Ikäraja: K-15

Genre: Romance

Kiitokset: Iso kiitos Afenille, joka toimi betaajana <3


Rikoksista pahin


Pimeyttä. Synkkää pimeyttä oli joka puolella, sama minne katseensa käänsi. Kuihtuneita puita seisoi tuhkaisella maaperällä. Ainut valonlähde tässä valtakunnassa oli verenpunainen aurinko, joka tällä hetkellä kurkki heikosti sysimustien pilvien seasta. Pieniä jokia virtasi siellä täällä, tosin vesi oli mustaa. Kaikki tässä maassa oli kuollutta, kuten siellä asustavatkin.

Mies, jolla oli mustat pitkät hiukset, katseli synkän linnansa ikkunasta pihamaata ja kaukana häämöttävää porttia. Helvetin portiksi sitä kutsuttiin, sillä siitä tulivat kaikki tänne maailmaan tuomitut poloiset.

Jos oli tarpeeksi paha ihminen, kuten Itachi, silloin pääsi halutessaan demoniksi ja ei joutunut kärsimään niin kuin muut tänne tuomitut. Itachi sipaisi hiuksensa pois kasvoiltaan ja maistoi pikaristaan tuoretta verta. Veren rautainen ja ihana maku täytti hänen aistinsa. Huokaisten nautinnollisesti Itachi antoi jälleen punaisten silmiensä haravoida pihaa. Kaukana näkyi myös muutama muu linna, ei hän toki ainut demoni täällä ollut.

Itachi käytti yliluonnollisia voimiaan ja ilmestyi linnansa pihamaalle. Välillä hän tosiaan kaipasi takaisin kuolevaisten maailmaan. Toki hän vieraili siellä usein, mutta se ei ollut sama asia kuin siellä asuminen. Siellä oli paljon kauniimpaa kuin täällä ja enemmän väkeä. Täällä hän oli hyvin yksinäinen, vaikkei sitä kenellekään koskaan ollut myöntänyt.

Hänen mieleensä pomppasi yhtäkkiä kuva kauniista naisesta, jolla oli sinivihreät silmät ja punaiset hiukset. Hänen heikkoutensa… Tuo nainen sai hänen päänsä pyörälle, vaikka hänen olisi pitänyt olla julma demoni. Kaikkein pahinta asiassa oli se, että nainen oli kuolevainen. Demonin ja kuolevaisen yhteiseloa ei katsottu hyvällä. Jälkimmäiset kelpasivat vain uhreiksi ja leikkikaluiksi. Kuolevaisten kanssa vehkeily oli kiellettyä, se oli suorastaan rikos.

Itachi oli ennen kuolemaansa murhannut lukemattoman paljon ihmisiä, eikä juuri ollut säälinyt näitä. Hän oli jopa tappanut oman perheensäkin käskyn käydessä silloiselta pomoltaan. Hänen ammatissaan ei saanut olla tunnesiteitä. Hän oli kuitenkin jättänyt veljensä henkiin, eikä ollut maininnut asiasta kenellekään. Ensimmäinen merkki siitä, että hänessä kuitenkin piili vielä hyvyyttä.

Toinen oli se, kun hän oli tavannut Afenin. Hän oli huomannut rakastuneensa tähän, mutta ei ollut koskaan ehtinyt tunnustaa tälle rakkauttaan, sillä hän oli kuollut. Poliisi oli onnistunut ampumaan hänet, kun hän oli yrittänyt paeta rikospaikalta. Hän oli demoniksi tultuaan seurannut Afenin tekemisiä ja lopulta jopa tavannutkin tämän kasvotusten.

Hänen onnekseen Afeni oli lyhyen ajan sisällä rakastunut häneen. Valitettavasti hänen oli ollut pakko kertoa tälle olevansa demoni. Itachi oli pelännyt, että Afeni juoksisi karkuun, mutta tämä olikin halunnut olla vielä hänen kanssaan. Tätä oli jatkunut jo muutaman kuukauden. Itachi havahtui muistoistaan ja tajusi olevansa jo myöhässä tapaamisesta kultansa kanssa…

---------------

Afeni nojaili metsän laidassa kasvavaan koivuun ja katseli auringon viimeisiä punaisia säteitä, jotka valaisivat loistollaan pimenevää metsikköä. Päivän valvoneet eläimet valmistautuivat nukkumaan menoon antaakseen yöeläjille tilaa. Pieni ruskea jänis hyppeli muutaman metrin päässä punapäästä ja katosi pian hyvin piilotettuun pesäänsä.

Afeni huokaisi ja kietoi pitkää nahkatakkiaan paremmin ympärilleen. Viileys alkoi vähitellen levitä ilmaan ja ruohikossa näkyi jo hataria usvahaituvia ja kosteutta.
Nainen värähti koleuden hiipiessä vaatteiden läpi iholleen ja manasi Itachia tämän myöhästelyn takia. Yleensä mies oli tarkka aikataulusta, mutta nyt tällä jostain syystä kesti kauan saapumisessa.

Afeni niin odotti pääsevänsä rakkaansa lämpöiseen syleilyyn. Olisi ihanaa tuntea vahvat ja lämpöiset kädet ympärillään ja pehmeät huulet vasten omia huulia. Olisi ihanaa viettää koko loppuelämänsä miehen rinnalla. Itachi tosin oli moneen otteeseen sanonut, että muut demonit tai alakerran isäntä eivät moista hyväksyisi, koska hän sattui olemaan kuolevainen. Afeni oli yrittänyt vedota siihen, että olihan Itachi itsekin ollut kuolevainen, mutta ei se ollut tilannetta muuttanut miksikään.

Hän halusi viettää kaiken aikansa Itachin kanssa ja aikoi tänään jälleen puhua asiasta. Varmasti jokin keino olisi olemassa! Ja jos hän olisi jatkuvasti Itachin kanssa, hän voisi päästä eroon Sasukesta. Tämä oli jo kuukauden verran yrittänyt saada hänen mielenkiintonsa itseensä, mutta ei Sasuke kiinnostanut Afenia pätkän vertaa. Vain Itachilla oli hänelle merkitystä. Ja hän tiesi tunteen olevan molemminpuolista.

Että se mies nyt oli myöhässä! Afeni oli jo odottanut puoli tuntia ja metsässä alkoi olla jo kylmä, sillä aurinko oli jo laskenut melkein kokonaan horisontin taakse. Afeni potki turhautuneena juurakkoja ja pelkäsi jo, että mies ei tulisi ollenkaan. Mutta kyllähän tämä olisi hänelle siitä ilmoittanut? Tyttö säikähti tuntiessaan lämpöisten käsien kietoutuvan lantiolleen.

Afeni tunnisti pehmeän kosketuksen ja kääntyi hymyillen kasvotusten miehen kanssa. Itachinkin kasvoja koristi hymy, ja tämän punaisena hehkuvat silmät sammuivat mustiksi tämän katsoessa naista.

“Missä sinä oikein viivyit?”

“Unohduin miettimään sinua”, Itachi kuiskasi suudellen rakastettuaan.

Afeni tunsi kosteiden huulien pehmeän ja hellän kosketuksen huulillaan ja hän vastasi eleeseen kietoen kätensä miehen niskan taakse. Suudelma oli rauhallinen, ei ollenkaan kiihottava, vaan rakastava ja intohimoinen. Heidän tunteensa toisiaan kohtaan virtasi suudelman kautta molempiin ja he painautuivat entistäkin lähemmäksi toisiaan. Itachin huulet hamusivat taukoamatta Afenin lämpöisiä huulia, ja tytön kasvoille oli noussut hento puna. Vasta hapen uhatessa loppua he irrottautuivat toisistaan ja jäivät tuijottamaan toistensa silmiä.

Afeni ei voinut saada tarpeekseen Itachin ulkonäöstä ja tämän kauniista ja lempeistä silmistä. Vain hänelle ne olivat yhtä lempeät ja vain hän tiesi millainen hempeilijä mies osasi toisinaan olla. Afeni painoi päänsä miehen rintakehää vasten ja jäi siihen aloilleen. Hän ei olisi millään halunnut rikkoa heidän välillään vallitsevaa rauhallista hiljaisuutta, mutta hänen oli aivan pakko saada tietää, olisiko heillä yhteinen tulevaisuus.

“Itachi”, Afeni kuiskaisi hiljaa miehen takkia vasten.

“Niin?”

“Voimmeko me mitenkään olla ikuisesti yhdessä?” Afeni kysyi äänessään toivonpilkahdus ja nosti katseensa suoraan miehen omiin silmiin.

Mies vaikutti punnitsevan rakkaansa sanoja ja silitteli tämän punaisia hiuksia. Itachi vaikutti hyvin mietteliäältä ja samaan aikaan hyvin haikealta. Ei kai vastaus vain olisi kielteinen? Hän ei halunnut kuulla kielteistä vastausta, sillä kaipaus toisen läheisyyteen oli liian suuri.

“On.. yksi keino”, Itachi huokaisi.

“Loistavaa! Miksi et ole kertonut aikaisemmin! Kerro jo se, niin voimme hoitaa sen pois päiväjärjestyksestä”, Tyttö huudahti iloisesti.

Itachi tuijotti Afenia vakavan näköisenä, eikä hymyillyt ollenkaan. Vihdoin tämä päätti puhua.

“Uskon, että et halua tehdä sitä.”

“Haluanpas!” Afeni väitti kurtistaen kulmiaan.

“Enpä usko, sillä sinun pitäisi juoda minun vertani ja.. ja minun pitäisi tappaa sinut”, Itachi sanoi takellellen lopuissa sanoissaan.

Afeni tuijotti Itachia tyrmistyneenä, eikä voinut uskoa korviaan. Hänen pitäisi.. kuolla? Afeni nielaisi ja tunsi vatsassaan vellovan kylmän paakun, joka koostui hänen pelostaan. Jos hän kuolisi, miten se edesauttaisi heidän yhteiseloaan?

“Mutta jos minä ku-kuolen, niin miten me voimme olla yhdessä?” Tyttö änkytti.

“Jos juot minun vertani samalla hetkellä, kun kuolet, sinusta tulee myös demoni, ja voimme elää yhdessä. Sinusta ei toki tule yhtään sen pahempi kuin olet nyt, koska sinusta tulisi eri tavalla demoni kuin minusta… Mutta en halua pakottaa sinua moiseen, joten voit aivan hyvin kieltäytyä, minä ymmärrän kyllä”, Itachi sanoi silitellen vaaleaa poskea.

Afeni mietti kuulemaansa. Hän siis kuolisi ja hänestä tulisi demoni. Hän voisi seurata Itachia tämän valtakuntaan, jonne hän ei luonnollisestikaan kuolevaisena päässyt. He voisivat elää yhdessä.. hänen hartain toiveensa kävisi toteen. Mutta entä hänen perheensä ja ystävänsä? Mitä hän heille sanoisi? Ei hän heille voisi kertoa olevansa kuollut ja herännyt henkiin demonina. Hehän kuolisivat järkytykseen! Ehkä hän ei kertoisi näille mitään. Voisihan hän aina vierailla näiden luona täysin kuolevaisen hahmossa, kuten Itachi teki liikkuessaan ihmisten ilmoilla. Hän piilottaisi kykynsä ja mitä lie nyt sitten saisikaan itselleen lahjaksi.

“Minä suostun siihen”, Afeni sanoi päättäväisesti katsoen suoraan Itachin silmiin.

“Oletko aivan varma?” Itachi kysyi huolissaan.

“Olen minä.. Haluan elää kanssasi, maksoi mitä maksoi.”

Itachi nyökkäsi tytölle ja loihti ilmasta itselleen pikarin vain vähän sormeaan heilauttaen. Hän ojensi kupin Afenille pyytäen tätä sanoitta pitämään sitä aloillaan. Itachi loihti käteensä pienen veitsen ja viilsi ranteeseensa viillon. Viilto oli sen verran syvä, että veri pääsi valumaan kuppiin.

Afeni katsoi inhoten valuvaa verta. Hän ei ollut koskaan pitänyt verestä ja nyt hänen pitäisi vielä juoda sitä! Kaikkea sitä tekikin rakkauden tähden… Hän tunsi pahan olon sisällään sekoittuvan jännitykseen ja pelkoon ja värähti tahtomattaankin.

Pienen pikarin ollessa puolillaan Itachi puhdisti voimillaan veitsen ja haava ranteessa umpeutui itsestään nopeasti. Pian vaalea iho oli yhtä täydellinen kuin ennenkin, edes arpea ei ollut jäänyt.

“Kun sanon että ‘nyt’, niin aloita juominen. Kun nielaiset viimeisen pisaran, niin minä.. minä teen sen”, Itachi sanoi äänessään outo sävy.

Tyttö nyökkäsi Itachille ja nosti pikarin lähelle huuliaan valmiina juomaan sen sisällön. Hän tunsi Itachin siirtävän paitansa kaulusta sivuun, ilmeisesti mies ei halunnut rikkoa hänen vaatteitaan, vaikka ne tulisivatkin varmasti sotkeutumaan. Afeni katsoi peloissaan, mutta samalla odottavasti, veistä Itachin kädessä.

“Ole kiltti ja katso kasvojani.”’

Afeni kohotti katseensa ja arvasi Itachin ilmeestä, että tämä ei halunnut hänen näkevän tekoaan. Mieluummin hän kyllä katselikin Itachin kasvoja. Miehen kasvoilla oli tuskainen ilme. Afeni tajusi, että miehestä tuntui kamalalta pelkkä ajatus siitä, että tämä joutuisi tappamaan hänet. Hän tunsi samaan aikaan sääliä ja huojennusta. Hän sääli Itachia ja oli huojentunut tiedosta, ettei Itachi olisi koskaan kyennyt surmaamaan häntä tuosta vain. Afeni sai loihdittua heikon hymyn kasvoilleen rohkaistakseen sekä miestä että itseään.

“Juo se nyt.”

Nainen katsoi Itachin tummiin silmiin ja kohotti pikarin huulilleen. Veri maistui oksettavasti raudalta. Afeni oli sylkäistä sen pois. Vaivoin hän sai ensimmäisen kulauksen nielaistua. Hän huomasi Itachin seuraavan tarkasti hänen nielaisujaan ja juuri kun Afeni nielaisi viimeisen kerran, hän tunsi viiltävää kipua rinnassaan. Afeni pudotti pikarin tärisevistä käsistään ja laski sumenevan katseensa rintaansa. Rinnassa koreili veitsi, aivan sydämen lähettyvillä. Muuta tyttö ei ehtinyt tajuta vajotessaan suloiseen pimeyteen, jossa kipua ei enää tuntunut.

Itachi kaappasi kaatuvan naisen syliinsä ja valahti istumaan puuta vasten. Itachin jalat olivat huterat, häntä kauhistutti oma tekonsa, vaikka Afeni kohta heräisikin. Itachi katsoi haavaa, paitaan levisi jatkuvasti yhä suurempi tumma läikkä. Itachi kohotti kätensä haavan ympärille ja mumisi demonikielellä sanoja. Haava alkoi umpeutua, ja katosi kokonaan.

Yleensä demonien haavat paranivat itsestään, mutta Afeni ei vielä ollut käynyt muutosta loppuun asti, ja jopa Itachi tarvitsi vakaviin vammoihin parannustaitoja. Kaikki luulivat, että parannustaidot kuuluivat vain enkeleille, mutta kyllä demonitkin ne taisivat. He vain saivat parantavat voimat eri herralta kuin enkelit.

Itachi alkoi tahtomattaan huolestua. Afeni ei ollut vielä herännyt tai tässä ei ollut tapahtunut mitään muutoksia. Oliko hän tehnyt jotakin väärin? Ei hän tuota rituaalia ollut koskaan yrittänyt. Hän ei antaisi itselleen ikinä anteeksi, jos oli mennyt tyrimään koko jutun rakkaansa kustannuksella..

Juuri silloin Itachi havaitsi Afenin värähtävän. Tämän punaiset hiukset tummuivat muutaman asteen. Tyttö aukaisi hitaasti silmänsä ja kohtasi yläpuolellaan huojentuneen silmäparin. Afeni nousi istumaan ja suukotti miestä pikaisesti.

“Taisin onnistua, sinun tosin täytyy oppia hallitsemaan kykyjäsi, sillä tahdon vielä nähdä sinivihreät silmäsi”, Itachi sanoi hymyillen.

Afeni kohotti kysyvästi kulmiaan. Hän päätti ottaa laukustaan peilin, mutta muistikin samassa jättäneensä laukun kotiin. Afeni yritti keskittää ajatuksensa, jotta saisi peilin ilmestymään käteensä. Pian hän tunsi jotakin viileää kättään vasten ja avasi silmänsä, jotka oli sulkenut keskittyäkseen. Kädellä oli peilinsirpale, ei kokonaista peiliä. Hän todella tarvitsisi harjoitusta, ja ilmeisesti Itachi oli samaa mieltä, sillä tämä naurahti katsoessaan häntä.

Afeni ei kiinnittänyt mieheen suurempaa huomiota vaan vilkaisi peiliin. Peilistä tuijottivat hänen omat punaiset silmänsä. Afeni tutki niitä hetken kiinnostuneena, kunnes päätyi ihailemaan hiuksiaan. Ne olivat paljon paremmat kuin ennen. Hiukset olivat kauniimmat ja paremman sävyiset. Tyttö hymyili ja tunsi jotakin huuliaan vasten. Avatessaan huulensa, hän näki terävät kulmahampaat, samanlaiset kuin Itachilla, mutta ne olivat vähän pienemmät. Kaiken kaikkiaan hän ei ollut muuttunut juuri ollenkaan, ja demonina olo tuskin olisi kamalaa.

“Tarvitset todellakin harjoitusta voimiesi kanssa.”

“Enköhän minä opi, kun minulla on noin hyvä opettaja.”

“Voisin opettaa sinulle paljon muutakin, paljon hauskempia juttuja..” mies kuiskasi naisen korvaan virnistyksen levitessä tämän kasvoille.

“Pieni lisäopetus ei ole koskaan pahasta”, Afeni naurahti ja nousi ylös.

“Nyt minä kuitenkin haluan nähdä meidän linnamme.”

Itachi nousi ylös Afenin viereen ja kietoi kätensä tämän lantiolle. Itachi oli juuri kadottamassa heidät, kun Afeni häiritsi hänen keskittymistään.

“Olet sanonut, että linna on aika synkkä. Saanko sisustaa sitä?”

“Totta kai saat, kunhan et laita seinille sydäntapetteja.”

Molemmat purskahtivat iloiseen nauruun ja samaan aikaan katosivat toiseen valtakuntaan. Heillä olisi yhteinen pitkä elämä edessä, ja nyt he todella voisivat viettää sen yhdessä, eikä kenelläkään olisi siihen mitään sanomista.

---------

Pakko sanoa, että aluksi en meinannut osallistua ollenkaan, koska en saanut mistään ideaa. Mutta luettuani Rapen ficin, niin tämä idea pompahti mieleeni. Jumalista vain jotenkin päädyin demoneihin :D