Kuun valossa osa 5


Daiya istui aamiaispöydässä Itachia vastapäätä ja näytti tälle nyrpeää naamaa. Ei hän oikeasti enää vihoitellut miehelle eilisestä, mutta ei hän myöskään halunnut antaa tälle sellaista käsitystä, että tämä olisi voittanut hänet. Jos hän vaikuttaisi vihaiselta, Itachi tuskin enää tekisi moisia virheitä toiseen kertaan. Ainakin hän luuli niin, koska aina kun mies vilkaisi häntä, tälle tuli harmistunut ilme tämän huomatessa hänen ilmeensä. Daiyaa alkoi jo vähän kaduttaa oma käytöksenä, mutta näytelmä olisi vietävä loppuun, kun sellainen oli kerta aloitettu.

“Menen ulos”, Daiya sanoi noustessaan pöydästä ja vieden astiat lavuaariin.

“Älä mene liian kauas”, Itachi sanoi ohimennen lukiessaan aamulehteä, ja piilottaen kasvonsa sen taakse.

“En ole mikään pikkulapsi!” Daiya vastasi närkästyneenä ja paineli ulos.

Hän tiesi varsin hyvin lauseen oikean merkityksen, ja siksi se häntä niin paljon ärsyttikin. Itachi oli uhannut satuttavansa häntä, tai jonkun muun tekevän niin, mikäli hän erehtyisi yrittämään pakenemista.

Daiya haravoi katseellaan pihaa, ja yritti löytää tekemistä itselleen. Piha oli ainakin sen näköinen, ettei se ollut koskaan saanut tuntea naisen hellää käden kosketusta. Muutamat kukkapenkit rehottivat valtoimenaan, ja nurmikko kaipasi kipeästi ruohonleikkurin terien kosketusta. Se oli kyllä enemmänkin jo miesten puuhia, mutta kai hänkin sen voisi tehdä, mikäli kyseinen kone löytyisi talosta.

Daiya päätti käydä kurkkaamassa talon takapihaa, siellä hänen ei vielä ollut tullut käytyä. Yhtä huonosti hoidettu takapihakin oli. Daiya sai kuitenkin iloisesti yllättyä löytäessään muutaman marjapuskan, joissa jopa oli marjojakin. Vadelma- ja mustaherukkapuskia löytyi kumpaakin kaksi kappaletta.

Innoissaan Daiya pisteli poskeensa marjoja. Hän ei ollut syönyt tuoreita marjoja pitkiin aikoihin, ja nyt marjat maistuivat taivaallisilta. Daiya kipitti nopeasti takaovesta takaisin sisälle ja suorastaan ryntäsi keittiöön. Pöydässä edelleen istunut Itachi kaatoi kahvit syliinsä säikähtäessään tytön äkillistä ilmaantumista.

“Onko jokin hätänä?” Itachi huudahti pompaten seisomaan ja samantien tunsi kuumuuden jalkovälissään.

“No voi perkele..”, mies manasi katsoessaan tummaa läikkää vaaleansinisissä farkuissaan. Pitikö hänen juuri tänään laittaa kyseiset housut…

Daiya katsoi ihmeissään miestä ja huomatessaan tämän ahdingon, hän purskahti nauruun. Vaikka hän kuinka yritti, naurusta ei tahtonut tulla loppua. Lopulta hän sai kuitenkin itsensä kuriin.

“Ei minulla mitään hätää ole, itselläsi sen puoleen taitaa olla”, Daiya naurahti ja haki keittiön hanan päältä märän rätin.

Daiya kyykistyi Itachin eteen ja hinkkasi keskittyneenä tahraa housuista pois. Tahra laittoi vastaan, mutta lopulta se hälveni pois.

“Sinun pitäisi olla varovaisempi, tahra olisi voinut jää-” Daiyan lause keskeytyi hänen nostaessa katseensa Itachin kasvoihin. Miehen kasvoja koristi heleä puna, ja tämän suu oli ihmetyksestä raollaan.

Daiyalta meni hetki tajuta miksi Itachi käyttäytyi kummallisesti. Tajuttuaan olevansa kyykyssä toisen jalkovälissä ja koskiessaan intiimialueelle, vaikkakin kankaan läpi, Daiya nousi kiireesti ylös tomaatin värisenä ja nakkasi rätin pöydälle.

“Anteeksi, mi-minä.. Tulin vain hakemaan kulhoja!” Daiya huudahti hädissään ja penkoi nopeasti kaapista muovisia astioita, ja pyyhälsi ulos keittiöstä takaisin pihalle.

Daiya pysähtyi vasta marjapuskien luona vetämään henkeä ja ajattelemaan asiaa kunnolla. Mikä ihme oli saanut hänet tekemään noin nolon tempauksen? Hän.. hän oli koskenut sinne! Voi herranjumala! Mitähän Itachi nyt hänestä ajatteli? Tämä saattoi luulla hänen pitävän tästä.. Ei sillä, Itachi oli kyllä komea ja punastuneena tämä oli todella suloinen näky..

Daiya läpsäisi itseään poskelle keskeyttäen kontrollista karanneet ajatuksensa. Ei kai hän vain ollut ihastumassa vangitsijaansa? Sellaista oli kuulemma tapahtunut ennekin, mutta pidemmässä ajassa. Hän oli ollut vankina vasta muutaman päivän. Ei hän voinut ollut rakastumassa, ei missään nimessä. Hän ei antaisi moisen tapahtua. Miehessä ei taatusti ollut mitään muuta hyvää kuin ulkonäkö ja ystävällinen käytös, jos uhkailua ei laskettu mukaan.

Voisi olla hyvä, jos hän välttelisi Itachia tämän päivän, ja kun hän tapaisi miehen hän olisi sitten niin kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Juuri niin hän tekisi.

Daiya ryhtyi keräämään marjoja kulhoihin, olisi tuhlausta jättää marjat puskiin lintujen syötäväksi. Ja vaikka kukaan hänen lisäkseen ei niitä söisikään, hän voisi itse herkutella niillä ja ehkä leipoa jotakin.

Hän oli puolessa tunnissa kerännyt molemmat astiat täyteen marjoja, toki puskiin jäi vielä paljon marjoja, mutta ne voisivat kyllä vielä odottaa. Daiya oli aikeissa viedä kulhot sisälle, kunnes muisti että Itachi olisi siellä. Mitä hän nyt tekisi?

Hänen onnekseen Sasori ilmestyi läheisestä metsiköstä ja oli suunnistamassa sisälle. Kiireesti Daiya ilmaantui miehen eteen ja kysyi:

“Sasori, voisitko viedä nämä jääkaappiin?”

Punahiuksinen mies katsoi hetken ihmeissään tyttöä, kunnes vastasi:

“Kai tuo käy.”

“Kiitos!” Daiya hihkaisi työntäen astiat miehen käsiin ja pyyhälsi jo muihin puuhiin.

Sasori katseli hetken tytön perään, kunnes meni sisälle. Keittiöön päästyään, hän laittoi kulhot jääkaappiin, ja poistuttuaan keittiöstä hän huomasi Itachin istuvan olohuoneessa sohvalla täysin ajatuksiinsa vaipuneena. Enempää asiasta välittämättä, punapää suuntasi kulkunsa omaan huoneeseensa.

Itachi ei voinut vieläkään ymmärtää keittiössä tapahtunutta kohtausta. Hän ei ollut varautunut moiseen ollenkaan. Hän oli luullut Daiyan olevan vihainen ja seuraavaksi tämä oli putsaamassa hänen housujaan. Kieltämättä se oli tuntunut hyvältä, ja ylipäätään hyvältä siksi, että joku huolehti hänen asioistaan. Jos Kisamea ei laskettu, oli hyvin kauan siitä kun joku oli hänestä pitänyt huolta. Tai välittänyt hänestä. Voisiko olla mahdollista että Daiya kuitenkin pitäisi hänestä?


Daiya oli löytänyt takapihalta vanhannäköisen oven, luultavasti varaston oven. Ovessa ei ollut lukkoa, joten Daiya nykäisi sitä kokeilevasti. Ovi ei hievahtanutkaan. Ilmeisesti ovi oli ollut kauan suljettuna ja oli jumittunut tiukasti kiinni. Daiya otti paremman otteen ovesta ja kiskoi niin lujaa kuin jaksoi. Ovi päätti kuitenkin antaa periksi, ja siitä yllättyneenä Daiya lensi maahan istumaan.

Daiya nousi ylös pudistellen vaatteitaan ja kurkisti pimeään varastoon. Alas meni portaat, eli kyseessä taisikin olla kellarin tapainen varasto. Varovasti Daiya lähti laskeutumaan portaita alas ja liu’utti kättään seinää pitkin tukea hakien.

Viimein hän pääsi portaat alas ja aivan vahingossa tuli laittaneeksi kätensä seinässä olevan valokatkaisijan päälle. Hetken päästä katossa oleva lamppu syttyi luoden heikkoa valoa.

Vaikka valo oli vähäistä, se riitti kuitenkin. Daiya katseli innoissaan ympärilleen. Joka puolella lojui erilaista roinaa. Oli vanhoja huonekaluja, tauluja, pahvilaatikoita, vaatteita, puutarhanhoito välineitä ja vaikka mitä. Silmät eivät edes ehtineet rekisteröidä kaikkea tai ylipäätään huomata kaikkea.

Ainut inhottava asia oli se että melkein kaikkia tavaroita peitti paksu pöly-ja hämähäkinverkko kerros. Hän niin inhosi niitä pitkäjalkaisia lukkeja! Väristen hän ryhtyi tutkimaan ensimmäistä laatikkoa.

Laatikossa oli kasa vaatteita. Tarkemmin ottaen vauvan vaatteita. Ne saattoivat olla talon entisten asukkaiden, tuskin ne nyt sentään akatsukien olivat! Hetken pengottuaan laatikkoa, hän löysi vauvan potkupuvun joka oli vaaleanpunainen ja kuviona oli pitkä viikate.

“Haha haa, tämä on varmasti Hidanin!”

“Ja tämä! Tämä on taatusti Deidaran!” Daiya nauroi kippurassa lattialla käsissään potkupuku, jossa oli lastenohjelmien tapaan piirretty räjähdys.

“Onkohan täällä Itachin vauvanvaatteita?” Daiya mutisi itsekseen penkoessa vaatteita tarkemmin.

Vastaan tulli kyllä monenmoisia vaatteita: kalakuvioisia, kukka-aiheisia ja vaikka mitä. Aivan alimmaisena oli musta potkupuku jossa oli jokin sukuvaakuna. Se voisi olla Itachin, ainakin hän oli nähnyt saman kuvion muutamassa tämän paidassa. Daiya myös tajusi ettei tiennyt Itachin sukunimeä ollenkaan. Se hänen pitäisi selvittää piakkoin.

Daiya kirkaisi tuntiessaan kosketuksen olkapäällään ja salamannopeasti hän käännähti ympäri. Parin sentin päässä hänen kasvoistaan leijui Deidaran naamataulu. Daiya perääntyi nopeasti, mutta seinä tuli vastaan. Hän kuitenkin nousi seisomaan, koska ei tahtonut olla maassa puolustuskyvyttömän oloisena.

“Täällähän sinä olet, olen koko päivän etsinyt sinua.”

“Jätä minut rauhaan!”

“Mistä moinen vastaanotto, kultaseni?” Deidara liversi ja asteli aivan kiinni edessään seisovaan tyttöön.

Daiya tunsi pakokauhun kasvavan sisällään. Deidara oli aikaisemminkin osoittanut kiinnostuksen merkkejä. Aikoiko tämä raiskata hänet, kun kukaan ei ollut näkemässä? Daiya yritti vääntää blondin käsiä irti ympäriltään, mutta jähmettyi tuntiessaan korvansa juuressa miehen hengityksen. Mies oli aivan liian lähellä häntä.

Paniikissa Daiya nosti nopealla liikkeellä polveaan osuen Deidaran kaikkein pyhimpään paikkaan. Kiroillen raskaasti blondi painoi rajuin ottein Daiyan kiinni seinään, ja toisella kädellään tukisti tätä.

“Älä enää ikinä tee noin, narttu!”

“Älä hauku minua nartuksi, saakelin ämmä!”

Uhkarohkeutensa vuoksi hän sai kärsiä. Daiya tunsi kovan nykäyksen päänahassaan ja iljettävät huulet omillaan. Vahingossa hän avasi suunsa ja blondi käytti tilaisuuden hyväkseen, ja livautti kielensä toisen suuhun tutkimusmatkalle.

Daiyaa iljetti koko tilanne. Deidara maistui ja tuntui ällöttävältä. Kaikenlisäksi tämän keho oli aivan kiinni hänessä ja toinen käsi etsi tietään paidan alle. Peloissaan ja raivoissaan hän puraisi miestä kieleen.

Deidara perääntyi ähkäisten. Hän tunsi veren maun suussaan. Vihaisena hän löi naista avokämmenellä kasvoihin. Hänestä ‘naisten lyöntitaktiikka’ oli aivan tarpeeksi Daiyalle, sillä hänen lyönnissään oli paljon voimaa, eikä hän halunnut tämän menettävän tajuntaansa.
Daiya tunsi kovaa kipua kasvoissaan. Hän ei olisi ikinä uskonut edes Deidaran vajoavan näin alas. Miehet eivät sentään yleensä lyöneet naisia! Hän kuitenkin työnsi ajatuksen pois mielestään, hänellä oli vakavampi ongelma edessään. Daiya tunsi kaatuvansa ja hetkessä hän tajusi makaavansa maassa. Selässä tuntui kipua, mutta se ei ollut mitään verrattuna siihen tietoon, että Deidara makasi hänen päällään ja avasi hänen hupparinsa vetoketjua.

“Lopeta! Päästä minut irti!”

“En varmasti päästä! Ja kukaan ei ole sinua tällä kertaa pelastamassa!”

“Ai ei vai?” Kuului vihaa tihkuva ääni kaksikon takaa.

Deidara kääntyi salamannopeasti ympäri ja nousi seisomaan. Miehen kasvoilla kävi pelästynyt ilme, kunnes hän sai itsensä kuriin. Hän loihti kasvoilleen lipevän hymyn.

“Kas, Itachi. Kiva kun pistäydyt käymään. Tosin ajoituksesi on aika huono, hommat jäivät kesken.”

Seuraavaksi Deidara tunsi makaavansa maassa, Itachi päällään, ja tämän polvi kipeästi mahassaan. Kipu yltyi Itachin painaessa kovemmin jalallaan, ja kasvoissaan hän tunsi kovan nyrkin iskun.

“Jätä Daiya rauhaan, tai kadut syntymääsi katkerasti. Nyt antaa heittää, jollet halua pahempaa selkäsaunaa!” Itachi murisi vaarallisen kuuloisena ja nousi pois toisen päältä.

Deidara nousi vaivalloisesti ylös, pidellen vatsaansa ja katosi portaikkoon manaten Itachin alimpaan helvettiin.

Itachi käänsi huomionsa Daiyaan ja tarjosi tälle kätensä. Daiya tarttui siihen kiitollisena.

“Kiitos kun tulit apuun.”

“Tietenkin tulin, oletko kunnossa?”

“Juu, ei tässä mitään”, Daiya sanoi siistien itseään.

Yllättäen hän tunsi nousevansa ilmaan. Itachi oli kaapannut hänet syliinsä ja lähtenyt ylös rappusia.

“Mitä sinä oikein teet?” Daiya kysyi punastellen.

“Olet varmasti vielä shokissa äskeisestä, joten ajattelin sinun tarvitsevan kyydin.”

Daiya ei laittanut enempää vastaan. Itse asiassa Itachin sylissä oli oikein mukavaa, lämmintä ja turvallista. Ei mennyt kauan, kun he molemmat olivat Daiyan huoneessa. Itachi laski jo unisen oloisen tytön sylistään ja tuijotti tämän violetteja silmiä. Daiya tuijotti ihmeissään takaisin, ja oli juuri kysymässä mieheltä, että mikä oli vikana, kun hän tunsi lämpimät kädet ympärillään. Itachi.. halasi häntä?

Punastellen Daiya halasi takaisin ja painautui lähemmäs miestä. Itachi tuoksui niin hyvälle ja tämän lähellä oli niin turvallinen olo.

“Onneksi olet kunnossa, Daiya-chan”, Itachi kuiskasi ja suukotti tyttöä otsalle.

Daiya punastui entistä enemmän ja yritti änkyttäen sanoa edes jotakin, mutta mitään ei  tahtonut tulla ulos hänen suustaan.

“Tuossa kassissa on lisää tavaroita sinulle, kävin tänään hakemassa ne”, Itachi sanoi silitellen Daiyan poskea.

“Ja laita tätä voidetta poskeesi, jotta mustelma ei tulisi enää pahemmin esille”, Itachi sanoi ojentaen voidepurkkia tytölle ja poistui sitten huoneesta.

Daiya seisoi vielä hyvän tovin lamaantuneena paikoillaan, kunnes tajusi lähteä liikkeelle. Hän ei kovin tarkasti selaillut pussin sisältöä, sen hän ehtisi tehdä huomennakin. Mutta hampaanpesu tarvikkeet hän kaivoi innoissaan esille. Nopeasti hän kävi pesemässä jo tahmeat hampaansa ja vaihtoi sitten päälleen puhtaan topin. Hän siveli voidetta poskeensa ja livahti lämpimän peittonsa alle. Päivä oli mennyt taas yllättävän nopeasti ohi. Daiya ajatteli vielä ennen nukahtamistaan Itachin lämpöisiä huulia otsallaan ja tämän ihanaa kosketusta ihollaan.

----------------------

Sellaista tällä kertaa. Eikös olekin Deidara inhottava? Mikäli löydätte virheitä, ilmoitelkaa niistä. Ja kommentteja olisi jälleen todella mukava saada :3