Author: Afeni
Rating: K-15
Pairing: Se Konan x Karin, josta on niin paljon puhuttu ;)
Genre: Hurt/comfort, angst, romance, shoujo-ai, alternative universe
A/N: Tämä oli nyt pakko kirjoittaa, koska olen parista Crestan kanssa niin useasti höpöttänyt. Ja sitä paitsi olen suorastaan rakastunut tähän paritukseen. Pitää alkaa ehdottomasti viljellä tätä lisääkin. Ficistä itsestään on sanottava, että se ei välttämättä juhli uskottavuudella, mikä johtuu puhtaasti siitä, että nyt piti kirjoittaa one-shot. Pahahan sitä olisi kilpailuun alkaa useampiosaista ficciä vääntää.

Pakolliset sanat: haluttomuus, synti, bambu, tuli, verhot, kahdeksan, sisko/veli

Tomoelle, joka on kaipaillut minulta tyttörakkauteen keskittyviä tarinoita.

Daligarille, joka jaksaa aina kuunnella napinoitani.

Ja Crestalle, joka salakavalasti hiipi ajatuksiini kirjoittaessani tätä.

Kaksi yksinäistä

Sade hakkasi ikkunaan raivostuttavan kovaa. Nojauduin katsomaan alas; kaduilla ei ollut kerrassaan ketään. Jokainen järkevä ihminen oli lukittautunut sisälle täksi illaksi. Sade oli kertakaikkisen kamala. Halusin itsekin paeta sitä, mutta toisaalta halusin vain lopettaa sen. Pakeneminen ei ollut ratkaisu.

Vedin verhot kiinni ja käännyin ympäri. Pystyin yhä kuulemaan sateen ropinan ikkunalasia vasten. Näin Peinin istuvan samassa asennossa kuin puoli tuntia aiemmin: kädet tukemassa päätä, sormet työnnettyinä hiusten sekaan, hartiat hieman kyyryssä. Tarkalleen ottaen hänen olemuksensa näytti lysähtäneeltä. Madaran viimeisin määräys oli selvästi ollut liikaa hänelle. Eikö Pein ollutkaan valmis tekemään kaikkeaan uuden maailmanjärjestyksen vuoksi? Vai oliko hän vain menettänyt liikaa rakkaitaan tulevaisuutta kohti pyrkiessään?

Sasori oli ollut ensimmäinen.

Olin luullut, että kuolemat olisivat jääneet siihen. Olin ollut idiootti.

Deidara.

Hidan.

Kakuzu.

Itachi.

He olivat kaikki poissa. Totta, Hidan oli kenties kuolematon, mutta jotenkin konohalaiset olivat silti voittaneet jopa hänet, samoin Kakuzun. Deidaran ja Itachin oli tappanut Itachin veli, Sasuke, joka oli sittemmin liittynyt joukkoomme. Vihasin sitä nuorta miestä. En ollut koskaan erityisemmin pitänyt Deidarasta, mutta Itachi oli ollut erityinen.

Ja silti Pein oli mukisematta hyväksynyt Madaran päätöksen ottaa nuorempi Uchiha joukkoomme. Liittää koko nuorukaisen tiimi Akatsukiin.

Kyllä minä ymmärsin, ettei Madaralle sanottu vastaan, mutta silti minua suututti. Oli väärin, että jouduimme hyväksymään seuraamme murhaajan. Ei sillä, murhaajia me olimme kaikki, mutta emme sentään tappaneet toisiamme.

Ja Pein oli rakastanut jokaista jäsentämme. En edes pystynyt kuvittelemaan hänen tuskaansa, vaikka se katsoi minua silmästä silmään.

Kävelin hitaasti miehen luokse ja laskin käteni hänen olkapäälleen. Hän ravisti sen pois ja jähmettyi uudestaan liikkumattomaksi patsaaksi.
”Pein?”

Ei vastausta. Emme olleet puhuneet kunnolla pitkään aikaan.

Purin huultani ja kosketin miestä uudestaan. En ehtinyt edes tajuta, mitä tapahtui, mutta seuraavassa hetkessä makasin selälläni lattialla ja olkapäätäni vihloi ilkeästi.

”Älä. Koske. Minuun.”

Ääni oli matala. Punaoranssit silmät tuijottivat minuun polttavina. Vihaisina. Ne olivat täynnä tukahdutettua raivoa. Näytti siltä kuin mies olisi vihannut minua.. ja hänen sanansakin kuulostivat siltä.

Kömmin varovaisesti pystyyn ja jäin seisomaan matkan päähän Peinistä. Pidätin hengitystäni, kunnes kurkkuani alkoi kuristaa sietämättömästi. Puhalsin ilman ulos ja täytin keuhkoni uudestaan. Kuristus ei silti helpottanut. Se repi sisintäni. Peinin katse oli julma. Hän ei ollut koskaan aiemmin katsonut minua siten.

”Olet varmasti tyytyväinen, Konan”, hän ärähti kylmällä äänellä. En olisi ihmetellyt, vaikka ulkona riehuva sade olisi sillä hetkellä muuttunut lumimyrskyksi. Puistelin surkeana päätäni enkä ymmärtänyt, mitä Pein yritti minulle sanoa. ”Sinä vihasit heitä. Jokaista heistä.”

Silmäni laajenivat hämmästyksestä. En voinut uskoa hänen sanojaan todeksi. Miten hän saattoi? Miten hän kehtasi?

”Ei ole totta”, pakottauduin sanomaan. Ääni tuli ulos vaikeasti, sanat olivat juuttua kurkkuuni. Polttavat kyyneleet olivat hyvää vauhtia nousemassa silmiini, vaikka yritin estää niitä.
”On, ja tiedät sen itsekin”, Pein syytti. ”Mene pois, Konan. Minua inhottaa katsella sinua.”

Sanat sattuivat huomattavasti enemmän kuin aiempi lyönti. Tunsin murenevani pieniksi palasiksi lattialle. Kuumat kyyneleet valuivat pitkin poskiani ja haukoin henkeä kuin ilma olisi loppunut kesken. En minä ollut toivonut kenenkään kuolemaa. En minä ollut halunnut tällaista. Ja ennen kaikkea, en minä ollut tappanut heitä. Minä olin syytön! Miksi Pein kävi minun kimppuuni?

”Mene, ennen kuin teen jotain harkitsematonta”, mies varoitti.

Peräännyin hitaasti ovelle, sillä osasin kyllä ottaa hänet vakavasti oikealla hetkellä. Haparoin ovenkahvan käteeni uskaltamatta kääntyä. Ovi avautui käytävään, livahdin sinne ja paiskasin oven perässäni kiinni. En voinut uskoa tapahtunutta. Tiesin kyllä, että Pein oli ottanut menetykset raskaasti, mutta hän teki väärin syyttäessään minua. En ollut voinut tehdä mitään estääkseni kuolemia.

Juoksin puolijuoksua eteenpäin näkemättä mitään. Kyyneleet virtasivat pitkin poskiani ja sokaisivat minut. Oma itkuni kaikui käytävän seinistä peittäen minulta muut äänet. Kaikki oli ohitse. Pein oli päättänyt minun olevan syyllinen tapahtumiin. Hän ei antaisi minulle koskaan anteeksi. Meitä ei ollut enää. Hän vihasi, inhosi minua. En tiennyt, miten selviytyisin tuskasta.

”Älä jaksa, Karin! Minä en ole kiinnostunut sinusta! Mene pois!”

Kuulin kyllä huudon, mutten jaksanut välittää siitä. Jatkoin juoksuani pyrkien kohti omaa huonettani. Millään ympärilläni ei ollut väliä. Halusin vain käpertyä sänkyyni ja nukkua pois.

Joku törmäsi minuun voimalla. Lennähdin jo toista kertaa saman illan aikana selälleni. Olkapäätäni vihlaisi jälleen, enkä olisi ihmetellyt, vaikka siihen olisi aamuun mennessä kehkeytynyt komea mustelma. Tosin en välittänyt pätkääkään. Oli yhdentekevää, miltä näyttäisin seuraavana päivänä.

”Silmälasini!” joku nyyhkäisi. Ääni oli itkusta tukahtunut.

Pakottauduin nousemaan parempaan asentoon ja ryhdyin haparoimaan ympärilleni hämärässä käytävässä. Pyyhkäisin silmiäni toisella kädelläni salatakseni itkuni törmääjältä, vaikka luultavasti kasvoni olivat punaiset ja meikin tuhrimat. Salaisuuteni ei säilyisi kuitenkaan.

Sormeni osuivat silmälasien sankaan. Tartuin siihen ja nousin seisomaan. Punapäinen nuori tyttö kohottautui edessäni. Hetken mietin, katsoinko peiliin, sillä hänen poskiaan juovittivat mustat, tahraiset vanat. Hänkin oli itkenyt.

Ojensin laseja kohti toista naista. Hän ei kuitenkaan tarttunut niihin, vaan syöksähti yllättäen kaulaani. Hän ripustautui minuun niin tiukasti, että olin horjahtaa uudestaan. Nyyhkäykset ravistelivat hänen hartioitaan holtittomasti. Toisen itku oli omiaan herkistämään myös minut taas. Kiedoin käteni tytön ympärille ja purskahdin hervottomaan itkuun.

Paljon myöhemmin työnsin tytön kauemmas itsestäni ja tartuin häntä kädestä.
”Tule”, kuiskasin voimattomasti ja lähdin kulkemaan kohti omaa huonettani. Oloni oli voimaton ja surkea, mutta toisen läsnäolo teki siitä silti hieman siedettävämmän. En ollut yksin tuskani kanssa. Tytön täytyi olla se Karin, jolle nuorempi Uchiha oli juuri huutanut. Myös hänet oli hylätty.

Avasin oven ja työnsin tytön edelläni sisälle. Livahdettuani itsekin huoneeseen lukitsin oven huolellisesti. En halunnut kenenkään pääsevän huoneeseen. Halusin keskittyä henkiseen helvettiini rauhassa.

Ojensin silmälasit hämmentyneen oloiselle nuorelle naiselle. Hän oli erikoisen näköinen punaisine, puoliksi kampaamattomine hiuksineen. Lisäksi hän näytti nukkavierulta ja sotkuiselta levinneine meikkeineen. Tosin itse näytin tuskin yhtään paremmalta.

Tytön kasvoille nousi torjuva ilme, kun hän asetteli lasit silmilleen. Hän mittaili minua arvostelevasti katseellaan. Huokaisin ja jätin hänet seisomaan bambuista tehdylle matolle. Suuntasin askeleeni pieneen kylpyhuoneeseeni pestäkseni kasvoni. Kun vilkaisin peiliin, näky muistutti minua sisäisestä tuskastani liiankin räikeästi. Näytin yhtä kamalalta kuin minusta tuntui.

”Sinä olet kai Konan”, tyttö tuhahti huoneen puolelta. Pystyin yhä kuulemaan itkuisuuden hänen äänestään. Hän vaikutti kovin nuorelta, ainakin minua nuoremmalta. ”Sanovat sinua enkeliksi.”
”Olen yhtä paljon enkeli kuin Pein on jumala”, vastasin ja ryhdyin hankaamaan kasvojani puhtaiksi. En kuullut hetkeen mitään veden kohinalta ja kun kohotin kasvoni, peilistä katsoivat myös toiset kasvot. ”Sinä olet Karin?” varmistin. Tyttö nyökkäsi minulle ja tunki ohitseni pesemään omat kasvonsa.

Väistyin ja tartuin koukussa roikkuvaan pyyhkeeseen. Kuivasin kasvoni siihen huolellisesti ja ojensin sen hetkeä myöhemmin Karinille. Olisin tietenkin voinut hakea hänelle puhtaankin, mutta jotenkin pelkkä ajatus tuntui ylivoimaiselta. Olin pohjattoman väsynyt. Karin ei kuitenkaan häiriintynyt siitä, että joutui käyttämään samaa pyyhettä kanssani.

Tunkeuduin hänen ohitseen pois kylpyhuoneesta. Kävelin tyhjän takan luokse ja ryhdyin latomaan sinne puita ajattelematta yhtään mitään. En tiennyt, mitä minun olisi pitänyt sanoa Karinille. Oli ylipäätään omituista, että olin päättänyt raahata hänet huoneeseeni. Minähän olin halunnut märehtiä yksin surkeuttani. Nyt en saisi olla rauhassa, ellen ajaisi häntä pois.. eikä minulla ollut sydäntä siihen. Hän oli vähintään yhtä murtunut kuin minäkin. En vain voinut tehdä sitä hänelle. Luultavasti hänellä ei ollut edes yöpaikkaa, jos hän oli ilmoittanut yöpyvänsä Uchihan kanssa samassa huoneessa.

Tuli ei halunnut syttyä. Jouduin raapimaan useamman tikun, ennen kuin sain edes jonkinlaisen liekin aikaiseksi takkaan.
”Sasuke olisi sytyttänyt tuon hetkessä”, Karin henkäisi ja lysähti istumaan vierelleni matolle. Vilkaisin häntä syrjäsilmällä. Hän tuijotti toisaalle ja pyyhki silmäkulmaansa.

Keskityin tulen ylläpitämiseen. Oikeastaan olisin halunnut mennä nukkumaan, mutta koin velvollisuudekseni pysytellä hereillä, koska minulla oli seuraa. Ei sillä, että Karin olisi ollut erityisen puhelias tai edes toivottu seuralainen. Tilanne oli enemmänkin pakon sanelema.

Viileät sormet sipaisivat hiukseni korvan taakse. Käänsin päätäni hämmästyneenä ja jäin katsomaan tyttöä.
”Minusta sinä näytät enkeliltä”, hän sanoi yllättäen. ”Kiitos, kun sain tulla tänne.”
”Ei mitään”, mutisin. Karinin käsi jäi poskelleni vilvoittavana. Tartuin häntä ranteesta ja vedin käden alas. ”Voit yöpyä täällä, jos haluat. Ei minua haittaa”, jatkoin. Huoneessani ei tosin ollut sohvaa ja sänkynikin oli kovin kapea kahdelle, sillä nukuin useimmiten Peinin vuoteessa, mutta ehkä saisin järjestettyä lattialle jonkinlaisen kelvollisen nukkumapaikan.

Karin nyökkäsi minulle. Päästin irti hänen kädestään ja ryhdyin avaamaan kaapuani. Liekit alkoivat vihdoin palaa kunnolla, mikä vaikutti huoneen lämpötilaan hyvin nopeasti.

”Mitä sinulle tapahtui?” Karin kysäisi. Kun vilkaisin häntä, hän tuijotti taas jonnekin kaukaisuuteen, eikä vahingossakaan katsonut suuntaani. Käänsin selkäni hänelle ja riisuin säärystimeni ja sandaalini. Ojensin jalkapohjani kohti takkaa nauttien niihin leviävästä lämmöstä.
”Ei sillä ole merkitystä”, vastasin viivytellen. Miksi minun olisi pitänyt kertoa hänelle mitään? En ollut tottunut puhumaan muille asioistani. Minulla ei ollut naispuolisia ystäviä, joiden kanssa olisin jakanut elämäni ilot ja surut. Minulla ei ollut varaa ystäviin. Jokainen tässä kylässä katsoi minua liikaa ylöspäin.

Vain Peinin seurassa koin olevani tasavertainen. Vain hänelle saatoin puhua ja purkaa sydäntäni. Hän ymmärsi minua aina ja jaksoi kuunnella. Hän välitti..

Ei. Ei enää.

Pein ei välittänyt, ei ymmärtänyt, eikä jaksanut kuunnella. Hän vihasi minua. Olin menettänyt hänet, koska en ollut pitänyt hänen alaisistaan. Hän oli hylännyt minut, koska oli katsonut minut kelvottomaksi itselleen. Minulla ei ollut enää sijaa hänen maailmassaan.

Lysähdin keräksi matolle ja hautasin kasvoni siihen. En voinut mitään itkulle, joka ravisutti kehoani. Ajatuskin Peinin menettämisestä sattui liikaa. Ruttasin osan matosta oikeaan nyrkkiini ja paukutin vasenta lattiaa vasten. En voinut uskoa todeksi tapahtunutta. Pein ja minä olimme aina olleet. Minä olin luullut, että tulisimme myös aina olemaan.

Tunsin käden laskeutuvan selälleni. Karin silitteli paitani selkämystä hiljaa, muttei kysynyt enää mitään. Nyyhkytin epätoivoisesti mattoa vasten. Halusin kuolla. Minulla ei ollut syytä elää.

”Minä olen jo pitkään katsonut häntä ylöspäin. En ole tavannut ketään samanlaista. Hänen mustat silmänsä ovat niin intensiiviset ja täynnä tuskaa, niin kaunista tuskaa. Mutta vaikka se on kaunista, haluaisin ottaa sen pois häneltä. Haluaisin hänen olevan onnellinen.. enkä kuitenkaan voi tehdä mitään”, tyttö lateli. Kuuntelin yhä itkien. Sanat olisivat yhtä hyvin voineet olla omiani. Olisi vain pitänyt korvata mustat silmät punaoransseilla.

”Hän ei näe minua. Tai jos näkeekin, hän näkee vain hyödyn, jonka minusta saa. Hän ei välitä aidosti. Olen hyödyke ja toisaalta taakka. Muuta merkitystä minulla ei hänelle ole”, Karin jatkoi. Suru kuulsi selkeästi hänen äänessään. ”Voisin tehdä mitä vain, eikä hän välittäisi.”

Karin nyyhkäisi. Tunsin jotain märkää imeytyvän paitani selkämyksen läpi. Hänen kätensä värisi selkääni vasten. Olimme mekin surkeita. Kumpikin käpertyneenä omaan suruunsa.

”Jos joku joskus välittäisi…” Karin kuiskasi hyvin hiljaa. Hädin tuskin kuulin hänen sanojaan.

Painoin kämmeneni mattoa vasten ja työnsin itseni ylös. Istuin jalkojeni päälle ja vedin Karinin kiinni itseeni. Hänen itkunsa kasteli paitani, mutten välittänyt. Tajusin hänen tarvitsevan toista ihmistä vähintään yhtä paljon kuin itsekin tarvitsin. Eikä meillä ollut ketään muuta kuin toisemme. Me olimme kaksi yksinäistä.

Karinin kädet löysivät tiensä hiusteni sekaan. Hänen sormensa ujuttautuivat niiden lomaan ja painautuivat kevyesti päänahkaani vasten. Raotin silmiäni ja kohtasin punaisen katseen. Karinin kasvot olivat aivan lähellä omiani.
”Voisitko sinä välittää?” hän huokaisi. Pystyin aistimaan hänen tuoksunsa. Vadelmaa.

En tiennyt, mitä vastata. En tiennyt, oliko sydämessäni sillä hetkellä tilaa millekään muulle kuin omalle tuskalleni. Toisaalta Karin saattoi olla juuri se, joka pystyisi ymmärtämään minua. Minä tarvitsin lämpöä ja välittämistä. Ehkä hän pystyisi tarjoamaan minulle turvapaikan edes hetkeksi.

”Voisitko sinä?” vastasin kysymyksellä. Minun oli jälleen vaikea puhua. Olin liian lähellä itkuun purskahtamista.

Katsoin syvälle punaisiin, kosteisiin silmiin. Tilanne tuntui omituiselta, nurinkuriselta, väärältä… Se oli kuin syntiä. En kuitenkaan osannut hävetä, sillä olin liian kiinni pahassa olossani. Halusin epätoivoisesti helpotusta keinolla millä hyvänsä.

Karin ei vastannut minulle. Hän sulki omat silmänsä ja painoi huulensa huuliani vasten. Sävähdin outoa kosketusta. En ollut koskaan aiemmin suudellut naista. Karinin huulet olivat niin pehmeät, täyteläiset. Niiden hellyys oli aivan toista luokkaa kuin miesten huulien. Niiden pehmyt ja kokeileva imaisu sai vatsani kipristymään surustani huolimatta.

Miksei?

Hän oli yksin, minä olin yksin. Meillä kummallakin oli oikeus hakea lohtua sieltä, missä sitä oli saatavissa. Karinin suudelma ei tuntunut ollenkaan vastenmieliseltä. Oikeastaan se tuntui erittäin hyvältä.

Annoin omien luomieni painua kiinni ja vastasin suudelmaan epätoivoisella kaipauksella. Käteni kiertyivät tiukasti Karinin ympärille ja puristin hänet itseäni vasten. Pienet ja kiinteät rinnat painautuivat kiinni omiini. Tunne oli erikoinen. Olin tottunut miehen vartalon kovuuteen. Yllättävä pehmeys itseäni vasten oli äärimmäisen hämmentävää.. mutta hyvällä tavalla.

Karinin huulet olivat kosteat, herkät ja silti vaativat. Ne janosivat samaa kiihkeyttä ja turvaa, jonka perään oma kehoni huusi. Halusimme tuudittautua johonkin, mitä ei oikeasti ollut olemassa. Löytää hetken rauhaa särkyvässä maailmassa. Epätoivo välkytti räikeitä valojaan yllämme, mutta sillä ei ollut merkitystä. Jos valkohehkuisena polttavaan tuskaan oli tarjolla edes hetkellistä helpotusta, olin valmis ottamaan sen vastaan.

Tytön kädet liukuivat hiuksistani niskaani. Ne vaelsivat selkääni pitkin alas hellinä ja varovaisina. Liikkeissä oli selvää epävarmuutta, aivan kuin hän ei olisi ollut varma, kuinka pitkälle hänellä oli lupa mennä. Viestittääkseni siitä, etten tuntenut haluttomuutta osallistua tuleviin tapahtumiin, vein oman käteni hänen niskaansa ja painoin hänen päätään vielä lähemmäs omaani. Suudelmamme syveni saman tien, ja tunsin Karinin kielen livahtavan hänen huuliensa välistä suuhuni.

Vastasin kielen kosketukseen uteliaana. Pääni oli yhtä aikaa täynnä surua ja jotain uutta, hurmaavaa tunnetta, jota en osannut täysin määritellä. Maailma oli kallellaan, valmiina keikahtamaan ympäri uusien kokemusten myötä. Karinin kädet livahtivat paitani alle ja liukuivat viileinä pitkin selkäni ihoa. Kukaan nainen ei ollut koskettanut minua samalla tavalla. Jotain lämmintä valui vatsani pohjalle sytyttäen samalla pienen hehkun, jonka tiesin voivan roihahtaa kunnon liekiksi.

*

Kiskoin kaapuni paremmin päällemme. Räiskyvä tuli oli hiipunut hiljaa kyteväksi hiillokseksi. Se lämmitti yhä, mutta lattialla veti kuitenkin jonkin verran. Karin painautui kiinni minuun. Kietaisin käteni suojelevasti hänen ympärilleen. Hän oli pelkkä tyttö ja silti hän oli opettanut minulle jotain uutta naiseudesta ja sen kauneudesta. Jotain sellaista, mitä yksikään mies ei pystyisi tuomaan esille.

Karin ei ollut muuttanut elämääni, mutta hän oli antanut sille uutta väriä. Ajatus Peinin menettämisestä sai kurkkuni karvastelemaan. Rakastin sitä miestä liikaa, aivan liikaa. Maailmassa oli kuitenkin jotain muutakin. Kokemukseni saivat minut uteliaaksi. Tavallaan halusin sukeltaa tutkimusmatkalle uuteen maailmaan, jonka ovea minulle oli juuri raotettu. Toisaalta taas halusin paiskata oven kiinni ja palata entiseen. Tuttuun ja turvalliseen.

Ovelta kuului vaimea koputus. Vilkaisin pikaisesti kelloa, joka näytti lähestyvän aamukahdeksaa. Huokaisin hiljaa ja kömmin jaloilleni. Karin käpertyi pieneksi keräksi matolle, kun nostin kaapuni ja puin sen päälleni. Hiivin ovelle varoen herättämästä häntä.

Raotin ovea pienesti ja kurkistin käytävään. Punaoranssit silmät tuijottivat minua. Eivät vihaisina, vaan täynnä katumusta. Vaistomaisesti purin huultani. Astuin käytävän puolelle ja painoin oven hiljaa kiinni, jottei Karin heräisi.. tai tulija näkisi häntä.

”Voitko sinä antaa minulle anteeksi, Konan?” Pein kysyi hiljaa. Tiesin hänen valvoneen koko yön.