Tässä on koko julmalle maailmalle kylmä totuus. Satujen kuuluisa sydän, jota pitää seurata kuolemaansa saakka, on pelkkä limainen ja iljettävä lihamöykky, joka sykkimällä pitää meidät hengissä. Kaikki mihin meidän pitäisi uskoa ja jota meidän pitäisi palvoen ylistää on pääkoppamme sisällä olevat aivot.

Kukaan ei ole koskaan selvittänyt, mitä aivojemme syvimmissä ja pimeimmissä kolkissa tapahtuu ja jää vain arvailujen varaan mihin ihminen todella pystyy ja mitä hän todella sisimmissään ajattelee jos vain kykenee heittämään kaiken järkensä narikkaan ja antamaan ohjaimet sataprosenttisesti aivoille. Saadaksemme tarinan käyntiin meidän täytyy palata aikaan, jolloin ihmiset osoittavat olevansa typeriä, lapsellisia ja naurettavia eläimiä...heidän arkeensa.

"Jos et, helvetti soikoon, hidasta niin minä nyljen sinut pelkäksi käärmeennahaksi huomiseen mennessä, Supatus", uhkaus kiljaistiin puoliksi kauhuissaan, puoliksi vihoissaan. Vastaukseksi kaasua painettiin vain lisää ja nauru koveni pienen auton sisällä. Koko ylläpidon porukka oli näyttänyt ottavan elämäntehtäväkseen Cresta paran tapattamisen.

Afeni kääntyi etupenkillä katsomaan taakse ja naurahti hieman nähdessään muutamat hieman järkyttyneet ilmeet kuolemaa pelkäämättömien kännipäiden joukossa. Ahjteam irvisti tavoittaessaan Afenin katseen. Seuraavan päivän krapulaan kumpikaan heistä ei näyttänyt ajattelevan.

Kaikki tämä tapahtui kaksi minuuttia ennen kolaria.

Maailma alkoi nopeutua viimeisillä sekunneilla ennen törmäystä. Cresta kiljui, Supatus kiroili, Fadorin silmät olivat laajentuneet, mutta Afeni ei pystynyt ajattelemaan mitään. Turvavyö, jonka hän oli unohtanut auki, roikkui turhana naisen vieressä. Sitten törmäys iski täydellä voimallaan. Lasinsiruja, päässä jyskyttävä kipu ja viimein siunattu pimeys.

Ambulanssin viimein saapuessa nainen oli jo melkein menetetty. Häneen kytkettiin letkuja, omaisia rauhoiteltiin ja heille puhuttiin koomasta. Afeni oli sulkenut silmänsä eikä tiennyt mitään ympärillään tapahtuvista asioista. Hän eli omassa maailmassaan, omissa ajatuksissaan.

Käsi kietaisi varmalla liikkeellä takkia tiukemmin ympärilleen ja askeleet jatkoivat vastatuuleen. Naisen katse harhaili korkealle tähtitaivaaseen ja hän huokaisi uskomatta onneaan. Maailma, jossa saasteita ei tunneta, ei tiennyt ilmastonmuutoksesta, tehtaiden savusta tai muusta. Luonto oli kaunis ihmisistä puhumattakaan. Katse laskeutui taivaalta johonkin paljon taivaallisempaan. Pompula heilahteli viitan päällä sekoittuen välillä mustaan viittaan tullen taas hetken päästä näkyviin verenpunaisten kuvioiden kohdalla. Afeni ei edes uskaltanut sulkea silmiään. Näky voisi kadota minä hetkenä hyvänsä.

Kuin aistien tuijotuksen niskassaan mies kääntyi ja paljasti kauniin punaiset silmänsä, sirot kasvonpiirteensä ja pitkän kielensä. Kieli piteni koko ajan ja lähestyi Afenia. Pian se oli kietoutunut naisen ympärille ja veti tätä melkein hellästi lähemmäs itseään.

”Nyt olet lopullisesti minun. Kai olet onnellinen, kulta?”, mies onnistui puhumaan uskomattoman vakuuttavasti vaikka tämän kieli oli muuttunut luikertelevaksi käärmeeksi. Afeni ei uskonut pystyvänsä kuin tuijottamaan järkyttyneenä, miten hänen unelmienmiehensä sai käärmemäisiä piirteitä. Kuitenkin hänen vartalonsa vastasi kuin automaattisesti lantion ympärille kiertyvän kielen kosketukseen. Naisen sormet alkoivat pidetä ja hetken kuluttua viisi tappavaa käärmettä oli purrut Itachin kielen poikki. Käärmeen pää putosi turhana maahan.
”Totta kai, mutta muista, että voit menettää minut milloin vain. Sinun kannattaisi kuunnella mitä itse joskus sanot. Olet hokenut niin kauan kuin olen ollut oppilaasi, kumppanisi ja jopa mestarisi, että minun pitäisi olla nuolaisematta ennen kuin tipahtaa.”, puoliksi Afeni oli järkyttynyt teoistaan, sanoistaan, jopa itsestään, mutta se toinen puoli ymmärsi kaiken. Tämä oli hänen roolinsa. Hän osasi ja jopa halusi esittää sitä. Nainen päätti siis seurata vaistojaan paremman suunnitelman puutteessa.
”Sinä et koskaan muutu, Afeni”, mies nosti kätensä ja korjasi hiuksiaan sormuksen välkehtiessä tämän sormessa, jopa kuunvalossa.
”Totta kuin kuolema. Parempi rakastaa minua juuri tällaisena kuin olen, Orochimaru”, Täsmälleen samanlainen sormus tuntui polttavan naisen kättä. Hänen hämmentynyt puolensa näytti vähitellen havainnollistavan asioita ja kerätessään niitä kokoon ne vaikuttivat järkyttävämmiltä kuin ensikatseella hän oli luullut. Orochimaru oli nähtävästi saanut varastettua Itachin ruumiin, Afeni näytti olevan naimisissa tuon hirviön kanssa, hän oli nähtävästi ollut joskus tämän oppilaana ja hallitsi sujuvasti Orchimarun käyttämät tekniikan ja kaiken lisäksi tuntui, että hän oli onnellinen. Vaikka sanat, jotka hän oli heittänyt miehelle, olivat kylmiä, lämmin tunne roihusi naisen sisällä kun mies vilkaisikaan punaisilla silmillään häntä. Se puoli, joka tajusi mitä tässä maailmassa tapahtui, oli vain rakastunut morsian, joka esitti kovista.

Askeleet veivät hänet eteenpäin ja ohi Orochimarusta. Kun kuitenkin käsi otti kädestä kiinni, käänsi hänet, ja huulet alkoivat helliä kevyesti hänen huuliaan, nainen sulki silmänsä ja lopetti ajattelemisen. Jos hänet oli pakotettu tähän maailmaan miksei hän saisi nauttia hieman? Sillä ei ollut mitään väliä, että tyyppi tunnettiin laajalti sadistisena hirviönä, kunhan tämä aina saisi hänet tuntemaan itsensä niin vahvaksi ja onnelliseksi kuin sillä hetkellä miehen pehmeiden huulien alla. Afenista tuntui, että hän voisi viettää vuosikausia tuon miehen sylissä.

Hitaasti Afeni alkoi sopeutua elämään Orochimarun kanssa. Nainen kesytti varmalla ja vahvalla otteella sadistista rakastavan aviomiehen ja muutaman vuoden sisällä myös isän. Suljettujen silmien takana Afeni eli kaiken kaikkiaan onnellista elämää.

Afenin vuoteen vierellä itkettiin, rukoiltiin, häntä yritettiin herättää jopa mustalla magialla. (Supatuksen tuhoon tuomittu ajatus.) Kyyneleet tai tutut äänet eivät saaneet Afenin silmiä auki. Hoitajat kulkivat päivästä toiseen hoitamassa naisen lääkitystä. Päivät muuttuivat kuukausiksi ja lopulta vuosiksi. Perheenjäsenet ja ystävät alkoivat käydä päivittäisen vierailunsa sijasta vain viikoittain. Lääkärit alkoivat puhua johtojen irrottamisesta. Luovuttaminen paistoi jo jokaisen vierailijan silmistä, mutta kukaan heistä ei sitä sanonut ääneen. Hengityskonetta puolustettiin melkein omalla hengellään. Kun kaikki alkoi näyttää siltä, että Afenista täytyisi lopulta luopua, nainen päätti kertoa oman mielipiteensä asiaan. Hän alkoi heräillä.

Afeni tuijotti vihaisesti kattilaa, jossa odotti vesi valmiina keittämään perunat valmiiksi.
”Vahdittu kattila ei ikinä kiehu”, hieman näsäviisas ja kimeä ääni kuului naisen takaa.
”Vaimenna lapsesi, Orochimaru”, Afenin kiusaksi sihisevä nauru täytti huoneen ja pian siihen liittyi kevyt kikatus isän nostaessa tyttärensä syliinsä.
”Kyllähän sinä tiedät, että äiti ei pidä kokkaamisesta. Hänestä pitää pysyä kaukana silloin kun hän on kymmenen metrin päässä kattilasta,” Itachilta ryöstetty pehmeä äänensävy kuului jo Afenin elämään yhtä paljon kuin pikkutytön näsäviisastelukin.

Yhtäkkiä maailma alkoi täristä. Orochimaru laski lapsen varovasti maahan ja johdatti tämän kädestä pitäen naisen luokse.
”Kulta…mitä tämä on?”, miehen äänessä oli sitä samaa varautuneisuutta kuin kauan sitten. Se ei ollut julman hirviön vaan normaalin perheenisän ääni. Orochimaru oli selvästi huomannut, että jotain hyvin epänormaalia oli tapahtumassa.
Afeni sulki melkein surullisena silmänsä. Koko hänen päänsä jyskytti ja hän tiesi, mitä oli tapahtumassa.
”Minä alan herätä”, naisen ääni oli aavemaisen hiljainen. Käsi kiertyi hitaasti Afenin olkapään ympärille. Nainen kääntyi ja loi viimeisen katseen aviomiehensä ja lapsensa kasvoihin.
”Älä huoli, kulta”, Afeni piti hetken tauon sulkien silmänsä. Nainen ei edes tiennyt puhuiko miehelleen vai tyttärelleen, luultavasti kummallekin. Hän ei koskaan uskonut että jäähyväiset tulisivat ja, että ne olisivat vielä näin vaikeat.
”En minä unohda”, vastaväitteitä hän ei ehtinyt kuulla. Maailma sumeni Afenin silmissä ja muuttui sairaalan vaaleaksi huoneeksi.

Mikään ei ollut iloisempaa ja riemuisempaa kuin ihmisten katseet heidän nähdessään Afenin hereillä. Nainen kuntoutui täysin, hänen elämänsä jatkui samaa rataa kuin ennenkin. Hän vietti aikaansa ystäviensä kanssa hieman rauhallisemmin kuin aikaisemmin, mutta muuten kaikki näytti jatkuvan kuin päivää, jolloin hän joutui sairaalaan, ei olisi ollutkaan.

Vuodet ja vuosikymmenet kuluivat, hiukset muuttuivat harmaiksi ja lopulta aika voitti ihmisen. Sydän voi pysähtyä, mutta kukaan ei voi todistaa, että aivan kaikki aivotoimintamme lakkaisi tyystin. Tarina ei pääty koskaan, vaikka yrittäisimmekin laittaa loppu-sanaa joka väliin. Ihan kuin avaruuskin, elämä on loputon.

Orochimaru katsoi hämmentyneenä miten Afeni sulki hetkeksi silmänsä ja avasi ne uudestaan järkyttyneenä. Mies ei ymmärtänyt mitään.
”Oletko kunnossa, kulta? Se oli pelkkä maanjäristys”, Orochimaru kuiskasi varovasti ja ojensi kätensä hieraisten rauhoitellen naisen poskea. Järkyttynyt katse väistyi vähitellen ja varovainen hymy valtasi Afenin kasvot. Hän oli juuri menettänyt yhden elämän ja sai tilalle sen mistä oli aikaisemmin joutunut luopumaan. Tämän täytyi olla unta, kuten se oli ollut viimeksikin. Afeni ei jaksanut välittää. Hän oli ollut niin usein valmis vaikka tappamaan itsensä, jotta uni olisi voinut jatkua. Koskaan Afeni ei kuitenkaan ollut uskonut, että kuolema olisi todellakin ainut keino saada tämä elämä takaisin.

Naisen käsi nousi ja kosketti kylmää kättä poskellaan. Toisella hän hapuili tyttärensä pehmeitä hiuksia.

”Luojalle kiitos se oli pelkkä maanjäristys”

_________________________________
Tässäpä minun panokseni. Toivottavasti tämä e ollut liian sekava. Yritin tiivistää tätä lyhyemmäksi ja laatu joskus kärsii siitä Sanotaan nyt, että en välitä pätkän vertaa jos en menesty kisassa, mutta jos tosiaan jaksoitte lukea tämän kokonaan, niin ei kai ole liikaa toivoa paria kommenttia? Kestän ja kerjään myös kritiikkiä sekä fanitan jokaista kommentoijaa. ^^