Sade ropisi Konohan vaitonaisille kaduille.
Kuun hiljaisessa valossa näkyi, että muut ikkunat olivat jo kiinni, paitsi yksi. Huoneen valo näkyi yhtä selvästi kuin myös musta silhuetti ikkunassa. Tuo huoneessa olija nojasi ikkunalautaan ja huokaisi syvään. ”Et siis tule tänäänkään... Kauanko jaksan vielä uskoa että tulet takaisin?”
Tyttö huokaisi ja vetäytyi pois ikkunan luota, ja veti verhot ikkunan eteen.

Tuo tyttö, tai oikeastaan nuori nainen oli Sakura. Joka ikinen yö hän jaksoi tulla ikkunan ääreen odottamaan merkkiä. Merkkiä hänelle rakkaan ihmisen paluusta. Päivä päivän jälkeen... Viikko viikon perään... Kuukaudesta toiseen...
Hän jaksoi odottaa niinkin pitkään, mutta nyt, nyt se toivon kipinä oli sammumassa. Olihan siitä jo vuosi. Vuosi kun hän lähti, ja lupasi tulla takaisin... ”Naruto... Mikset jo tule? Miksi minun pitää kärsiä niin pitkään... En voi enää odottaa sinua kauan...” Hän ajatteli hiljaa toivoen syvään Naruton palaavan.
Sakura antoi askeleidensa kantaa hänet pöydän luo, jolla oli vanhoja kuvia. Kuvia niistä hyvistä ajoista, jolloin he olivat onnellisia yhdessä.  Ja vielä kuvia vanhasta Team 7stä..

Sakura olisi myös tahtonut unohtaa ne. Päästäkseen siitä kivusta, mitä hän kantoi syvällä sisällään. Hän muisti yhä sen päivän kun hän oli nähnyt Naruton ja Sasuken viimeistä kertaa... Tai niin hän alkoi hiljakseen uskoa. Tytön askeleet kannattivat hänet eteenpäin, keittiöön, missä hän otti omenan käteensä ja alkoi kuoria sitä. Hän muisteli samalla sitä päivää, vaikka ei pakolla olisi halunnut... Silloinkin satoi yhtä paljon.

”Et saa mennä! Sinä kuolet jos menet!” Sakura huusi ja halasi Narutoa takaapäin. ”Sakura... Ei sinun tarvitse olla huolissasi minusta. Tiedät että pärjään. Minä tulen takaisin, annan siitä sanani.” Poika vastasi hymyillen. ”Kyllä tuo tumpelo nyt takaisin tulee ennemmin tai myöhemmin. Siitä ei voi väittää vastaan.” Sasuke hymähti tyytyväisenä. ”Älä sano minua tumpeloksi!” Blondi ärähti tummatukkaiselle Sasukelle. Sakura pyyhkäisi kyyneleet silmistään ja hymyili. ”Tulkaakin sitten molemmat hengissä takaisin...” Hän sanoi. Sade pyyhki maastoa kun pojat lähtivät sille tehtävälleen. He vilkuttivat Sakuralle hyvästit ja Naruto huusi vielä: ”Muista mitä lupasin! Tulen takaisin, ja täytän vielä sen aiemman lupauksenikin! Varmasti! Odota minua täällä!”

Sitten myöhemmin.. Tuli se viesti, mikä sai Sakuran itkemään. Tehtävä epäonnistui, ja molemmat kuolivat. Mutta Sakura ei halunnut uskoa sitä. Narutohan lupasi hänelle. Ja Sakura piti oman lupauksensa ja odotti ja uskoi heidän palaavan vielä.
Ainoa syy, mikä sai Sakuran odottamaan oli hänelle erittäin tärkeä. ”Lupasit, että kun palaat menisimme vihille... Ja olisimme yhdessä... Aina...”

Päivät kuluivat vain eteenpäin, kuin virta joka ei lakkaa koskaan virtaamasta. Tuli talvi.
Pitkän syksyn jälkeen kaikki peittyi lumeen. Sakura oli taas hiljaa ikkunassa odottaen.
Se olisi viimeinen ilta. Hänen sydämessään tuntui että toivon liekki veteli viimeisiään. Niin kuin myös tahto elää. Elämän into, joka oli ollut joskus Sakuran silmissä oli jo sammunut. ”Ei tänäänkään... Eikä enää koskaan...”

Tyttö huokasi tuskaisena ja otti veitsen. Ensin hän kirjoitti vielä kirjeen, jonka hän osoitti kaikille ystävilleen, jotka olivat olleet hänen tukenaan. Sitten hän istui suihkun lattialle. Ja kohotti veitsen ranteensa ylle.
Sakura kuuli hiljaiset sydämen lyöntinsä. Ei mitään muuta. ”Jos et kerran voi tulla, minä tulen...” Hän sanoi hiljaa ja viilsi.
Hetkessä hän kävi läpi elämänsä onnelliset kuin myös surulliset hetket.

Hän sulki silmänsä ja näki taas heidät. Heidän hymynsä ja kasvonsa. Eivätkä ne haihtuneet enää koskaan.