla oli mutaista, ja yrtit menettäisivät tehoaan ja makuaan, jos niihin menisi mutaa ja hiekkaa. Tiesin sen kokemuksesta. Mukanani ei ollut mitään ylimääräisiä liinoja, ja aamu oli niin viileä, etten halunnut riisua päälläni olevia vaatteita. Ei auttanut muu kuin pidellä yrttejä kädessä. Käsisinettejä ei voinut tehdä oikein ilman molempia käsiä.

Kuivaharjoitteluksi meni.

Päätin harjoitella jutsujen tekoa vain yhtä kättä käyttäen. Saisin sillä ainakin kerrattua käsisinettien järjestyksen ja totuttaa vasemman käteni sinettisarjojen liikeratoihin. Kaikki harjoittelu oli hyvästä. Kokeilin joitain itselleni tuttuja jutsuja.

Koira, sika, lammas! Muodonmuutos!

Mitään ei tietenkään tapahtunut. Enhän edes käyttänyt chakraa enkä tehnyt oikeasti käsisinettejä. Tämä oli vain harjoitus. Otin seuraavaksi toisen helpon:

Tiikeri! Vesiklooni!

Taaskaan ei tapahtunut mitään, eihän se ollut tarkoituskaan. Kokeilin muutamia muitakin helppoja jutsuja.

***

Puolentoista tunnin kuluttua koko touhu alkoi kyllästyttää minua. Zabuza-san oli kyllä koulinut minusta melko kärsivällisen, mutta rajansa kaikella. Harjoittelu tuntui kuin liukkaalla kivellä sutimiselta: vaikka teki paljon, ei edennyt juurikaan. Se oli turhauttavaa.

Tyhmää, että sinetteihin tarvitaan kaksi kättä. Jos se sujuisi vain yhdellä kädellä, toisessa kädessä olevaa asetta ei tarvitsisi panna pois. Kuka oikein keksi käsisinetit? Hmh!

Kokeilin taas melko äreänä vesikloonijutsua ja päätin, että palaisin sitä kokeiltuani Zabuza-sanin luokse.

Tiikeri! Vesiklooni!

Splosh.

Splosh?

Tuo loiskahdus kuului korvaani todella äänekkäältä. Säpsähdin katsomaan ympärilleni. Oliko lähellä jokin vihollinen? Mistä loiskahdus tuli? Tuuli ei ainakaan aiheuttanut sitä!

Kaikkialla oli kuitenkin hiljaista. Vain laineet liplattivat. Olin kuitenkin niin hermona, että luin automaattisesti jutsun, joka oli päällimmäisenä mielessäni:

Tiikeri, käärme, tiikeri! Vesitekniikka, vesimuuri!

Slooosh!

Ympärilleni nousi vesikehä, joka kuitenkin loiskahti kuuden sekunnin kuluttua takaisin alas. Missään ei näkynyt vihollisia. Ääntäkään ei kuulunut. Hermostuin todella.

Siellä on joko ei ketään tai todella taitavia ninjoja… onneksi osaan jo hieman vesimuuria… öh, yhdellä kädellä?

Vilkaisin käsiäni. Vasen käteni oli jäänyt puolikkaaseen tiikeri-asentoon, mutta oikea käsi puristi tiukasti yrttikimppua. Yksikään kasvi ei ollut tipahtunut maahan.

Teinkö minä sen todella yhdellä ainoalla kädellä?

Olin todella ällistynyt.

Toimisikohan se uudelleen?

Olin niin innoissani, että unohdin vallan mahdolliset vihollisninjat. Zabuza-san olisi varmasti suuttunut tarkkaavaisuuden herpaantumisesta, mutta nyt en ajatellut sitä. Tein uudelleen vesikloonijutsun, nyt yhtä kättä ja chakraa käyttäen.

Tiikeri! Vesiklooni!

Vesi vieressäni purskahti niin isoksi purkaukseksi, että säpsähdin sitä oikein kunnolla. Vesipatsaan sisältä kuoriutui kaksoisolentoni, joka oli täsmälleen itseni näköinen, mutta joka oli todellisuudessa vain vettä, joka palaisi takaisin nesteeksi riittävän lujasta lyönnistä. Olin tehnyt vesiklooneja monta kertaa ennenkin, mutta tällä kertaa tuijotin klooniani kuin puusta pudonnutta lehmää.

Zabuza-san ei koskaan kertonut tällaisesta. Hän on aina opettanut ja käyttänyt kaksin käsin tehtäviä sinettejä. En ole koskaan nähnyt hänen tekevän käsisinettejä yhdellä kädellä.

Mahtoiko Zabuza-san kuitenkin tietää siitä? Halusiko hän opettaa minulle ensin kahden käden sinetit ja sitten yhden käden sinetit? No, minä olin kuitenkin ilmeisesti oppinut jälkimmäiset… ainakin vesimuurin ja -kloonin osalta.

Kokeilen vielä joitain.

***

”Zabuza-san.”

Heti Zabuza-sanin herättyä ja syötyämme aamiaista olimme lähteneet uudelleen liikkeelle mestarini mielessä olevaan määränpäähän. Ilma oli jo lämmennyt, eikä sadepilvistä ollut enää tietoakaan.

”Noh?”
”Voiko jutsujen käsisinettejä tehdä vain yhdellä kädellä? Eikö asetta voisi pidellä vain toisessa kädessä ja tehdä sinettejä toisella?”

Zabuza-san tuhahti äänekkäästi.

”Kunpa voisikin, se helpottaisi asioita huomattavasti! Minun on pakko tehdä jutsujani joko taistelun alussa tai laitettuani miekkani huotraansa! Jos voisin pidellä sitä toisessa kädessäni ja jutsuilla toisella, olisin paljon tehokkaampi taistelija! …hei, mitä sinä siinä virnuilet?”

En voinut mitään hymylleni, eikä Zabuza-sanin äreä ilme hyydyttänyt sitä.

”Vastaa, Haku! Nauratko sinä minulle?”
”En.”
”Mitä sinulla oikein on mielessäsi?”

Naurahdin. Zabuza-sanin ilme nyt oli vihaisen sijaan ihmettelevä, suorastaan kysyvä. Luultavasti ensi kertaa kaikkien matkojemme aikana mestarini oli ihmeissään jostain, mistä minä tiesin jotain.

Laitoin toisen käteni selkäni taakse ja ojensin toisen eteeni hymy yhä huulillani.

Koira, tiikeri! Usvaklooni!

Aamupäivän usva kerääntyi viereeni ja muodosti itseni kokoisen hahmon. Usvan värit ja muodot selkiintyivät, ja viereeni ilmestyi itseni täsmällinen kaksoisolento.

Zabuza-sanin kasvoilla olevat kääreet venähtivät auenneen leuan myötä. Hetken kuluttua hän sulki suunsa, ja kääreet roikkuivat hieman aiempaa väljempinä leuan alla. Sitten hän heilautti kättään kloonini pään lävitse, usvaahan koko luomus vain oli.

”Tämä tuntuu aivan sinun chakraltasi…” hän mutisi, ”mutta liikutat kuitenkin vielä käsiäsi silmiäni hitaammin.”
”Sehän onkin minun tekemäni klooni, Zabuza-san.”
”Mutta sinähän pidit toista kättä selkäsi takana!”
”Niin pidin. Tein sinetit vain yhdellä kädellä, Zabuza-san.”
”Yhdellä kädellä? Ettet vain huijaa!”
”En huijaa, Zabuza-san.”

Zabuza-sanin tummat silmät olivat levinneet todella suuriksi. Hän ei sanonut mitään moneen hetkeen. Sellainen ei ollut ollenkaan hänen tapaistaan. Katoutin odotellessani kloonini.

Lopulta mestarini sanoi: ”Opitko tuon itseksesi?”
”Kyllä, Zabuza-san”, vastasin.
”Kukaan ei opettanut sinua?”
”Ei opettanut, Zabuza-san.”

Zabuza-san käänsi katseensa minusta pois ja lähti taas kävelemään. Seurasin häntä. Olin tottunut jo siihen, ettei mestarini liiemmin kehunut suorituksiani, vaan hän piti niitä itsestäänselvyyksinä.

Sen vuoksi yllätyin melkoisesti, kun Zabuza-san sanoi äkkiä:

”Tämä ei istu ollenkaan järkeeni. Aloitteleva oppilas menee oppimaan noin nuorella iällä tempun, jota minun tasoiseni shinobi ei ole oppinut.”

Hymyilin toistamiseen sen päivän aikana.