(Opening with Sasuke’s POV)

”Onko Itachi kotona?” Sakura kysy hieman hengästyneenä. Se oli ilmeisesti juossut.

”Joo on, se on olohuoneessa.” Mä vastasin ja väistin oven suusta, päästäen Sakuran sisään. Sakura tuli, riisu kenkänsä ja meni olkkariin. Sitten mä menin keittiöön syömään välipalaa.

(End of Sasuke’s POV)


(Itachi’s POV)

Mä istuin sohvalla kuuntelemassa Sakuran ja Sasuken keskustelua hermostuneena. Mut sitte ku Sakura tuli olohuoneeseen, mä nousin ylös.

Sakuralla oli päällään vaaleanpunainen, ohut villapaita ja valkoset farkut ja sukat. Sakura näytti siltä, et vois räjähtää milloin tahansa. Se oli kalpea raivosta ja vapisi hieman.

”M- moi Sakura...” Mä sanoin hermostuneesti.

Sakura oli suutuessaan joskus todella väkivaltannen. Vaikka en mä Sakuraa pelännyt, vaan sitä et se kävisi Sasuken päälle. Sakura käveli mun eteen, ja sitten äkkiä se tönäsi mua niin, et menetin tasapainoni ja kaaduin lattialle. Mä katoin Sakuraa yllättyneenä.

”No?” Se ärähti mulle.

Mut mä olin sen verran yllättynyt, Sakuran tönäisystä, etten aluksi ymmärtänyt mistä se puhu.

”Veikö kissa kielesi, vai etkö ymmärrä mistä hyvästä toi oli?!” Sakura vinoili mulle. Ku en vieläkään sanonut sille mitään, se hermostu kokonaan.

”Jumalauta! etkö tajua että mä puhun siitä, kun herra ei tullut sovittuna aikana, sovittuun paikkaan perhana vie!” Se alko huutaa mulle päin naamaa.

”Sakura… rauhoitu ja anna mun sel-” Mä yritin sanoa, Sakuran raivoamisen väliin, mut turhaan Pinkkipää ei antanu mulle suun vuoroa.

”Hiton Uchiha! luuletko olevasi joku prinssi, jota muut odottaa tuntitolkulla turhaan! Että jos herra vaikka suvaitsisi saapua paikalle!” Sakura raivosi mulle. Se olis varmaan jatkanut pidempäänkin, jos en olis saanut tarpeekseni ja ärähtänyt vihaisesti:

”Suu kiinni ja kuuntele!”

Sakura säpsähti, sulki suunsa ja astu askeleen taaksepäin. Ja mä sai viimeinkin sen kauan kaivatun puheen vuoron.

”Mä olen pahoillani eilisestä, mut mulla oli tärkeämpää tekemistä.” Mä aloin selittää sille.

”Kuten esimerkiksi?” Sakura kysy ivallisesti.

”Sasuke, se on kipeä.” Vastasin hiljaa. Sakuran ilme ei värähtänytkään.

”Mikäs sillä sitten on?” Se pinkkipää kysy välipitämättömästi.

Mä vastasin huokaisten. ”En mä tiedä vielä.” Ja olin ihan varma, ettei Sasukekaan tiennyt.

Sakura nyökkäs vaiti. Sitten se kysy multa. ”Voitko olla huomenna.”

”En tiedä, tuskin.” Vastasin välipitämättömästi.

”Okei, no ilmoita sitten, mä lähden nyt häiritsemästä.” Sakura sano, käänty kannoillaan ja lähti kohti eteistä, mut pysähtyi äkkiä. Mä katsoi Sakuran ohi, ja näin Sasuken olkkarin ovella.

(End of Itachi’s POV)


(Sasuke’s POV)

Mä katoin Sakuraa suoraan silmiin. Sakura puolestaan katto mua jotenkin… katkerasti.

Sitten Sakura meni mun ohi, eteiseen laittamaan kenkiä jalkaan. hetken päästä ulko-ovi kävi, ja taloon laskeutui hiljaisuus.

(End of Sasuke’s POV)

(Itachi’s POV)

Sakuran mentyä taloon laskeutui täydellinen hiljaisuus. Ainoa ääni oli kellon tikitys keittiössä.

Mä ja Sasuke, katsottiin toisiamme ainakin viisi minuuttia ihan hiljaa, ennen ku Sasuke rikki hiljaisuuden kysymällä et, mitä Sakura oli oikein riehunut.

Mä vastasin et sitä ku, olin vahingossa unohtanut mun ja Sakuran treffit. Sasuke nyökkäsi ja tuli mun luo ja ojensi kätensä mulle.
Mä kiitin ja annoin Sasuken auttaa mut ylös lattialta.

Sitten me rojahdettiin molemmat takaisin sohvalle vierekkäin makaamaan. Pieni lepohetki, jonka piti kestää vaan viisitoista minuuttia, mut kestikin tunnin…


Mä havahduin tunnin päästä, siihen et ilta oli jo pitkällä ja kello näytti puoli viisi. No onneksi oli perjantai. Huomenna saisi nukkuu pitkään.
Sitten mä vilkaisin nukkuvaa, Korppitukkaa mun kyljessä. Sasuke näytti nukkuvan rauhallisesti, joten päätin antaa se nukkua, vielä vähän aika .
Mut kun nousin istuu, Sasu äännähti ja raotti silmiään ja kysy multa, vielä ihan unen pöpperössä:

”Mihin sä menet?”

”Aatelin mennä ottamaan pientä naposteltavaa.” Vastasin sille.

Ku Sasuke oli aikeissa nousta, mä näin et, sen silmät oli ihan ristissä. Joten tartuin sitä olkapäistä, painaen sen hellästi takasin makuulle ja sanoin:

”Nuku sä vaan vielä, mä en mene ku keittiöön.”

Sasuke nyökkäs vaiti ja sulki silmänsä. Mä hain nojatuolista viltin, peitellen Sasuken hyvin. Sitten lähdin keittiöön, katsomaan löytyisikö keittiöstä meille jotain pientä.

(End of Itachi’s POV)


(Sasuke’s POV)

Mä suljin silmäni ja yritin nukkua, todellakin yritin, mut siitä ei tuntuvan tulevan mitään, koska uni ei tahtonut millään tulla ja mä tiesin jossain alitajunnassani, et en halunnu nukkua.

Mutta periksi antamatta pidin silmiä kiinni, odottaen unen tuloa. Mutta ku mä sitten lopulta nukahdin, tahdoin saman tien herätä.


Taas siellä pimeydessä. Mä olin kokenut tän pimeyden ja ahdistuksen ennekin. Tää oli mun toinen maailma, missä mä aina öisin elin, vaikka en tahtoisikaan.

Mä olin yöllisessä, kuolleessa metsässä. Mä näin pimeydessä kiiluvia silmiä, ja kuulin matalaa murina mun ympäriltä.
Aluks mä pelkäsin niitä, mut lopulta olin tajunnut et niistä ollu yksikään hyökkäämässä mun päälle.

Äkkiä murina loppu ja silmät katos mun ympäriltä. Mä aloin vapisee ja hikoamaan. Mun selän takaa ylhäältä kuulu siipien havinaa. Käännyin hitaasti katsomaan…


Yksi, kaksi, kolme… ainakin yli kymmenen yön mustaa korpia istu puussa ja kaikkien silmät oli mustat, paitsi yhdellä. Se oli isompi ku muut ja sillä oli veren punaiset silmät.

Mä lähin hitaasti perääntymään, silmät kiinnittyneenä siihen punasilmäiseen korpiin. Yleensä tässä kohtaa, ku mä käännyn lähteäkseni juoksemaan pakoon, mun ja Itachin äiti, Mikoto ja joku mies astuu kuvaan. Mä erotan äidin selvästi, mut se mies on epäselvä.

Mä en tiedä miks, mut musta tuntu hämärästi, et mä olin nähnyt sen miehen jossain, tai mä olin tuntenut sen joskus. Se punasilmäinen korppikin huomas ne. Se käänsi punaiset silmänsä muhun ja mä näin murhanhimon sen silmissä, sitten se oli poissa.


Lähin juoksee ku hidastettuna Mikotoa ja sitä miestä kohti. Yritin huutaa niille, varottaa niitä siitä korpista. Mut vaikka mä kuinka juoksin, en pääsy yhtään lähemmäs, tai no pääsin mut ihan liian hitaasti. Mä kuulin sen korpin raakkuvan jossain pimeydessä ja se ääni kaiku mun ympärillä kuin paholaisen nauru.

Yritin huutaa äidille varotuksen, ku näin sen miehen lähtevän äidin luota. Mut äkkiä mä huudahdan kivusta ja kaadun maahan, ja tunnen sen saman vihlovan kivun mun vatsassa.
Mä alan yskii ja haukkomaan henkeä. Kuulen jonkun huutavan jossain kaukana mua nimeltä.

Sitten alan hahmota sitä, että mua sattui, tosissaan sattui vaikka yleensä ihmisen ei pitäisi tuntea kipua nukkuessaan. Samassa mä tajusin, että tää ei ollu enää unta, vaan tää tapahtu oikeasti!

(End of Sasuke’s POV)

(Itachi’s POV)

Mä huusin Sasukea nimeltä ja ravistelin sitä hereille. Pian se heräsikin aivan paniikissa ja henkeä haukkoen. Se käänty katoo mua, paniikissa vaikka sen henki kulki taas.

Mä kaivoin Sasuken kännykän sen housujen taskusta ja etsin kädet vapisten Tsunaden numeron. Puhelin hälytti ihan liian monta kertaa, ja mä kävelin edes takasin eteisessä, vilkuilin koko ajan Sasukea, uuden kohtauksen varalta. Äkkiä Tsunade vastasikin.

”Tsunade.” Se sano.

”Sasuke sai jonkun kohtauksen.” Mä selitin hermostuneena. Mua pelotti Sasuken puolesta.

Tsunade kysy missä me oltiin, mä sanoin et Sasuken luona, ja kerroin sille ihan varmuuden vuoksi osoitteenkin. Tsunade kysy vielä Mikoton numeroa.
Mä menin hämilleni, mitä se Mikoton numerolla muka tekisi? Mut kerroin sen kuitenkin. Tsunade sano et tulisi heti ku pääsisi.

Mä kiitin sitä ja suljin puhelimen, mennen Sasuken luo. Se hengitti jo paljon helpommin, eikä näyttänyt enää yhtään niin tuskaiselta. Kysyin hiljaa, et oliko sillä jo parempi olo.
Sasuke nyökkäs vaiti. Mä istuin sen viereen sohvalle ottaen sen käden, omaani ja aloin silittää sen kämmenselkää peukalollani. Se rauhoitti mun kuohuvaa mieltä.

Aika tuntu matelevan ja mä aloin jo hieman hermostua ja aioin juuri ottaa kännykän esiin, ku ovikello soi. Mä ponkaisin heti ylös ja menin avaamaan. Siellä oli Tsunade. Se kysy missä Sasuke oli.

Tsunadella oli lääkärilaukku kädessä. Mä osoitin olkani yli olkkaria. Tsunade riisu kengät ja meni olkkariin Sasuken luo. Mä jäin levottomana olkkarin ovelle.

(End of Itachi’s POV)


(Sasuke’s POV)

Tsunade tuli olkkariin ja alko kyselee multa siitä kohtauksesta. Milloin se alko ja mihin sattui sen aikana ja niin edelleen. Mä vastailin parhaani mukaan. 
Sitten Tsunade kaivo laukustaan lääkeruiskun. Värähdin, ku näin sen. Mä inhosin neuloja.

Tsunade käski mun nostaa paidan helma ylös ja näyttää millä alueella, kipua yleensä tuntu. Mä tein kuten käskettiin ja näytin sen kipualueen sille.

Se nyökkäs vaiti ja otti laukusta pienen lasipuolisen nestettä ja pieni valkoinen vanutuppo. Sitten Tsunade kasteli sen vanutupon palan, sillä nesteellä, pyyhki pienen alueen mun vatsalta ja ennen ku mä ehdin tajuta niin, se oli jo tökännyt sen ruiskun mun vatsalihaksen suoneen.

Se sattui jonkun verran, mut olin jo kuitenkin niin turta siitä kipukohtauksesta, et en tuntenut melkein mitään. Sitten Tsunade tyhjensi sen ruiskun sisällön mun vatsalihaksen suoneen.


Sen jälkeen en muista oikein mitään. Paitsi sen et, Tsunade meni puhuu Itan kanssa jostain ja sitten Itachi tuli mun luo ja sano et me lähettäisiin nyt sairaallaan. Mä suostutuin ja Itachi meni eteiseen, ilmeisesti hakee meijän takkeja ja muita ulkovaateita. Se auttoi mua pukee, takin päälle ja kengät jalkaan, koska mä en siihen yksin pystynyt. Ilmeisesti siinä ruiskussa oli ollu jotain rauhoittavaa lääkettä, joka aiheutti mulle uneliaan tilan.

Mua nukutti ihan hirveästi. Itachi huomas sen ja ennen ku mä tajusinkaan, olin Itachin vahvoilla ja turvallisilla käsivarsilla, matkalla autoon.
Tsunade käski Itachin mennä sen autoon takapenkille. Ilmeisesti se aikoi kyyditä meidät sairaalaan.


Mä olin sulkenut silmät ja kuulin kuinka ovi vedettiin kiinni ja auto käynnistettiin. Raotin toista silmää sen verran että näin Itachin kasvot mun yläpuolella ja se hymyili mulle.

Yritin hymyillä takasin, mut olin liian väsynyt liikauttamaan yhtäkään lihasta. Ennen ku vajosin unettomaan uneen, mä kuulin Itachin lempeän ääneen sanovan hiljaa mun korvaan.

”Mä rakastan sua Sasuke.”

”Mäki sua.” Kuiskasin sille takasin hiljaa, ennen ku annoin turvallisen pimeyden laskeutuu mun ympärille. Mulla ei ollu enää hätää. Itachi oli nyt mun luona.

(End of Sasuke’s POV)


(Itachi’s POV)

Kolme tuntia myöhemmin.

Mä istuin Sasuken vuoteen vierestä ja pidin sitä vasemmasta kädestä hellästi, sen raukan nukkuessa sikeästi. Me oltiin oltu sairaalassa puolessa tunnissa.
Vaikka jopa multa meni vähintään tunti. Ja jos mä hurjastelen, niin Tsunade suorastaan kaahasi.

Tsunaden ajotavasta ja sen vaiteliaisuudesta sairaalassa, sen jälkeen ku Sasuke oli otettu sisään tutkittavaksi, mä tiesin sen olevan huolissaan siitä korppitukkaisesta. ja kyllä mäki olin.

Mä en olis tahtonut millään poistuu, leikkaus- salin lähellä olevasta odotushuoneesta kahvilaan. Lopulta Tsunade oli joutunut puoliksi raahaaman ja puoliksi taluttaman mut sinne.

Ja sitten melkein syöttämääkin, mut sen jälkeen ku Tsunade oli osittain toteuttanutkin uhkauksensa, mä olin alkanut näykkii sen mulle ostamaa makkarasämpylääni haluttomasti. Mä halusin vain päästä Sasuken luo.


Havahduin siihen ku Sasuke liikahti. Se alkoi heräillä, hyvä mä halusin nähdä sen, kauniit tummat silmät ja kuulle sen niin rakkaan äänen, lausuvan mun nimen.

Aluksi mä mietin, et miks mä tollasta ajattelin, mut mun ei tarvinnut kauan miettii, ku tajusin et mä rakastin sitä. Rakastin enemmän ku olin koskaan aikaisemmin rakastanut.

”I- Ita..?” Sasuke kuiskasi hiljaa.

”Mitä?” Mä kysyin hieman huolestuneena.

”Tiiäksä mikä mulla on?” Se kysy.

Sasuken kysymys palautti sen palan mun kurkkuun, joka olin onnistunut vaivoin nielemään, kun sain tietää mikä Sasukella oli. Mä vältin sen katsetta ja sanoin hiljaa:

”En vastaa, ennen kun sä vastaat mun kysymykseen.”

Musta tuntu mahdottomalta tehtävältä, kattoa sitä silmiin, mut lopulta mä pakotin katseeni sen vielä unisiin ja lääkkeestä sumuisiin silmiin ja kysyin hiljaa:

”Sasuke, mistä asti sulla on ollut syömishäiriö?”

(End of Itachi’s POV)

(Sasuke’s POV)

Mun sydän jätti yhen lyönnin väliin, Itachin kysyessä, et mistä asti mulla oli ollu syömishäiriö.

Miten… kuinka se oli saanut tietää? Mä laskin katseeni ja painoin pääni niin, et etuhiukset peitti mun silmät ja vedin peittoa vaistomaisesti ylemmäs mun yläruumiin peitoksi.

Mut Itachi tarttui toisella kädellään mun käsiin ja siirsi toisen kätensä mun leuan alle, nostaen sitä hellästi ja sano vakavana:

”Näytä se Sasuke, mä haluun olla varma.”

Mä värähdin kuullessani Itachin pyynnön, mut laski sitten peiton alas ja siirsin vapisevat käteni valkoiselle sairaala paidalle, suljin silmäni, käänsin pääni pois ja nosti paidan helman hitaasti ylös. Mä kuulin Itachin henkäisevän hiljaa.

”Voi hyvä luoja…”

(End of Sasuke’s POV)


(Itachi’s POV)


Mä oli saada shokin nähdessäni sen. Sasuken oli melkein pelkää luutaa ja nahkaa. Kirjaimellisesti. Mun oli pakko kohottaa oikea käteni ja laitaa se Sasuken vatsalle, kokeillakseni, etten nähnyt harhoja. Sasuke värähti pienesti ku laitoin, käteni sen vatsalle, mutta reagoinut muuten Äkkiä mä kuulin nyyhkäyksen. Itkikö Sasuke? Kyllä, sen hartiata oli alkanut vavahtelemaan hieman.
Mä huokaisin hiljaa ja laitoin käteni sen poskille ja käänsin sen kasvot iteeni päin.

”Hei Sasu älä nyt… ei tää ole maailmanloppu.” Sanoin sille korppitukkaiselle hiljaa ja hymyilin hieman. Sasuke ei vastannut mun hymyyn.

”Hävettääkö sua?” Mä kysyin hiljaa. Sasuke nyökkäs vaiti.

”Kuule se on ihan turhaa. En mä ole vihainen sulle. En olenkaan, mut lupaathan kertoa nyt tästä eteenpäin, jos sua paina joku asia… okei?” Mä sanoin hiljaa ja katsoin sen kyyneleisiä silmiä.

Sasuke nyökkäs vaiti ja niiskautti.Mä kaivoin sille nenäliinan taskustani ja annoin sen niistää siihen.

”Kiitti Itachi... ” Se mutisi hiljaa.

Se näytti niin surkealta, ja niin suloiselta, et mä toimin ihan omia aikojani, ku mä painoin kasvoni lähemmäs Sasuken kasvoja ja ennen kun itsekään kunnolla tajusin mitä tein, mä painoin huulineni Sasuken huulia vasten.

Mä tunsin Sasuken hätkähtävän, mut ei vetäytynyt pois tai työntänyt mua pois vaan, vastasi mulle hieman arasti, mut kuitenkin.
Pian Sasuke rohkaistu ja vastasi intohimoisemmin.

Mutta pian meijän oli pakko erota mutta meijä kasvot oli lähellä toisiaan.

”Mä taidan rakastaa sua… Sasuke.” Mä kuiskasin tuskin kuuluvalla äänellä.

”Niin mäki sua Itachi…” Sasuke vastasi mulle yhtä hiljaa.


(End of Itachi’s POV)